”Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.” Voisikohan sen ajatella myös positiivisin sanoin: Sinä et ole kaukana – olet siis lähellä. Olet ymmärtämässä, mistä Jumalan valtakunnassa on pohjimmiltaan kysymys.
Jeesuksen luokse tulee siis lainopettaja, joka on seurannut Jeesuksen väittelyä erilaisten uskonnollisten ja poliittisten ryhmittymien kanssa, joita juutalaisuudessa siihen aikaan oli. Erilaisia katsantokantoja, uskonnollisia ja poliittisia – niitä on aina ollut, ja tulee aina olemaan. Siellä oli fariseuksia ja kirjanoppineita, oli Herodeksen kannattajia, oli lainopettajia ja saddukeuksia. Jeesuksen vastaukset jättivät heidät kaikki sanattomiksi.
Kaikki alkoi siitä, kun Jeesus oli puhdistanut temppelin, ajanut sieltä ulos myyjät ja ostajat, oli kaatanut rahanvaihtajien pöydät ja niiden jakkarat, jotka myivät kyyhkysiä uhreiksi. Ei ihme, että siitä alkoi vilkas keskustelu. Miksi sinä näin teit, ja millä valtuuksilla? Ylipapit, lainopettajat ja kansan vanhimmat olivat siinä häntä tenttaamassa. Jeesus tekee heille vastakysymyksen, joka paljastaa heidän tekopyhyytensä: ”Oliko Johanneksen – siis Johannes Kastajan – kaste peräisin Taivaasta vai ihmisitä?” (11:30). Heidän vastauksensa oli, etteivät he tienneet, sillä he eivät olleet välittäneet Johanneksesta, eivätkä voineet sitä ääneen sanoa, koska pelkäsivät kansaa, joka piti Johannesta profeettana. Niinpä Jeesuksen oli helppoa olla vastaamatta heille: ”En minäkään sitten sano teille, millä valtuuksilla minä kaikkea tätä teen” (11: 33).
Juutalaisten ylimmän hallintoneuvoston jäsenet olivat olleet kuulemassa, kun Jeesus puhui Jumalan viinitarhasta. Viljelijät, joille viinitarha oli vuokrattu, pieksivät ja tappoivat isännän lähettämiä palvelijoita. Kun isäntä viimein lähetti oman rakkaan poikansa, tämänkin he perinnön toivossa tappoivat. Kaikki tiesivät, että Israel oli Jumalan viinitarha. Neuvoston jäsenet ymmärsivät Jeesuksen puhuvan kaikista profeetoista ja Israelin valtaapitävistä – siis myös heistä itsestään, heistä, joiden hoitoon viinitarha oli nyt uskottu. Myös, että Jeesus itse oli se poika, jota he jo tavoittelivat tappaakseen. Nämä sanat kuitenkin vain kovettivat lisää heidän sydäntään, ja he olisivat halunneet ottaa hänet heti kiinni, mutta eivät uskaltaneet, sillä he pelkäsivät kansaa.
Hänen luokseen tuli fariseuksia ja Herodeksen kannattajia tenttaamaan häntä verojen maksamisesta. Mutta Jeesuksen vastaus jätti heidätkin ymmälle: ”Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu” (12:17).
Lopuksi vielä saddukeukset tulivat tenttaamaan häntä ylösnousemuksesta. He eivät nimittäin uskoneet ruumiin ylösnousemukseen. Lain mukaan kuolleen veljen tuli ottaa leski vaimokseen. Kun seitsemästä veljeksestä kaikki kuolivat, eikä kenellekään edes syntynyt perillistä, kenen vaimo tuo kaikkien seitsemän vaimona ollut nainen olisi ylösnousemuksessa (12:23)? Jeesus vastaa, ettei ylösnousemuksessa olla enää naimisissa. Lisäksi hän muistuttaa saddukeuksia siitä, että Jumala sanoi Moosekselle olevansa Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala. Nuo kaikki olivat kuolleet, mutta, kuten hän sanoi: Jumala ”ei ole kuolleiden Jumala, vaan elävien” (jae 27). Tällä hän tarkoitti sitä, että Abraham, Iisak ja Jaakob ovat elossa, vaikka ovat kuolleetkin. Ylösnousemus on siis totta. Meillä on toivo kuolemasta elämän jälkeen.
Nämä vastaukset olivat tästä Jeesuksen luokse tulleesta lainopettajasta niin hyviä, että hän päättää esittää Jeesukselle mieltään askarruttaneen kysymyksen. Kun laissa kuitenkin oli 613 käskyä ja kieltoa, niin mitä niistä kaikista oikein tuli ajatella? Mikä käsky olisi se kaikkein tärkein? Hän ei ollut ainoa, joka näitä pohdiskeli, sillä oikein eläminen kiinnosti monia silloin aivan kuten nykyäänkin.
Hän pyytää tärkeintä käskyä, mutta Jeesus antaa niitä kaksi. Molemmat ovat lainauksia Vanhasta testamentista: ensimmäinen viidennestä Mooseksen kirjasta: ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi” (6 :4-5), toinen on kolmannesta Mooseksen kirjasta: ”Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra” (19 :18). Käskyjä oli VT:ssa siis kaksi, vai olisiko Jeesuksen suussa näistä kahdesta käskyistä kuitenkin tullut kuin yksi käsky, tai ainakin niin toisiinsa nivoutuvia, ettei niitä voi mitenkään erottaa toisistaan?
