19. sunnuntai helluntaista, Joh. 13: 31-35, Martti Vaahtoranta

1.
Päivän saarnateksti vie meidät kirkkovuodessa kuukausia taaksepäin. Se sijoittuu tilanteeseen, jossa olimme vähän ennen pääsiäistä, aivan suuren paaston lopussa. Jeesus vietti viimeistä ateriaa opetuslastensa kanssa, ja Juudas, joka myi Mestarinsa tämän vihollisille, oli jo lähtenyt synkkää tehtäväänsä toimittamaan.
Nyt lokakuussa, elämme sen sijaan Pyhän Kolminaisuuden päivästä alkanutta kirkkovuoden ”vihreää jaksoa”. Ulkona luonto tosin jo syksyn väreihin pukeutuen valmistautuu talveen. Alttarin vaatetuksen ja ylläni olevien stoolan ja kasukan vihreys kuvaavat kuitenkin elämän runsautta, sitä kasvua ja satoa, jota Jumalan Sanan kylvö vaikuttaa – tai jota sen pitäisi vaikuttaa meissä ja Kirkon elämässä.
Joskus tämä vihreä väri värjäytyy punaiseksi. Lupaava oras peittyy vereen. Sillä Jumalan Sanan kylvö tuottaa kasvua ja hyvää hedelmää, mutta siitä seuraa myös uskovien vainoa. Viha ei kuitenkaan pysäytä sitä. Evankeliumia ei voi sitoa eikä tappaa. Marttyyrien veri kostuttaa maan ja tekee siitä hedelmällisen.
Mutta voi kylvön ja kasvun kanssa käydä myös toisella tavalla: kristillisen elämän ja vaelluksen alkava vihreys vaihtuu arjen helteessä, veden puutteessa ja auringon paahteessa ruskeaksi ja vihdoin harmaaksi kaiken kasvun kuoltua siitä.
Toivottavasti meille ei käy niin. Toivottavasti meidän arkemme väri ei ole harmaa. Toivottavasti se on vihreä kuin sydänsuven koivu tai alkusuven viljapelto – tai punainen kuin rakkauden sydänveri.
2.
Ei vain harmaa, vaan suorastaan musta oli kuitenkin se hetki, jolloin Herramme puhui päivän saarnatekstin sanat. Tai oikeastaan ei ihan vielä. Silloin vietettiin vielä yhteistä juhlaa. Ainoastaan Jeesus tiesi, mitä oli tulossa ja näki pimeyden, joka kohta käärisi hänet kylmään syliinsä. Elettiin kiirastorstain ehtoota aivan Pitkänperjantain kynnyksellä.
Silti me nyt lokakuussa, moniin eri väreihin pukeutuvan syksyn, sadonkorjuun rikkauden ja kirkkovuoden vihreyden keskellä tutkimme Jeesuksen puhetta kirkastumisestaan pimeimmän yön keskellä ja kirkkovuoden synkimmän hetken lyödessä. Puhumme myös marttyyreista ja heidän verensä vuodatuksesta.
Sillä myös he, meidän veljemme ja sisaremme, joita vainotaan ja tapetaan uskon tunnustamisen tähden, myös nämä Kristuksen veritodistajat liittyvät päivän aiheeseen ja tekstiin. Sillä heidänkään kärsimyksensä ei ole turhaa. Myös vainoissa kuolleiden veljiemme ja sisartemme veri on Jumalan silmissä kallis.
Varsinaisesti tänään puhutaan kuitenkin Jeesuksen kärsimyksestä. Puhutaan pimeydestä, joka yritti vangita valkeuden ja tuhota sen. Kuunnellaan Jeesuksen sanoja Hänen puhuessaan ”lapsukaisille”.
Niissä on merkillistä hellyyttä. Jeesuksen sanat ovat rakkauden sanoja. Niinpä myös meidän uskomme ensimmäisen ja varsinaisen marttyyrin, itsensä Jumalan Pojan veri on lämmin rakkauden virta, joka saa kirkkovuotemme arkijakson ja meidän elämämme viheriöimään ja kantamaan hedelmää iankaikkiseen elämään. Jeesuksen viaton veri ei huuda kostoa, vaan anteeksiantamusta. Sen tähden myös Hänen nimensä tähden tapettujen marttyyrien veri on Jumalan silmissä kallis ja lämpimän punaisena hohtava rakkauden hedelmä.
3.
