19. sunnuntai helluntaista, Joh. 13: 31-35, Hans-Christian Daniel

1. Kaksi todellisuutta kohtaavat hautausmaalla
Päivä lyhenee, valo vähene, lehdet kellastuvat. Tähän pimeään aikaan loistavat hautausmaalla tuhannet kynttilät ja lyhdyt. Hautausmaat ovat varsinaisia rukousten valtaväyliä. Kuoleman kohdattua surevan ainoaksi aseeksi ja pieneksi valonsäteeksi tuntuu jäävän rukous surun pimeydessä. Siinä kohtaavat ikuinen Jumala ja kuolevainen ihminen, taivas ja maa, kirkkaus ja pimeys.
2. Tilanne ja Jeesuksen tunnetila
Näin loppuvuonna seuraamme Jeesusta ja hänen opetuslastensa joukkoa oikeastaan kiirastorstai-iltaan. Juudas oli lähtenyt. Se merkitsee sitä, että Jeesuksen kohtalo on sinetöity ja matka kärsimiseen ja kuolemaan on vääjäämättä alkanut. Mikä olisi meikäläisen mieliala samassa tilanteessa? — Pettymystä, katkeruutta, vihaa, kostonhalua.
3. Kirkkaus yössä
Mitä Jeesus tekee? Hän puhuu kirkkaudesta. Evankeliumiamme edellisen jakeen viimeinen lause on vain kaksi sanaa: Oli yö. Pimeys oli käsin kosketeltavissa. Pimeys tuntuu nielevän valon. Mutta Johanneksen evankeliumin alkupuhe eli prologi lupaa, että ”valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole käsittänyt sitä eli ei saanut sitä valtaansa” (Joh. 1:5).
4. Kirkastus: pyhä ja paha ihmisen poika
Niinpä tässä elämänsä pimeimmässä hetkessä Herramme puhuu: ”Nyt ihmisen poika on kirkastettu, ja Jumala on kirkastunut hänessä” (Joh. 13: 31). Ihmisen Poika – se on sekä ikuisesti samana pysyvä ihminen, Aadamin jälkeläinen, jonka kohtaamme Juudaksessa ja hänen kavalluksessa, että myös tämä ihmiseksi syntynyt Jumalan Poika, tämä viaton Jumalan Karitsa, joka pois kantaa maailman synnin. ”Kirkastettu” tarkoittanee sitä, että sekä katalan pimeyden lapsen olemus on ilmiselväksi käynyt, että ikuisen Jumalan Pojan olemus kirkastuu hänen alennustilassaan, kun hän suostuu ihmisen pimeyteen, kärsimykseen ja kuolemaan. Ikuisen Jumalan olemus kirkastuu Pojassa. Jumala asuu pimeydessä temppelin kaikkein pyhimmässä, ja hänen kirkkauttaan ei kukaan kuolevainen kestää nähdä. Jumalan olemus kirkastuu ihmisyyden pimeässä.
5. Pääsy kielletty?
Herramme osoittaa, että hän menee pois, häntä etsitään, mutta seuraajat eivät pääse sinne, minne hän menee (Joh. 13: 33). Herran tahdon mukaan opetuslapsen paikka on olla täällä maailmassa, niin kauan kuin Jumala tahtoo. Emme pääse sinne, koska olemme täällä. Muutenkaan ihminen ei omasta voimastaan ja mahdollisuudestaan ei sinne mene (ε̉λθε̃ιν), vaan sinne otetaan, niin kuin Herramme seuraavassa luvussa osoittaa: ”Minä menen valmistamaan teille sijaa, mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä, missä minä olen” (Joh. 14: 3).
6. Uusi käsky: ydinsanoma
Pestyään opetuslastensa jalat Herra antaa uuden käskyn. Jeesukselta ei tullut uutta lakikirjaa, vaan ainoastaan muutamia selkeitä ohjeita siitä, kuinka kristityn eli Jeesuksen seuraajan tulee elää. Tämä uusi käsky on kristinuskon eettinen ydinsanoma, joka on muokannut koko kristikunnan uskonnollista, kulturellista, sosiaalista ja valtiollista maaperää: ”Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13: 34-35).
7. Jumalan olemus: rakkaus
Elämänsä synkimmässä hetkessä Jumalan olemus välähtää esiin salaman tavoin. Mutta tämä ei ollut vain silmänräpäys, vaan tämä Jumalan kirkkaus ei ole enää sammunut eikä hämärtynyt. Jumalan olemus on rakkaus: ”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä.” (1. Joh. 4:16). Ja siksi: ”Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan.” (1. Joh. 4:7). Rakkaudessa Jumalan olemus toteutuu tässä maailmassa, keskuudessamme. Rakkaus ei ole vain tunnetila, vaan olemista ja elämästä toisia varten.
8. Lunastettu rakastamaan
Rakkauden mitaksi on annettu luotuna olemista, luotu todellisuutemme, elävä ruumiimme ja elävä tarvitseva sielumme. Jumalan pyhä Poika palauttaa luotuna olemisemme, ensimmäisen uskonartiklan, kohdalleen, palauttaa meidät Jumalan kuvaksi, joksi olemme luodut. Ja tämä syntiinlankeemuksessakin pysynyt mutta vääristynyt eli ylös ylpeyteen langenneena ja Jumalan tilalle tahtovana syntinen ihminen ei kykene kuin rakastamaan vain itseään ja nautintojaan, syntejään ja itseään toteuttamista. Mutta ristillä kärsiessä ja suostuessaan inhimilliseen pimeyteen Herramme Jeesus uudistaa meitä, niin että kykenemme rakastamaan lähimmäisiämme niin kuin itseämme. Siihen auttakoon meitä Jumala Kristuksen kautta Pyhässä Hengessä.