19. sunnuntai helluntaista, Mark. 12: 28-34, Martti Vaahtoranta

1.
Jeesus oli juuri ratsastanut Jerusalemiin. Aasilla Hän sinne tuli – Daavidilaisen kuninkaan ratsulla. Sitten Hän puhdisti temppelin kauppiaista ja rahanvaihtajista. (Mark. 11)
Se oli hurja teko, joka vaati selityksen. Sen Jeesus myös antoi. Ihmettelevät, kauhistuneet, mutta varmasti myös ihastuneet silmäparit katsoivat Jeesuksen, kun Hän sanoi:
”Eikö kirjoitettu ole: ’Minun huoneeni pitää kutsuttaman rukoushuoneeksi kaikille kansoille?’ Mutta te olette sen tehneet ryövärien luolaksi.“ (Mark. 11:17)
Kuulijoiden joukossa oli myös pappeja ja kirjanoppineita. Jeesuksen teot ja opetukset sattuivat kipeästi heihin. Mutta tekivätkö he parannuksen? Eivät tehneet. Sen sijaan, että he olisivat ottaneet Jeesuksen sanomasta vaarin, he suuttuivat siihen ja alkoivat miettiä, kuinka vaientaa sanoman tuoja.
Kansa kyllä kuunteli mielellään Jeesuksen opetusta. Sen tähden kirjanoppineiden, ylipappien ja vanhimpien piti vielä tyytyä puristamaan nyrkkiä vain viittansa suojissa. Eivät he silti malttaneet pysytellä tapahtumien taustalla. Vaikka Jeesuksen kimppuun ei vielä parantunut käydä miekoin eikä keihäin, vastuuseen Hänet silti piti saada sanoistaan ja teoistaan. ”Ja [he] sanoivat hänelle: millä voimalla sinä näitä teet? Ja kuka antoi sinulle sen voiman, ettäs näitä teet?“ (Mark. 11:28)
2.
Näin Jeesus haastettiin. Hyökkääjistä tuli kuitenkin puolustajia. Torjuttuaan vastakysymyksellä Häneen suunnatun miekanpiston (Mark. 11:29-33) Jeesus haastoi kuulijansa kertomalla heille vertauksen (Mark. 12:1-11).
Niin Jeesus teki usein. Hän puhui ja opetti vertauksin. Jälkeenpäin Hän selitti opetuslapsilleen niiden merkityksen muiden jäädessä ihmetellen etsimään sitä.
Tällä kertaa Jeesus toimi toisin. Jokainen kuulijoista tiesi, mistä ja kenestä oli kyse, kun Jeesus puhui viinitarhasta ja viinitarhureista, niistä, jotka ensin kävivät sen omistajan palvelijoiden kimppuun ja lopulta tappoivat hänen poikansa. Israelin hengellinen esivalta kuuli aivan oikein. Taas oli puhe heistä.
Mutta nytkään haastetut eivät painaneet päätään katumukseen. He eivät polvistuneet Jumalan edessä eivätkä kysyneet: „Mitä meidän pitää tekemän, että me pelastuisimme?“
Sen sijaan Jeesuksen vertauksen suora puhe vahvisti heitä heidän paatumuksessaan. Sillä Jumalan Sana ei tyhjänä palaja. Se joko parantaa tai paaduttaa.
Ja Jeesuksen vertauksesta tuli itseään toteuttava ennustus. Ei ollut enää monta päivää Hänen viimeiseen pääsiäiseensä maan päällä. Jumalan Poika todellakin otettaisiin kiinni ja tapettaisiin. Niinhän Jeesus vertauksessaan sanoi, ja niin myös tapahtui.
3.
Vielä ei kuitenkaan ollut se päivä, jona Ylkä otettaisiin pois ja seurakunta paastoaisi. Vielä Jeesuksen vastustajat yrittävät voittaa taistelun mielipiteistä ja kansan suosiosta. „Ja he lähettivät hänen tykönsä muutamat Pharisealaisista ja Herodilaisista, solmeamaan häntä sanoissa.“ Näin kertoo P. Markus (Mark. 12:13).
Olisi helpompaa vangituttaa muodollisesti syyllinen kuin syytön. Ehkä kansakin suostuisi Jeesuksen tuomitsemiseen helpommin, jos Hänet saataisiin nolatuksi vastustajiensa edessä. Kukapa haluaisi olla häviäjän puolella?
