Jollei se muuta meitä
Saarna Reposaaren Diakonaattiyhdistyksen 110-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa Reposaaren kirkossa
Iki- ja nykyaikaa
”Mitä hyötyä on liturgiasta, jollei se muuta meitä?” En enää muista, millaisen keskustelun myötä tähän päädyttiin, mutta armenialaisen arkkipiispa Datev Sarkissianin toteamus jäi pysyvästi mieleen. Palaan siihen aika ajoin – niin myös tänään, niin kuin juuri kuulitte.
”Mitä hyötyä on liturgiasta, jollei se muuta meitä?” Näin olisi kai voinut sanoa moni muukin, mutta sanat piirtyivät mieleeni varmaankin juuri siksi, kuka ne lausui ja missä. Olimme Armeniassa, arkkipiispan kotikonnuilla ja maailman vanhimmassa kristillisessä maassa; kristinuskosta tuli Armenian valtionuskonto jo vuonna 301. Arkkipiispa Sarkissian oli kuitenkin tehnyt elämäntyönsä Yhdysvalloissa: armenialaisten kokemien vainojen ja kansanmurhien jälkeen valtaosa heistä asuu muualla kuin kotimaassaan. Kun Los Angelesin emeritusarkkipiispa kiteyttää ajatuksiaan Jerevanissa, siinä kohtaavat ikiaikainen perintö ja nykyaika. Siinä piirtyy kristillisen uskonkokemuksen pitkä kaari.
Kaaren alkupiste ei kuitenkaan – tai tekisi mieli sanoa ettei tietenkään – ole vuodessa 301. Sama uskonkokemus näkyy selvästi jo Vanhassa testamentissa ja sielläkin jo sen vanhimmissa kirjoituksissa. Ellei viime sunnuntaina olisi vietetty mikkelinpäivää, olisimme kuulleet kirkoissamme Aamoksen, profeetoista ensimmäisen, jylhän ja ankaran toteamuksen, jonka hän esittää itse Jumalan puheena (Aam. 5:23-24): ”Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En tahdo kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.”
Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen lankeavat yksiin
Kun Aamosta kuuntelee, tulee hiukan sellainen olo, että olisimme itse asiassa väärällä asialla, kun olemme kokoontuneet jumalanpalvelukseen. Ehkei sentään. Ehkä me päinvastoin olemme tänään kirkossa juuri sillä ja sellaisella mielellä, joka Aamoksellekin kelpaisi. Kun me vietämme Reposaaren Diakonaattiyhdistyksen 110-vuotisjuhlaa yhteisen jumalanpalveluksen merkeissä, me haluamme olla mukana liturgiassa, joka muuttaa meitä. Me etsimme ja kaipaamme voimia edistääksemme sitä, että oikeus virtaisi kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro. Meidänkin keskuudessamme ja myös meidän kauttamme.
Jumalan palveleminen ja rakastaminen eivät ole eri suunnassa kuin lähimmäisen palveleminen ja rakastaminen. Ne eivät sulje toisiaan pois – tai jos sulkevat, jotakin on ymmärretty perin juurin väärin. Tämä yhteys on kyllä ymmärretty aina. Tämän päivän evankeliumissa ”muuan lainopettaja” – ehkäpä siis myös kuka vain lainopettaja – oikopäätä myöntyy Jeesuksen esittämään rakkauden kaksoiskäskyyn. Hän tekee siitä vielä oman tiivistelmänsä tavalla, joka saa Jeesuksen puuskahtamaan: ”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.” Jo Vanhan liiton viisauden, uskonkokemuksen ja kirjoitusten perusteella siis pääsee Jumalan valtakunnan tuntumaan. Jerusalemista Jerevaniin, Betelistä Los Angelesiin ja Samariasta Reposaareen Jumalan rakastaminen ja lähimmäisenrakkaus ovat aina langenneet yksiin.
Liturgia on muuttanut meitä. Tai kotoisemmin sanoin: jumalanpalvelukset, hartaus, rukous ja kaikkinainen Jumala-puhe ovat muokanneet meitä. Jeesuksen ajan lainopettaja joutui vetämään rajaa oman aikansa temppelipalvelukseen ja toteamaan, että Jumalan ja ihmisten rakastaminen on ”enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit”. Kristittyjen vuosituhantisen uskonkokemuksen pohjalta on puolestaan sanomattakin selvää, että mitä välittömämpään Jumala-yhteyteen pyrkii, sitä välittömämpään yhteyteen toisten kanssa joutuu tai pääsee. Mitä enemmän Jumalan kanssa seurustelee, sitä vähemmän vastaansanomista on Kristuksen kutsuun seurata häntä toisten ihmisten luo. Mitä systemaattisemmin altistaa itsensä Jumalan sanan saarnalle ja mitä säännönmukaisemmin polvistuu toisten kanssa samaan ehtoollispöytään tai rukoilee ja veisaa toisten kanssa, sitä mahdottomampaa on olla muuttumatta.
