Rakkaat kristityt!
Milloin nauroit viimeksi? Mistä olet iloinnut viimeksi? Milloin viimeksi pysähdyit ihastelemaan, maisemaa, kukkia, ystävän kasvoja, syksyn väriloistoa? Milloin huomasit viimeksi, että elämässäsi on yllin kyllin kaikkea hyvää ja kaunista?
Toivon, että nuo kysymykset ovat sinulle aivan itsestään selviä ja pystyt niihin mielessäsi vastaamaan sen kummemmin miettimättä. Toivon, että maailma näyttäytyy sinulle tulvillaan mahdollisuuksia, tulvillaan kauneutta, elämää ja iloa.
Toivon, että sinulla on ystäviä, joiden kanssa voit aika ajoin nauraa.
Ilo kumpuaa useimmiten kyvystä nähdä ja kuulla mitä ympärillä tapahtuu. Elämänilo kertoo asenteesta elämään. Elämänilo kertoo herkkyydestä suhteessa elämään ja sen ilmiöihin.
On toki niin, että joskus elämän vastoinkäymiset käyvät sellaisella paineella päälle, että katoaa kyky nähdä – ja ilo katoaa. Useimmiten ei kyse ole siitä – ilon menettämisen syy löytyy omasta mielestä.
Tänään kuultu evankeliumi sisältää hyvin tutun rakkauden kaksoiskäskyn: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Noissa sanoissa on kristillisen elämänasenteen ydin.
Rakkauden luonteeseen kuuluu herkkyys. Rakastava kuuntelee toista hyvin herkällä korvalla ja huomaa usein pienenkin muutoksen ilmeissä tai olemuksessa.
Tällaiselle rakkauden herkkyydelle on olemassa esteitä – eihän se nimittäin ole ihan tavallista.
Ensimmäinen näistä rakkauden esteistä on uskomus. Meidän uskomuksemme säätelevät hyvin vahvasti kykyämme kuulla ja nähdä ihmiset ja asiat aidosti. Ennakkoluulot sumentavat näkökyvyn ja tekevät korvamme kuuroiksi. Omat ajatukset ja oletukset pistävät meidät näkemään olemattomia ja kuulemaan sellaista, mitä kukaan ei sanonut.
On aivan sama, ovatko ennakkoluulomme myönteisiä vai kielteisiä – ne estävät meitä rakastamasta – ja olemasta herkkiä toisillemme.
Jos haluat rakastaa – jos haluat ottaa vakavasti sen Jumalan käskyn, jonka äärellä tänään olemme – silloin kannattaa pysähtyä pohtimaan omia uskomuksia ja ennakkoluuloja, joita me kohdistamme toisiimme.
Leimat, joita toisiimme lyömme, ovat aina vaarallisia ja loukkaavia. Näin, jopa silloin kun nuo leimat ovat sisällöltään eri tavoin imartelevia – ne estävät aidon ja avoimen kohtaamisen.
Toinen rakkauden este, herkkyyden este on riippuvaisuus. Aina kun ripustaudumme toiseen ihmiseen, johonkin asiaan – se estää meitä rakastamasta. Tarvitseminen ja rakastaminen ovat kaksi eri asiaa. Ne ovat kaksi aivan eri asiaa. Ripustautumisessa ei ole tilaa – rakkaudessa tilaa on aina yllin kyllin.
Miten riippuvuus syntyy ja kehittyy? Ensin ihastumme johonkin, syntyy yhteys tai halu. Se voi syntyä suhteessa tavaraan, henkilöön, kehuihin. Sen jälkeen syntyy vahva halu pitää tuosta hyvästä ja miellyttävästä kiinni. Ja lopulta syntyy uskomus, etten voi olla onnellinen ilman tuota uutta autoa, venettä, puhelinta, koiraa tai ihmistä niin ihan mitä vain… hyvät ystävät, riippuvuudella ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa. Se on suorastaan sen vastakohta. Riippuvuudessa ei ole tilaa – se sulkee näkökentän. Rakkaus avaa koko maailman silmien eteen – se antaa tilaa hengittää.
Jumalan maailman rikkaus ja kauneus on ympärilläsi – mutta näet vain sen, mitä sinulla ei ole.
Herkkyys ja rakastettavuus säilyy vain niillä ihmisillä, jotka ovat voineet pysyä riippumattomina.
Jos haluat riippuvuuksistasi eroon – on ne ensin tunnettava. Eräs tapa tunnistaa omia riippuvuuksiaan on vastata kysymykseen: Mitä ilman en tule toimeen? Vastaus kertoo, mikä on sinun vankilasi. Ja jo pelkkä tunnistaminen auttaa – silloin alkaa mielessä tapahtua jotain.
Olet ehkä huomannut, että tämä minun saarnani on varsin kiusallinen. On se sitä ainakin minulle itselleni. Se herättää kiusallisia ajatuksia ja muuttaa tuon niin kauniin käskyn- ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” – vaikeaksi ja vaativaksi.
Ja sitähän tuo käsky on. Se on sitä – vaikka sen tähtäimenä on ilo ja vapautuminen.
Lopuksi haluan vaihtaa näkökulmaa.
Rakkauden kaksoiskäsky on Kristuksen käsky, se on Jumalan antama käsky. Jumalan, joka itse on rakkaus.
Uskon niin, että Jumalan rakkaus meitä kohtaan on ennakkoluulotonta, herkkää. Hän ei lyö leimoja – niin kuin Kristus ei lyönyt leimoja, vaan kohtasi kaikenlaisia ihmisiä aidosti. Hän näki ihmisten hädän, sairaudet, syyllisyydet, muiden antamat leimat – ja rakasti. Auttoi. Armahti.
Rakkaus syntyy aina rakkaudesta. Lepääminen Jumalan rakkaudessa – synnyttää rakkautta hänen luomaansa maailmaa kohtaan ja ihmisiä kohtaan.