Markus marssittaa näyttämölle kolme Jeesuksen ”kuulustelijaa”. Kahden tai kolmen todistajan nojalla Hänet olisi osoitettava syylliseksi tai syyttömäksi. Tai ainakin nyt selvitettäisiin, kestäisikö Hänen opetuksensa julkisen arvioinnin.
Kysyjät on valittu siten, että he edustavat oman aikansa erilaisia vaikutusvaltaisia ryhmiä. Ensin pääsevät ääneen fariseukset ja herodilaiset. Yhdessä he alkavat koetella Jeesusta.
Muuta yhteistä näillä kahdella ryhmällä ei ollutkaan kuin yhteinen vihollinen, Jeesus. Fariseukset olivat meille tuttuja, tarkkoja lain ja isien perinnäissääntöjen noudattajia ja totisen hurskauden tavoittelijoita. Herodilaiset taas olivat lähinnä hoviväkeä ja ylimystön jäseniä.
Heidän jälkeensä pannaan asialle saddukeukset eli jälleen yksi vaikutusvaltainen ryhmä sen ajan juutalaisuuden piiristä. Silti silläkin on sama tavoite kuin edellisellä joukolla. Saddukeuksetkin yrittävät saada Jeesuksen astumaan ansaan, jonka he ovat virittäneet.
4.
Ensin on kyse siitä, onko sopivaa maksaa veroja keisarille vai ei. Aihe on tulenarka miehityksen alaisessa Jerusalemissa. Veroraha on Rooman valuuttaa, joka muistuttaa vieraista vallanpitäjistä ja näiden pakanallisesta uskosta. Mutta ihan helppoa ei ole myöskään jättää veroja maksamatta. (Mark. 12:14)
Saddukeukset puolestaan eivät usko ruumiin ylösnousemiseen. He yrittävätkin vangita Jeesuksen sanoilla osoittaessaan omasta mielestään, mihin naurettavuuksiin sellainen usko voi johtaa. Muistatte varmasti heidän kysymyksensä naisesta, joka kuoli seitsemän veljeksen vaimona ja siitä, mikä olisi hänen asemansa näihin nähden taivaassa. (Mark. 12:19-23)
Jeesus väistää taitavasti kumpaankin kysymykseen piilotetun ansan. Samalla Hän saa tilaisuuden opettaa jotakin maallisen esivallan ja Jumalan valtakunnan suhteesta. Hän sanoo edelleen sananlaskun omaisesti käytetyt sanansa: ”Antakaat keisarille, kuin keisarin ovat, ja Jumalalle, kuin Jumalan ovat.“ (Mark. 12:17) Ja saddukeuksille Hän kertoo, että meidän mieheytemme ja naiseutemme on taivaassa toisenlaista kuin maallinen sukupuolisuutemme (Mark. 12:24-27).
5.
Tällä kaikella ei kuitenkaan ole kysyjien kannalta merkitystä. Eivät he olleet oikeasti näistä asioista kiinnostuneita. Eivät he etsineet totuutta Jumalan sanasta eivätkä itsestään. Heillä oli muuta mielessään.
Jeesuksen kiusaajat halusivat pitää kiinni siitä uskonnollisesta ja poliittisesta asemasta, joka heillä oli. Varmasti he myös halusivat olla oikeassa. Sen sijaan ajatus parannuksesta oli heille vieras. Tai ehkä he ajattelivat siinäkin asiassa onnistuneensa paremmin kuin muut. Ehkä he olivat omasta mielestään myös parannuksenteon parhaimmistoa.
6.
Sitten paikalle tuli kolmas kyselijä. Hän oli varmaan mietteissään seurannut edellisiä Jeesuksen haastajia. Näen hänen pudistelevan päätään ja ihmettelevän heidän omahyväistä viekkauttaan. ”Mokomia kompakysymyksiä ja saivartelua! Johan sen sokeakin näkee, ettei tässä totuutta etsitä.” Niin hän mahtoi ajatella ikävää näytelmää katsoessaan. Ja juuri siitä tilanteesta alkaa päivän evankeliumi (Mark. 12:28-34).
7.
Jeesus voitti jälleen taistelun totuudesta ja mielipiteistä. Vastustajat vaikenivat Hänen edessään. Totuus voitti viekkauden.
Tosin merkillistä tilanteessa oli, ettei oikeastaan Jeesus itse tällä kertaa sulkenut vastustajiensa suuta. Sen teki viimeinen kysyjistä. Keskustelu kyllä loppui Jeesuksen lauseeseen ”et sinä ole kaukana Jumalan valtakunnasta”. Näin Hän kuitenkin sanoi keskustelukumppanin vahvistettua sitä ennen hyväksyvästi Jeesuksen vastauksen hänen kysymykseensä.