Hädän ääripäähän
110 vuotta sitten suomalainen yhteiskunta oli kovin toisenlainen, mutta niin oli kirkkokin. Sellaista sosiaalista turvallisuutta – sellaista sosiaaliturvaa – kuin nyt tuskin osattiin edes kuvitella saati haaveilla. Ehkä toista sataa vuotta sitten oltiin vielä jotenkin lähempänä Aamosta kuin nykypäivää, ehkä tällainen yhteiskunta olisi noista lähtökohdista näyttänyt sellaiselta lähes utopistiselta ihanteelta, jossa ”oikeus virtaa kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro”? 1910-luvun Suomi oli vielä kaukana hyvinvointivaltiosta tai hyvinvointiyhteiskunnasta eikä kyennyt takaamaan läheskään kaikille asukkailleen säällisiä elämisen ehtoja.
Vaikka diakonia ei tuolloinkaan voinut muuttaa koko yhteiskuntaa, se saattoi silti olla se lähinnä oleva apu, jota tarvitaan silloin kun hätä on suurin. Otto Aarnisalon samoihin aikoihin esittämää ohjelmaa on kerrattu näihin päiviin asti: on mentävä hädän ääripäähän ja autettava siellä, mihin muu apu ei ulotu. Niin toisenlaisessa Suomessa kuin me nyt elämmekin, samat periaatteet toimivat hämmästyttävän hyvin. Aina on notkelmia ja katveita, joita mitkään tukijärjestelmät ja mikään lainsäädäntö ei pysty täysin kattamaan. Ja aina elämä voittaa monimutkaisuudellaan ja monimuotoisuudellaan sen, mitä on suunniteltu ja mihin on varauduttu: siksi harkintaan, myötäelämiseen, lähimmäisenrakkauteen ja yhdessä jaettuun ihmisyyteen pohjautuvalle diakonialle on aina paikkansa. Sille on paikkansa ja tilauksensa myös siellä, missä yhdessä tunnistetaan oman ajan haasteita ja ennakoidaan tulevaisuutta. Koska diakonia on – ainakin periaatteessa – ketterää ja joustavaa, se on auttamisen verkoston olennaisen tärkeä jäsen.
Välittämisen välttämätön vallankumous
Toista sataa vuotta sitten kirkolla ei ollut nimeksikään keskushallintoa, joka olisi voinut ottaa vastatakseen ajan suorastaan polttaviin haasteisiin. Silloin toimittiin samaan tapaan kuin jo edellisellä vuosisadalla: perustettiin yhdistys. Näin saivat 1800-luvulla alkunsa koko kirkkoa ja koko maata palvelevat Pipliaseura, Lähetysseura ja Merimieslähetysseura. Diakonian tarpeisiin vastasivat erityisesti suurimpiin kaupunkeihin perustetut diakonissalaitokset, mutta samoista syistä ja samoista vaikuttimista perustettiin 110 vuotta sitten myös paikallinen Reposaaren Diakonaattiyhdistys. Sen pitkä historia muistuttaa kunniakkaasta edelläkävijän roolista ja yhtä kunniakkaasta valppaudesta suhteessa siihen, mitä lähimmäisille juuri sillä – tai tällä – hetkellä kuuluu. Jumalan ja lähimmäisen palveleminen, Jumalan rakastaminen ja lähimmäisenrakkaus ovat erottamattomat.
Aika entinen ei koskaan enää palaa, mutta nyt näyttää silti siltä, että vapaalle kansalaistoiminnalle, yhdistyksille ja seurakuntien vapaaehtoistyölle on yhä kasvava tilaus. Se aika nimittäin tuli ja meni yllättävän nopeasti, jolloin julkisen vallan saatettiin kuvitella omin voimin tuottavan kaiken sen tuen, avun ja hyvinvoinnin, mitä tässä maassa tarvitaan. Yhä selvemmäksi käy, ettei niin ole, että ”välittämisen vallankumous” on välttämätön ja että liikekannalle on saatava kaikki mahdolliset toimijat. Diakonaattiyhdistyksen nimi saattaa olla vanhahtava, mutta diakonian haasteet ovat tuoreet. Yhdistys on iällinen, mutta yhdistysten, kansalaistoiminnan ja seurakuntalaisvastuun aika on nyt.
”Mitä hyötyä on liturgiasta, jollei se muuta meitä?”, ihmetteli arkkipiispa, jonka elämänkokemus ja uskonkokemus kattoivat niin Armenian kuin Kaliforniankin, yhtä hyvin kristityn ikiaikaisimman kuin nykyaikaisimmankin elinympäristön. Niin tai näin ja siellä tai täällä, aina ja kaikkialla altistuminen Jumalalle altistaa sellaiselle muutokselle, jossa elämän keskipiste siirtyy minän ulkopuolelle. Ja kun meille niin käy, me emme enää ole kaukana Jumalan valtakunnasta.