19. sunnuntai helluntaista, 2. Moos. 20:1-17, Hans-Christian Daniel

”Jumala on kirjoittanut laintauluihin sen, mitä ihmiset eivät pystyneet lukemaan sydämestään,” sanoo kirkkoisä Augustinus (Enarratio in Psalmum, 57, 1: PL 36, 673). Käskyjen — eli kymmensanan laissa joksi dekalogi on myös sanottu — käskyjen johdannossa Herra Jumala käyttää suurta nimeään: ”MINÄ OLEN”. Tämä suuri ja kaiken luonut Herra sitoutuu ihmiseen: Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Tämä suuri MINÄ puhuu, ja hänen sanansa luo sitä, mitä se sanoo. Kommunikatiivisessa suhteessa Herra asettaa ihmisen eteensä ja tekee hänestä SINÄ. Sitä ihminen ei pysty lukemaan sydämestään. Näin sitoutumalla ihmiseen Herra Jumala laskee olemuksensa ihmisen sydämeen, joka sanan kautta ottaa tämän sydämen omakseen, täyttää sen ja puhdistaa sen temppelikseen. Siitä tulee informaatio sydämeen, kun Herra Jumala ottaa muodon (forma) ihmisen sydämen sisällä ja läpäisee hänet jumalallisella rakkaudellaan. Kaikki dekalogissa nyt seuraavat käskyt nousevat tästä pyhän Jumalan sitoutumisesta pahaan eli syntiin langenneeseen ihmiseensä.
Rupesin laskemaan näitä käskyjä, ja kuinka vain laskin, aina sain enemmän kuin kymmenen käskyä. Olen sitä mieltä, että mahtavan ja ensimmäisen lauseen jälkeen käskyjen numerointi ja luettelointi on hyvin pieni seikka, koska kaikki käskyt, niiden olemus ja täyttymys nousee Herran Jumalan sitoutumisesta ihmiseen. Kaikki käskyt asettavat ihmisen Herran Jumalan kasvojen eteen, suuri MINÄ puhuu, ja tämä puhe luo ihmisen uudelleen, Jumalan puheesta tulee dialogi: Herra puhuu, ja puhuteltu SINÄ elämällään tulee sellaiseksi, kuin käskyt määräävät. Se siis tulee Jumalasta Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä.
Tänä päivänä kritisoidaan Lutherin katekismusta niin kuin kirkkomme nykykatekismusta siitä, että käskyjen luettelosta on varsinainen toinen käsky eli kuvakielto jätetty pois ja sen sijaan yhteenkuuluvat yhdeksäs ja kymmenes käsky on jaettu kahtia. Juutalaisuudessa lasketaan dekalogin eli kymmen käskyn lain johdannon ensimmäiseksi käskyksi ja vieraiden jumalien palvontakielto sekä kuvakielto yhdessä toiseksi käskyksi. Samalla tavoin laskee sekä Ortodoksinen (X.) että reformoidun kirkon käyttämä Heidelbergin katekismus (92). Katolisen kirkon nykykatekismus laskee ensimmäiseen käskyyn kuuluvaksi johdannon lisäksi sekä vieraiden jumalien palvonnan että kuvakiellon ja tulee näin toiseen käskyyn, joka käskee kunnioittamaan Herran pyhää nimeä.