Sillä juuri tyhjentäessään itsensä kaikesta jumalallisesta kirkkaudestaan ja astuessaan vapaaehtoisen uhrikuoleman pimeyteen Ihmisen Poika Jeesus Kristus kirkastettiin. Antaessaan pyhät kätensä pakanoiden ja pahojen ihmisten sidottaviksi ja nauloin lävistettäviksi Herra Jeesus paljasti oman jumalallisen olemuksensa. Huutaessaan ristillä ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit” kuoleva Herra kirkasti itsessään Jumalan. Ja ottaessaan Poikansa ja Hänessä meidän syntiemme sovitukseksi annetun täydellisen uhrin vastaan Taivaallinen Isä, kirkasti Hänet sillä kunnialla, joka Pojalla oli alusta asti ollut Hänen luonaan.
Eikä tämä kirkkaus ole tyhjää eikä sisällötöntä loistoa. Sillä on nimi ja sisältö. Sen Jeesuksen ristinkuolema näytti verisen kouriintuntuvalla tavalla.
Pelkkä ”kirkkaus” voi olla tuhoavaa säteilyä, ja pelkkä ”kunnia” voi rusentaa alleen. Jumalan kirkkaus ja kunnia kuitenkin tuhoavat ja hävittävät vain ne jotka hylkäävät Hänet, sillä Jumalan kunninan ja kirkkauden nimenä on ”rakkaus”. Vain sille, joka hylkää Rakkauden, se koituu tuomioksi. Muut se pelastaa.
Eikä tämä oikea jumalallinen Rakkaus ole pelkkä tunne, niin kuin me ihmiset rakkauden usein väärin ymmärrämme. Rakkaus on Jumalan itsensä olemus. Jumala on rakkaus.
Sen tähden Jumala on tosin Yksi, mutta Hän ei ole yksin. Rakkaus on jakamista ja vuorovaikutusta Pyhän Kolminaisuuden jumalallisten Persoonien välillä, ja tämä vuorovaikutus on lopulta henkilö eli Jumalan Pyhä Henki itse – rakkauden ja voiman Henki, ”Kolminaisuuden solmi” eli side, joka jumalallisena persoonana ”lähtee Isästä ja Pojasta” ja yhdistää näitä yhdessä, jakamattomassa jumaluuden luonnossa kolmeksi Persoonaksi, jotka ovat silti yksi Jumala ja yksi, toimiva Rakkaus.
4.
Jumalan olemus on siis toimiva, vaikuttava Rakkaus. Jos tämän ymmärrämme, ymmärrämme myös, miksi luemme tätä tekstiä juuri tänään eli päivänä, joka muistuttaa meitä rakkaudesta kristityn elämän sisältönä ja kristillisenä elämänmuotona. Ymmärrämme sen kuitenkin vain Kristuksessa, Jumalan lihaksi tulleessa Sanassa, meidän Herrassamme, joka on tosi Jumala ja tosi ihminen. Silloin ymmärrämme myös, ettei meidänkään rakkautemme ole vain tunteita, vaan elävä suhde niihin, joita rakastamme. Ymmärrämme, että rakkaus merkitsee sekä hyviä sanoja että tekoja ja vieläpä uhrautuvaa antamista toiselle ja toisen hyväksi.
Sillä myös tästä meidän kesken toteutuvasta rakkaudesta puhutaan tämän päivän evankeliumissa. Jeesus jättää siinä omilleen testamentin, jälkisäädöksen:
Uuden käskyn minä teille annan, että te rakastaisitte teitänne keskenänne, niinkuin minä teitä rakastin, että te myös toinen toistanne rakastaisitte. Siitä pitää kaikkein tunteman teidät minun opetuslapsikseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte.
Ei tämä käsky tosin ole kokonaan uusi. Se on jo luomisessa sydämeemme kirjoitetun Jumalan lain sisältö. Se on myös lankeemuksen jälkeen uudelleen ilmoitettujen Kymmenen käskyn päämäärä. Se sanoo, että meidän tulee rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme.
Uutta ja olennaista Jeesuksen testamentissa on, että Jeesus kytkee antamansa ”uuden käskyn” siihen, kuka Hän on ja miten Hän toimii. Hän kytkee meidän rakkautemme omaan rakkauteensa.