Jumalan rakastaminen on siinä ensimmäisenä, ja sen tulee tapahtua: ”Koko sydämestä, koko sielusta ja mielestä ja vieläpä koko voimalla” (12:30), mutta siitähän seuraa heti kysymys, kuinka ihmeessä Jumalaa on rakastettava? Kuinka se voi tapahtua? Kuinka se on edes mahdollista? Jumala on taivaassa, ja me olemme täällä maan päällä. Kuinka häntä voi rakastaa? Vai olisiko hän myös kirkoissa ja temppeleissä? Menenkö siis pyhään paikkaan rukoilemaan? Paastoan, keskityn Jumalaan, meditoin, annan kaikkeni hänelle, opiskelen teologiaa, luen ja painan mieleeni pyhiä kirjoituksia, täytän itseni Jumalan tuntemisella.
Omistaudun hänelle myös kodin töitä tehdessäni, kaikissa askareissani ja harrastuksissani. Alan kysellä Raamatun opetusta mitä moninaisimmista asioista ja sitten elää niiden mukaan – kaikki 613 käskyä ja kieltoa ovat edessäni; niiden lisäksi myös Uuden testamentin neuvot ja ohjeet sekä Jeesuksen sanat. Kuinkahan oikein selviän tästä kaikesta?
On olemassa hauska kirja: ”Raamatullinen vuosi.” Siinä maallistunut juutalainen päättää yrittää elää vuoden ajan noudattaen kaikkia Raamatusta löytyviä määräyksiä mahdollisimman kirjaimellisesti. Hän löysi niitä yli 700, sillä hän otti myös UT:n mukaan kokeiluunsa. Tuo kokeilu saa kirjassa toisinaan huvittaviakin piirteitä. Kuinka siis noudattaa Raamattua tänä päivänä, kun sen tavat ja ajatukset tulevat monin paikoin hyvin kaukaa ja ovat niin erilaisia verrattuna siihen, kuinka me olemme tottuneet elämään?
Kuitenkin keskuudessamme on paljon kristittyjä, jotka elävät ainakin jossakin mielessä raamatullista elämää. Monet jopa sanovat uskovansa Raamattuun. Jos olen kuulemassa näin sanottavan, pyrin sanomaan jotenkin tähän tapaan, että Raamattu ei ole meidän Jumalamme – emme usko Raamattuun – me uskomme Jumalaan ja hänen poikaansa Jeesukseen Kristukseen, josta Raamattu todistaa, ja se on eri asia. Me kristityt emme ole Raamatun seuraajia. Olemme Jeesuksen seuraaja, kuten opetuslapset, joille hän yksinkertaisesti sanoi: ”Seuraa minua” (Joh.1:43). Haluaisimme ainakin olla.
Tällä kaikella haluan sanoa, että Jumalan rakastaminen ei voi olla edellä kuvaamani kaltaista käskyjen ja määräysten noudattamista. Rukous, paasto, meditointi, opiskelu ja Raamatun lukeminen ovat kyllä hyviä asioita, ja kaiken sen kautta voi kehittyä ihmisenä ja löytää syvyyttä ja mielekkyyttä elämään. En kuitenkaan voi rakastaa Jumalaa ikään kuin puhtaasti, ohi lähimmäisen, vaan toinen käsky nivoutuu saumattomasti edelliseen, ikään kuin se olisi yhden käskyn erottamaton toinen puolisko. Siksi kai puhutaankin rakkauden kaksoiskäskystä.
”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (12:31), ja kyllä – se on jo Vanhassa testamentissa. Ongelmaa tuotti Jeesuksen aikana vain se, kuinka lähimmäinen tulisi ymmärtää. Kuka on lähimmäiseni? Siksi Jeesus kertoo laupiaasta samarialaisesta, joka osoittautui ryöstetyn juutalaisen lähimmäiseksi tämän hädän hetkellä.
Sen ajan tiukka tulkinta oli, että vain samaan kansaan kuuluvat olisivat olleet lähimmäisiä, joita oli rakastettava. Jeesuksen opetus tekee kuitenkin selväksi, että kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme. Hän ohjaa meitä rakastamaan kaikkia, jopa sellaisia, joka suhtautuu minuun vihamielisesti. Näin hänen kerrotaan sanoneen: ”Teille on opetettu: ’Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.’ Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille” (Mt. 5:43-45). Voisiko sitä enää selvemmin sanoa?
Kaikkia tulee rakastaa. Usein rakkaus on välittämistä ja auttamista. Kun toista auttaa, pitää asettua hänen tilanteeseensa, ja mikäli mahdollista, myös kysyä häneltä itseltään, mitä apua hän tarvitsee. En voi aina tietää, mitä toinen juuri nyt tarvitsee. Itsestämme me kyllä useimmiten osaamme pitää huolta, sillä tiedämme mitä tarvitsemme ja haluamme, mutta lähimmäisen rakastaminen vaatii sen kysymistä, mitä toinen oikeasti tarvitsee ja haluaa.
Lainopettaja ymmärtää ytimen. Ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi hän toistaa Jeesuksen lausumat ajatukset ja vieläpä lisää siihen, että ”tämä on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit” (jae 33). Uhrit kohdistuivat pelkästään Jumalaan, ja olivat juuri sitä vanhaa ja väärää ajattelua, että Jumala muka tarvitsisi meidän uhrejamme ja palvelustamme, mutta tämä rakkaus, joka liittää samaan pakettiin sekä Jumalan että ihmisen, on paljon enemmän. Et siis tarvitse ohjekirjaa siitä, kuinka tulee elää. Riittää, kun haluat olla mukana tässä rakkauden liikkeessä. Jumala on ensin rakastanut meitä. Hänen Poikansa on kuollut puolestamme. Annetaan sen rakkauden mennä eteenpäin.