Ehkä muut kysyjät poistuivat häveten paikalta. Ehkä he näkivät, että tässä eivät nyt kukonpoikien kannukset kalisseet eivätkä miekkamiesten sapelit ottaneet mittaa toisistaan. Ehkä he ainakin hetken ajan näkivät, kuinka hengellisesti tyhjää ja sisäisesti onttoa oli heidän omatekoinen ja itsetehty hurskautensa, ja se valta, joka oli tullut heidän osalleen ja josta he pitivät kynsin hampain kiinni.
Ehkä ensimmäiset kysyjät vaikenivat niiden kysymysten suuruuden edessä, joita tuntemattomaksi jäänyt kirjanoppinut esitti. Sillä nyt ei saivarreltu, vaan oltiin asioiden ytimessä. Oltiin sen Jumalan kasvojen edessä, joka oli pyhässä laissaan ilmoittanut, mikä oli ihmisen osa ja tehtävä tässä maailmassa.
Kysyttiin viimeisiä kysymyksiä. Kysyttiin, mikä oli Jumalan lain suurin käsky tietäen, että Hän, joka oli käskynsä antanut, vaatisi myös tilille ne, joille Hän ne oli antanut. Ja sellainen tilivelvollinen seisoi nyt Jeesuksen edessä.
Eikä Jeesuksen tarvinnut vastata tälle kysyjälle vastakysymyksellä. Jeesuksen ei tarvinnut moittia hänen vähäistä Raamatun tuntemustaan eikä heikkoa luottamustaan Jumalan voimaan. Ei Jeesuksen tarvinnut paljastaa hänen ulkokultaisuuttaan. Sillä kysyjä oli tosissaan.
Luultavasti kysyjä myös jo tiesi oikean vastauksen. Silti hän halusi kuulla, mitä Jeesus asiasta sanoisi. Niin hän tietäisi, kuinka suhtautua kuuluisaan Nasaretin rabbiin. Näemme Jeesuksen edessä vilpittömän totuuden etsijän.
8.
Sen tähden Jeesuksen oli helppo vastata tälle kysyjälle. Hänen vastauksensa ei myöskään ollut uusi eikä outo. Paremminkin se oli tuttu jokaiselle uskonsa vakavasti ottavalle ja Raamattunsa tuntevalle Vanhan liiton kansan jäsenelle.
Sillä näin yksinkertainen on ihmisen osa ja Jumalan tahto: ”Sinun pitää rakastaman Herraa, sinun Jumalaas, kaikesta sydämestäs ja kaikesta sinun sielustas ja kaikesta sinun mielestäs ja kaikesta sinun voimastas. […] Sinun pitää rakastaman sinun lähimmäistäs niinkuin itse sinuas.”
9.
Huomaatko, ettei Jeesus tässä käske meitä vihaamaan myöskään itseämme (kuten Hän joskus jossakin muussa yhteydessä näyttää tekevän; vrt. Luuk. 14:26, Joh. 12:25)? Päinvastoin: itsestänsä ihminen asian arvaa ja ymmärtää, että toinen ihminen tarvitsee sitä samaa rakkautta, josta itse elän.
On vaikea rakastaa toista ihmistä, jos ei itse saa ottaa rakkautta vastaan. On vaikea armahtaa toista ihmistä, ellei itse elä armosta. On vaikea hyväksyä toista ihmistä, ellei saa itse kokea olevansa hyväksytty ainakin joskus myös omissa silmissään, kaikesta huolimatta ja Jumalan suuresta armosta.
10.
Huomaatko kuitenkin myös sen järjestyksen, jossa Jeesus puhuu rakkaudesta lain päämääränä? Ensin on rakkaus Jumalaan ja sitten vasta rakkaus lähimmäiseen. Ne ovat kyllä yhtä tärkeitä asioita. Ja totisesti totta on se, mitä P. Johannes sanoo kirjeessään: ”Jos joku sanoo: minä rakastan Jumalaa, ja vihaa veljeänsä, se on valehtelia; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän taitaa Jumalaa rakastaa, jota ei hän näe?“ (1 Joh. 4:20)
Silti ei varmasti ole vahinko, että Jeesus Vanhan testamentin opetusta toistaen puhuu Jumalan rakastamisesta yli kaiken (ks. 5 Moos. 6:5) ja lähimmäistemme rakastamisesta, niin kuin rakastamme itseämme (3 Moos. 19:18), mutta käskee meidän ensin rakastaa Jumalaa ja puhuu vasta sitten ihmisten välisestä rakkaudesta.