Näin Jeesus tekee päivän evankeliumissa erityisesti puhuessaan meistä seurakuntana. Sillä seurakunta on Hänen hengellinen ruumiinsa, jota Pyhä Henki, rakkauden Henki, pitää koossa sitoen sen monenlaiset jäsenet Päähän eli Kristukseen ja liikkumalla rukouksena ja uskossa toimivana rakkautena Päästä Ruumiin jäseniin, jäsenistä Päähän ja Hänen, Herran itsensä kautta myös jäsenistä toisiin jäseniin.
Ja niin kuin Kolmiyhteinen Jumala on itsessään riittävä omassa sisäisessä rakkaudessaan, samoin on seurakunta rakkauden yhteisönä sellaisenaan arvokas. Se saa arvonsa Kristuksesta, joka on sen Pää, ja Pyhästä Hengestä, joka on sen rakkaus. Tätä arvoaan se elää todeksi, kun sen jäsenet pitävät huolta toisistaan ja antavat heille monet heikkoudet ja puutteet anteeksi, mutta myös ja ennen muuta silloin, kun se antaa kaikesta kunnian Jumalalle.
Sillä tavoin seurakunta elää keskuudessaan todeksi sitä uskossa korjattua Kolmiyhteisen Jumalan kuvaa, joka meidän pitäisi olla toinen toisiimme nähden. Herra Jeesus korjasi ja täydellisesti tämän lankeemuksessa rikkoutuneen Jumalan kuvan omassa ihmisyydessään. Hän eli sen todeksi liittäen elämässään, kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan myös meidän armahdetun ihmisyytemme siihen ihmeelliseen rakkauden elämään, jonka me Pyhän Kolminaisuuden olemuksessa vain aavistuksenomaisesti käsitämme, mutta jota kohti me uskossa kurkottaudumme ja jonka täyteyteen me kaipaamme.
5.
Tämän saman uskon kautta myös meissä synnin tähden rikkoontunut Jumalan kuva uudistuu. Se tapahtuu, kun saamme Jeesuksen tähden ja yhteydessä Häneen eli sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta synnit anteeksi. Uskossa tämä Jumalan kuvan uudistuminen onkin kokonaan ja täydellisesti totta – nimittäin Jumalan silmissä, koska Hän näkee meidän syntimme sijasta vain Poikansa vanhurskauden, sen, johon meidät kasteessa puettiin ja joka uskon kilvoituksessa, evankeliumin saarnan ja ripin kautta sekä Herran ehtoollisella aina uudelleen pestään Jeesuksen verellä vitivalkoiseksi ja putipuhtaaksi.
Meidän ihmisten kesken ja omilla silmillämme katsottuna tämä uskossa toteutuva Jumalan kuvan täydellinen uudistuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin täydellistä. Se muutos, jonka usko saa meissä aikaan, on aina vasta alussaan ja epätäydellistä, vaikka olisimme koko ikämme kilvoitelleet sen toteutumisessa. Silti me voimme elää todeksi Jumalan kuvan vähittäistä uudistumista itsessämme juuri sellaisena, keskeneräisenä, tänä kirkkovuoden vihreänä kasvun kautena. Juuri siihen meidät on kutsuttu!
Se on kuitenkin mahdollista ainoastaan, jos elämme todeksi myös sen mustan hetken, jona pimeyden vallat luulivat saavansa Herramme haltuunsa. Ja ennen kaikkea se edellyttää, että elämme todeksi sen ihmeellisen, aurinkoisen aamun, jolloin elämän Herra kuoleman ja synnin voittajana astui ylös haudasta ja ilmestyi uuden elämän kirkkauden valossa omilleen. Jumalan kuvan vähittäinen uudistuminen rakkaudessa toinen toisiimme ja kaikkiin ihmisiin, eikä vain tunteina ja sanoina, vaan myös tekoina, on mahdollista ainoastaan, jos itse elämme siitä kokonaisesta pelastusteosta, jonka Herra ristillä ja ylösnousemuksessa toimitti ja jonka hedelmät Hän meille pyhässä kasteessa lahjoitti ja jotka Hän yhä uudelleen tahtoo antaa meille sanassaan ja alttarin sakramentissa.
6.
Sillä vaikka hyvin tunnemmekin Herran rakkauden käskyn ja vaikka se on yhtä vanha kuin Jumalan luomistyö, se on totisesti meille aina vain ”uusi”. Puhumme tosin mielellämme ”rakkaudesta”, joka on totisesti ihmeellisintä, mitä on olemassa, koska se on Jumalan olemus ja olemisen salaisuus. Silti meidän syntisissä käsissämme se vääntyy helposti vinoon ja vastakohdakseen.