Todella Lutherin ja kirkkomme katekismus on kristikunnassa siinä ainutlaatuisessa asemassa, että kuvakielto sivutetaan tyystin. Kun uskonpuhdistuksen melskeissä hurmahenkiset piirit rupesivat raastamaan kirkoista kaikki kuvat, Luther asettui kuvia puolustavien puolelle, sillä hän arvosti kuvaraamattuja ja kuvakateksimuksia, joissa kuvilla tuettiin painettua sanaa. Siinä Luther tukeutuu läntisen kristikunnan pitkään perinteeseen, jossa jo kuudennelle vuosisadalla Pyhä Gregorius I (eli Gregorius Suuri) totesi, että ”mitä lukutaitoiselle pyhä Raamattu antaa, sen välittää lukutaidottomalle kuvan katsominen” (Ep. XI, 13). Pyhä Johannes Damaskolainen oli jo suuren Bysanttilaisen kiistan jälkeen, jossa kiistettiin kuvien käytöstä kristillisessä perinteessä, korostanut, että kuvalle osoitettu kunnioitus siirtyy olemukselliseen alkuperäiseen eli perikuvaan ja kuvien kunnioitus johtuu niiden jumalallisesta alkuperästä. Erityisesti Kristuksen kuva saa oikeutuksensa Jumalan ihmiseksi tulemisesta eli inkarnaatiosta, jonka kautta maallinen aine kirkastetaan ja otetaan käyttöön korkeimpien tarkoitusperien palveluksessa. Esikuvan ja kuvituksen välillä ei vallitse fyysinen, mutta henkilöitymä eli olennoituma eli hypostaattinen yhteys (unio). Kuva siis nykyistää ja edustaa kuvattua. Kuvassa näkymätön tulee näkyväksi, mennyt tulee nykyaikaan, kaukainen lähelle, tuleva ennakoidaan. Herra Jumala itse oli käskenyt tehdä käärmeen kuva ja nosta se paaluun, jotta israelilaiset erämaanvaelluksellaan pelastuisivat käärmeenpuremista (4. Moos. 21, Joh. 3:14). Ja Herran Jumalan käskystä muovattiin liitonarkun kannelle kaksi enkelin patsasta (2. Moos. 2:12-22).
Näin siis katekismuksemme ja Lutherin katekismuksen käskyjen esitystapa, joka sivuttaa kuvakiellon ja kuvapalvonnankiellon nousee laajempaan tarkasteluun. Virsikirjamme kauniilla tavalla ja monipuolisesti sanoittaa ja veisaa tämän kuvan teologian laajoissa ekumeenisissa puitteissa vuosisatojen saatossa:
Ne, jotka täällä uskossa tunnisti Herraa Kristusta … Ei heitä saatu milloinkaan kuvia kunnioittamaan. 141:1-2 Hemminki Maskulainen
Jeesus, valo maailman, sydämiimme aina loista. Kirkas kuva Jumalan, sielun pimeys jo poista. 201:3 Tobias Clausnitzer /Elias Lönnrot
Kuvasi sieluun paina ja asu siellä aina. 308:4 Johan Kahl / Elias Lagus / Wilhelmi Malmivaara
Kuvas kirkkaana sieluumme paina. 310:8 Wilhelmi Malmivaara
Kasvojesi pyhä kuva paina sieluun loistamaan. 315:3 Onnia Hellén / Niilo Rauhala
Uudista meissä kuvasi. 365:7 Henrik Renqvist / Wilhelmi Malmivaara
Tomusta esiin kutsuen loit meistä sanallasi elävän sielun, ihmisen toimimaan kuvanasi. 460:2 Elias Lönnrot / Pekka Kivekäs
Luoja, kaikkeen ihmiskuntaan painoit kirkkaan kuvasi. Kristuksen suo kasvaa meissä. 589:4 Fred Kaan / Anna-Maija Raittila
Olennainen on siis Herran Jumalan sitoutuminen ihmiseen ja siitä nouseva ihmisen pyhyyteen ja Herran pyhään läsnäoloon kurottuva elämä. Se tapahtukoon kuvan kanssa tai ilman, mutta kaikki muut käskyt ovat täysin ehdottomia, ilman ehtoja, ilman jossittelua. Ja tosiaan rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö tuovat kaikkina aikoina ja kaikissa tilanteissa esille niitä perusarvoja, jotka tiivistävät kymmenen käskyn sanan yleispätevään muotoon: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:37-39). ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” (Matt. 7:12).
Ehtoolliselle käydessämme saamme sydämessämme uskoa, että paras mahdollinen kuva Jumalasta Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä on pyhä ehtoollinen: ateriayhteys hänen kanssaan, toistemme kanssa ja kaikkien pyhien kanssa.