Ei niin, että ihmisten välinen rakkaus olisi vähemmän tärkeää kuin Jumalan rakastaminen tai peräti jotakin, minkä saisimme unohtaa. Ei niin, sillä meidät on luotu rakastaviksi olennoiksi. Onhan meidät luotu Jumalan kuvaksi, ja Jumala on Rakkaus.
Kuitenkin juuri tästä syystä inhimillinen rakkaus on sidoksissa Jumalaan ja Hänen tahtoonsa. Se on alistettu Jumalan rakkaudelle ja Hänen Raamatussa ilmoitetulle tahdolleen.
Jos inhimillinen rakkaus irrotetaan Jumalasta ja Hänen tahdostaan, se väkisinkin vääntyy irvikuvakseen siitä huolimatta, ettei Jumala ole Raamatussa ilmoittanut mitään uutta, vaan ainoastaan vahvistanut sen, minkä Hän jo luomisessa kirjoitti sydämeemme. Sillä syntiinlankeemuksen myötä tämä ”luonnollinen tieto hyvästä ja pahasta” ja myöskin kyky toteuttaa sitä, mikä on hyvää, on hämärtynyt ja usein melkein kokonaan hävinnyt meistä. Niinpä se, mikä mielletään rakkaudeksi, on usein Jumalasta ja itsestään vieraantuneen ihmisen lohdutonta ja hedelmätöntä yritystä rakentaa omin neuvoin ja omin voimin oma kadotettu olemus. Parhaimmillaan se tuottaa kohtalaisen hyviä tai hämmästyttäviäkin maallisia hedelmiä, mutta pahimmillaan se tuhoaa itseään ja ympäristöään – jo nyt ja lopullisesti iankaikkisuudessa.
11.
Ei siis pidä paikkaansa se hokema, jota joskus kuulee toistettavan kristillisissäkin piireissä: ”Rakasta, ja tee mitä haluat.” Rakkaus ei ole pelkkä tunne, joka pyhittää pahatkin teot. Rakkaudella on sisältö, jonka Jumala on sille antanut. Se on luettavissa Hänen pyhässä laissaan, Kymmenessä käskyssä ja sen selityksissä, Herran Jeesuksen ja myös pyhien apostolien opetuksissa ja esimerkeissä.
Jumalan rakastaminen ei lopulta olekaan mitään muuta kuin Hänen käskyjensä pitämistä. Se on sitä, että rakastamme lähimmäistä tavalla, jonka Jumala on opettanut ja jota Hän alati opettaa meille Sanassaan ja Pyhässä Hengessä sillä paikalla, jolle Jumala on meidät asettanut. Jumalaa ei voi rakastaa hylkäämällä rakkauden nimissä Hänen käskynsä, sillä rakkaus on Hänen käskyjensä sisältö ja päämäärä, ja niiden hylkääminen on rakkaudettomuutta myös lähimmäisiä kohtaan.
12.
Tämän viimeisenä Jeesuksen puheille tullut kyselijä näytti ymmärtäneen. Hän nyökkäsi hyväksyvästi, kun Jeesus käänsi Jumalan ensimmäisen käskyn kiellosta kehotukseksi.
Ensimmäinen käskyhän kuuluu näin: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia.” Mutta vain pidättäytymällä pahanteosta Jumalan vihaa peläten ei täytetä tätä eikä mitään muutakaan käskyä. Niinhän meitä Katekismuskin opettaa: ”Meidän tulee yli kaiken peljätä ja rakastaa Jumalaa ja turvautua yksin Häneen.”
Tähän kehotukseen liittyvät myös muut lain ensimmäisen taulun käskyt. Ne kaikki puhuvat Jumalan rakastamisesta. Mutta lain toinenkaan taulu ei ole vähemmän tärkeä. Se puhuu lähimmäisen rakastamisesta.
13.
Sitä Jumala siis meiltä odottaa ja suorastaan vaatii: ettemme vain kuuntele kieltoja, vaan että paitsi ”pelkäämme”, ennen kaikkea ”rakastamme” Jumalaa niin, että rakastamme myös lähimmäistämme niin kuin itseämme. Ja tämän ymmärsi mies, josta Jeesus sanoi, ettei hän ollut kaukana Jumalan valtakunnasta. Hän ymmärsi, ettei pelkkä muodollinen käskyjen täyttäminen, ei pelkkä pahojen tekojen välttäminen riitä. Ei riitä, että vain pelkää Jumalan vihaa. Jumalaa pitää myös rakastaa, rakastaa koko sydämestään – ja lähimmäistä, jonka parasta Jumalan käskyt tarkoittavat.