”Rakkaus” muuttuu yritykseksi kaikin keinoin pönkittää omaa itseä, etsiä omaa iloa ja saada mahdollisimman paljon itsekästä nautintoa. Tai sitten se on meille lain saavuttamaton vaatimus, joka ei anna meille lainkaan tilaa, ei oikeutta hengittää eikä edes oikein olla olemassa. Sellaisenakin ”rakkaus” voi kyllä johtaa joihinkin ulkonaisiin hyviin tekoihin. Silti se lopulta kuivattaa, kutistaa ja lopuksi rutistaa kourassaan rikki sen, joka yrittää väen väkisin rakastaa ja sillä tavoin toteuttaa Jumalan hyvää lakia, mutta tekee kaiken pakosta ja pelon vallassa.
Meidän käsissämme ”rakkaudesta” on tullut joko omaa, raskasta yritystä elää Jumalan asettamien normien mukaan, jottemme joutuisi kadotukseen, tai – päinvastoin – hillitöntä elämää kaikkea sellaista tehden, mitä kevyesti ja pinnallisesti nimitetään ”rakkaudeksi”, mutta joka on todellisuudessa kaikkea muuta. Sen tarkoituksena ei ole Jumalan kunnia eikä lähimmäisen hyvä, vaan minun ja vain minun iloni ja nautintoni siinä lohduttomassa yksinäisyydessä, johon Jumalan hyvän tahdon rikkominen meidät väistämättä vie jo tässä ajassa ja sitten iankaikkisuudessa.
7.
Meidän käsissämme Jumalan hyvät ja suurimmatkin lahjat turmeltuvat. Meidän käsissämme ne ovat väärissä käsissä. Oikeissa käsissä meidän rakkautemme, meidän elämämme ja kilvoituksemme ovat silloin, kun ne ovat Herran Jeesuksen pyhissä käsissä ja Hänen kylkihaavaansa kätkettyinä.
Siitä vuotavaan Jumalan uhrautuvan rakkauden virtaan Herra Jeesus tahtoo nytkin meidät, oman laumansa lampaat, piilottaa ja upottaa, armahtaa, puhdistaa ja ruokkia meitä siinä.
Puhuessaan päivän saarnatekstin Herra Jeesus oli viimeisellä aterialla opetuslastensa kanssa asettaen Pyhän Ehtoollisen. Pitkänperjantain tapahtumat olivat vielä edessäpäin.
Nytkin Herra Jeesus on viettämässä ateriaa kanssamme. Hänen uhriverensä ei ole vieläkään kuivunut. Enää se ei kuitenkaan ole kauhujen yön eikä kuoleman merkki, vaan uuden, ihanan aamun ja Jumalan armahtavan rakkauden virta. Sen vietäviksi Hän meitä kutsuu odottaessaan omiaan jälleen pyhän ruumiinsa ja verensä aterialle.
Herra Jeesus haluaa haudata meidän syntimme pyhään vereensä ja ruokkia meitä Elämän Leivällä. Sillä tavoin Hän haluaa liittää meidät omaksi, hengelliseksi Ruumiikseen, jossa Pyhä Henki, Rakkaus itse, asuu, vaikuttaa, toimii ja liikkuu. Ja niin meidät, suuret syntiset, saatetaan sittenkin tuntea siitä, että osallisina Jumalan rakkaudesta Kristuksessa armahdamme ja rakastamme toisiamme sillä samalla, armahtavalla rakkaudella ajatuksin, sanoin ja teoin. Sillä siihen meidät on kutsuttu, rakkauteen Herran omia ja kaikkia ihmisiä kohtaan, toimivaan rakkauteen, ei pakosta, vaan kiitollisuudesta ja ilosta ja Pyhän Hengen voimassa.
Ja joskus tämä rakkaus johtaa myös kasvavan, vihreän oraan peittymiseen marttyyrien verestä. Jumala suokoon, ettei se olisi koskaan meidän osamme. Jumalan suokoon, että me saisimme elämän lahjoin todistaa Hänen rakkaudestaan. Mutta jos toisin käy, sekin on Kristuksen veren armoa ja rakkauden hedelmää ja kylvöä, joka ei jää yksin, vaan kantaa hedelmää iankaikkiseen elämään. Amen.