Keskustelujen – tai hienommin sanottuna ”dialogien” – onnistuminen on merkittävä asia tämän päivän työelämässä, päätöksenteossa, henkilöstöjohtamisessa, kaupankäynnissä – kaikissa neuvotteluissa koteja ja harrastuspiirejä myöten. On syytä ymmärtää, että kohtaamisissa ei koskaan vain toinen ole antavana osapuolena, opettajana tai auttajana. Vanhat sielunhoitajat sanoivat: ”mennään sairasta oppimaan”. Sairas voi omalla kärsivällisyydellään tai muuten todistaa Herrasta. Mutta myös huonokäytöksinen oppilas voi jollakin tavoin opettaa opettajaansa – ainakin hän voi toimia peilinä ja paljastaa jotakin nurjaa myös opettajastaan. Virsi kiteyttää: ”Tuomme vaihtopöydälle lahjamme ja puutteemme… Sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa” (VK 428:4-5).
Päivän evankeliumi sisältää kohtaamisen ja keskustelun, jollaisia Jeesus kävi useita kansansa laintuntijoiden kanssa. Tämä keskustelu vaikuttaa säyseältä ja rakentavalta verrattuna niihin, joissa Jeesus nuhtelee fariseuksia ankarasti näiden ulkokultaisuudesta ja kovasydämisyydestä.
Keskustelu sisältää vaiheinaan sivusta-arvioinnin, kysymyksen, vastauksen, vastauksen arvioinnin ja johtopäätöksen. Merkittävä on havainto kahdesta opettajasta. Jeesuksen luo tulleella kysyjällä oli lainopettajan tehtävä. Ei tällaiseen asemaan voinut päästä kuka tahansa. Mutta hän tunnusti myös Jeesuksen opettajaksi. Näin saattoi olla, koska hän huomasi olevansa Jeesuksen kanssa merkittävässä määrin ”samoilla linjoilla”. Mutta toisaalta hän saattoi antaa Jeesukselle opettajan tittelin pelkästä kohteliaisuudesta.
Jeesus ja lainopettaja keskustelivat lain suurimmasta käskystä, jonka sisältönä on Jumalan rakastaminen yli kaiken ja lähimmäisen niin kuin itseä. Mutta alkuun lisättiin juutalainen uskontunnustus, jo Mooseksen kirjoista tuttu ”Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Jumala”. Jo tässä annetaan ymmärtää, että rakkauden käskyn täyttäminen ei ole mahdollista omin voimin, vaan uskon kautta yhteen, ainoaan elävään Jumalaan. Tässä ei kuitenkaan vielä ole avattu Jeesuksen tehtävää.
Kun sitten lainopettaja toi esille rakkauden käskyn suhteessa polttouhreihin ja kaikkiin muihin uhreihin, Jeesus totesi: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta”. Onhan tosiaan niin, että temppelissä toimitettavat uhrit, vaikka niistä oli säädökset Mooseksen laissa, eivät itsessään tehneet ketään Jumalalle kelpaaviksi. Ei ollut tarkoitus toimittaa uhreja vain juhlallisina menoina, joilla ehkä vielä yritettiin lepyttää Jumalaa. Vaan niiden avulla julistettiin jotakin: Ne olivat esikuvia siitä kertakaikkisesta uhrista, jonka Jeesus antoi ristillä koko maailman syntien sovittamiseksi. Vain tämän uhrin voimasta, sen, joka uskoo Jeesukseen, on mahdollista täyttää rakkauden käskyä ja Jumalan valtakunnan tulla omalle kohdalle.
Jumalan valtakunta tulee siis sinne, minne Jeesuskin, uskon myötä. Jos lainopettaja olisi vielä tunnustanut keskustelukumppaninsa Herraksi, luvatuksi Kristukseksi, Messiaaksi, olisi Jumalan valtakunta tullut hänenkin kohdallaan. Olihan eräs varhaisen kirkon uskontunnustuksista juuri ”Jeesus Kristus on Herra”. Lainopettaja ei – ainakaan vielä – uskonut, että Messias on jo tullut ja on tuossa aivan vierellä. Mutta jotakin Kristukseen viittaavia Mooseksen lain totuuksia hän oli jo hyväksynyt, toistaiseksi tosin vain niin kuin tietona.
Jumalan valtakunta maan päällä on paitsi käskyjen täyttämistä eli vanhurskautta, myös rauhaa ja iloa (Room.14:17). Rakkaus, rauha ja ilo ovat Hengen hedelmiä, jotka seuraavat uskoa. Rauha ja ilo merkitsevät elävää toivoa – sisäistä vakuutta siitä, että kerran taivaassa Jumalan ikuinen valtakunta, uskon päämäärä, toteutuu kaikessa täyteydessään. Ilo tulee voimaksi palvella vaikeissakin tilanteissa.
Usko, toivo, rakkaus. Usko lepää Jumalan lupausten varassa ja ottaa vastaan syntien anteeksiantamuksen puhtaana lahjana, Kristuksen tähden. Elämme nyt uskon varassa, emme näkemisen, mutta taivaassa usko vaihtuu näkemiseksi. Toivo on Jumalan valtakunnan lopullisen tulemisen kärsivällistä odottamista. Taivaassa toivo saa täyttymyksensä.
Rakkaus on ikuinen, sillä Jumala on rakkaus. Joskus tämä totuus vääristetään lausumaksi: rakkaus, siis ihmisten välinen rakkaus, on Jumala. Mutta Jumalalta tuleva rakkaus ilmestyi maailmaan Vapahtajamme ristillä: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” [1. Joh. 4:10]. Uskon myötä hän tulee kaiken rakkauden lähteeksi myös meidän elämässämme, ihmisten välillä: ”Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1.Joh.4:19).
Ihmisen syvimpiin tarpeisiin – ellei syvin – kuuluu tulla rakastetuksi. Mutta me saatamme etsiä rakkautta sieltä, mistä emme todellisuudessa löydä, ja niin myös petymme. Tai sitten hukutamme rakkauden kaipuun johonkin ”korvikkeeseen”. Toinen ihminen ei voi vastata tarpeeseemme kuin vajaasti tai osittain. Toki Jumala lähettää meitä rakastamaan lähimmäistä ja näin antamaan todistuksen siitä, että Jumala on olemassa ja rakastaa meitä. Mutta lopulta kaipuumme täyttyy vain Jumalan rakkaudesta.
Kukaan muu kun ei voi Jumalan edessä antaa syntejä anteeksi kuin Jumala itse. Sen hän on jo valmistanut, suuressa rakkaudessaan, antamalla oman Poikansa kärsiä ja kuolla ristillä. Tähän perustuen meille julistetaan: Ristillä on synnit kannettu, tänään kaikki anteeks’ annettu – myös sydämen kovuus, anteeksiantamaton mieli ja rakkauden puute.
”Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois” [Room. 4:7]. Jääkää Herran rauhaan!