Mutta pystyikö kysyjä tähän kaikkeen? Ei varmasti. Entä näkikö hän sen itse? Näkikö hän, ettei hänestä ollut Jumalan käskyjä täyttämään. Ehkä. Sillä tuskin Jeesus muuten olisi sanonut kyselijän olleen lähellä Jumalan valtakuntaa.
Ehkä tämä kunnon mies siis oli tilassa, jota me nimittäisimme „herätykseksi“. Hän oli herännyt näkemään Jumalan pyhyyden ja Hänen lakinsa yksinkertaisen ja ihanan, mutta samalla saavuttamattoman sisällön. Ehkä hän näki oman vastuunsa Jumalan edessä, ja sen, ettei hänestä ollut sitä kantamaan. Ehkä hän nyt vakavana kyseli, kuinka hän silti voisi pelastua. Ja sen tähden hän oli lähellä Jumalan valtakuntaa.
15.
Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, ei tiennyt vielä, kuinka lähellä Jumalan valtakuntaa hän oikeastaan oli. Sillä Jumalan valtakunta seisoi käden mitan päässä hänestä. Jumala itse seisoi siinä.
Jumalan valtakunta oli Jeesuksessa tullut kirjanoppineen luo. Ainoa täydellinen Rakkaus seisoi kyselevän miehen edessä. Pyhän lakinsa vaatimuksia Jumala ei silti ollut hiukkaakaan loiventanut. Ne ovat yhä kaikessa ankaruudessaan voimassa. Mutta kyselijän edessä seisoi Hän, joka rakkaudesta mieheen ja meihin kaikkiin oli jättänyt Isän kirkkauden, tullut ihmiseksi ja asettunut meidän tilallemme rangaistavaksi. Niin Hän oli myös täyttänyt rakkauden kaksoiskäskyn täydellisesti ja lopullisesti.
Sillä kun meistä ei ollut eikä ole Jumalan rakkauden lain vaatimuksia täyttämään, „lähetti Jumala Poikansa, syntyneen vaimosta, lain alaiseksi tehdyn, että hän ne, jotka lain alaiset olivat, lunastais, että me hänen lapsiksensa luettaisiin“. (Gal. 4:4-5). „Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, joka uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman.“ (Joh. 3:16)
Nyt usko kulkee rakkauden edellä, niin kuin Jumalan rakastaminen edeltää lähimmäisen rakastamista. Ensin on ensimmäinen lain taulu ja luottamus Jumalaan, sitten toinen laintaulu ja hyvät teot. Usko ottaa vastaan sen, mihin rakkaus ei yllä. Usko täyttää ensimmäisen käskyn, mutta siitä myös kasvaa esiin rakkaus, lain toisen taulun täyttymys.
Uskossa sinäkin saat nyt ottaa vastaan syntiesi sovituksen ja anteeksiantamuksen täydellisen lahjan Jeesuksessa. Kun turvaudut uskossa Häneen, Hänen ansionsa ja voittonsa luetaan sinun hyväksesi. Uskossa, joka ottaa Jumalan suuret lahjat vastaan, sinun omaksesi luetaan Kristuksen täydellinen rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Itse et siihen pysty, mutta Jeesus pystyi ja pystyy yhä ja tahtoo lahjoittaa sen hedelmät uskossa sinulle.
Uskossa Jeesukseen sinusta, armahdetusta syntisestä, tulee Isän silmissä lain täyttäjä. Jeesuksen ansio ja voitto luetaan sinun hyväksesi, niin kuin sinun syntisi ja kuolemasti sälytettiin Hänen päälleen ristin puussa. Sillä tavoin sinustakin tulee ristin kantaja, muttei sovittaaksesi omat syntisi Jumalan edessä, vaan rakastaaksesi lähimmäistäsi ja kantaaksesi hänen taakkojaan. Kiitollisesta uskosta ja ansiottomasta armosta kasvaa Pyhässä Hengessä esiin oma, vajavainen rakkautesi lähimmäiseen, se, johon sinut ja kaikki uskovat on kutsuttu Jumalan käskyjen täyttäjinä, ei ansion toivossa, vaan kiitollisuudesta Jumalaan. Aamen.