Vanhassa testamentissa on Messiaan tulemisesta hyvin vahvana kielikuvana ajatus Messiaan tulevasta rauhanvaltakunnasta, jossa elettäisiin paratiisinomaisissa olosuhteissa. Tunnetuin näistä kuvauksista on Jesajan profetia siitä kuinka ”susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen, vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä ja pikkupoika niitä paimentaa. (Jes 11:6)” Toinen on Profeetta Miikan rauhanvirsi (4:2-4), jonka pohjalta on virsikirjassamme virsi 515.
Kaikissa näissä teksteissä on taustalla ajatus siitä, että syntiinlankeemus ei ole vain ihmiskuntaa koskeva vaan ihmisen synnillä on seurausvaikutuksensa myös muun luonnon osalta.
Tietysti tässä on mukana oman aikansa ihmisten ajattelua siitä miten pedoista ei enää olisi vaaraa vaan ihminen ja muu luomakunta eläisi harmoniassa keskenään. Meille nykyajan ihmisille kyse taitaa olla päinvastainen: miten ihmisestä ei olisi vaaraa muulle luomakunnalle. Valittaen joudumme toteamaan Jesajan (24:5) tavoin ”Maa on saastunut asukkaittensa alla.”
Tämä Hoosean kirja jakaa tuon vanhatestamentillisen ajatuksen ihmisen ja luonnon yhteydestä.
Hoosea toimi profeettana Pohjoisessa kuningaskunnassa Israelissa ennen sen pääkaupungin Samarian kukistumista (772 eKr.). Hän eli ja vaikutti samaan aikaan kuin Juudeassa vaikuttaneet profeetat Jesaja, Miika ja Aamos.
Hoosean kirjan keskeisin teema on, että Jumala rakastaa Israelia aivan kuten mies rakastaa vaimoaan. Tätä kuvataan Hoosean oman avioliiton vertauskuvalla. Vaikka Jumala rakastaakin Israelia, Israel ei ole antanut vastarakkautta.
Tämän teeman lisäksi kirjassa ovat kaksoisteemana Israelin kansan synnit ja tulossa oleva rangaistus niistä. Varsinainen synti on epäjumalanpalvelus – siis uskottomuus Herralle – ja muut synnit ovat sen seurausta. Hoosea, kuten muutkin 700-luvun eKr. profeetat, julisti, että jos kansa ei luovu synneistään, Jumala sallii valtakunnan tuhoutua, ja kansa viedään vankeuteen Assyriaan, tuon ajan suurimpaan Lähi-Idän valtioon.
Samalla tavoin kuin muutkin profeetat, Hoosea jatkoi tuomion julistamisen jälkeen lohdutuksen sanoilla. Vaikka maa tullaan valloittamaan ja kansa tullaan lähettämään pakkosiirtolaisuuteen jotkut tulevat palaamaan ja rakentamaan maan jälleen kerran. Jumala tulee ottamaan kansan omakseen ja kansa tulee olemaan uskollinen hänelle heidän Jumalanaan.
Päivän tekstimme kuuluu kirjan ensimmäiseen jaksoon, jota voisi nykytermeillä kuvata teoksen tiivistelmäksi. Tarkemmin sanoen tämä on tuon tiivistelmän loppuosaa, jossa kerrotaan Jumalan sovinnosta uskottoman puolisonsa kanssa.
Tuo tekstimme alussa oleva kuvaus ihmisen ja luonnon harmoniasta on asia, joka on meille hyvin ajankohtainen – varsinkin kun Dohanin ympäristökokous päättyi laihoin tuloksin.
Tässä tulee eteen kaksi tapaa ajatella tuon tulevan Messiaan rauhanvaltakunnan toteutumista. Onko tuo valtakunta täysin tuonpuoleinen ja toteutuu vasta Jeesuksen tullessa takaisin ja jonka tuloon me emme voi mitenkään vaikuttaa? Tämä ajattelu on ollut aika voimakkaana erityisesti herätyskristillisissä piireissä. Tunnetuin kuvaus tästä ajattelusta on John Bunyanin kuuluisa hartauskirja Kristityn vaellus, jossa Kristitty lähtee Turmeluksen kaupungista vaeltamaan kohti Taivaallista Jerusalemia. Siinä tämänpuoleinenon turmion valtakunta ja Jumalan valtakunta on täysin tuonpuoleinen.
Toinen ajattelutapa on se, mitä ns. Sosiaalisen evankeliumin liike julisti 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Sen mukaan koko luomakunta on Jumalan valtakunta ja toteutuu jo täällä ajassa. Me emme ole passiivisia sivustakatsojia – eräänlaisia taivaallisia turisteja, joita kuljetetaan paikasta toiseen – vaan Jumalan työtovereita. Silloin tuon profeettojen näyn toteuttaminen on osittain myös meidän vastuullamme. Jumala antaa meille siihen viisautta, voimaa ja kestävyyttä.
Sama kahtalainen ajattelu koskee myös tuota ajatusta iankaikkisesta rauhasta. ”Minä särjen jousen ja miekan, niin ettei sotia enää käydä.” Myös tämän tulkinta riippuu siitä nähdäänkö Jumalan valtakunta vain tuonpuoleisena vai myös tämänpuoleisena. Onko tämä maailma Jumalan vai onko se annettu Paholaisen temmellyskentäksi?
Näemme toki ympärillämme sotia ja sortoa. Kuitenkin samaan aikaan näemme – kuten virressä 600 lauletaan – ”Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman.”
Jumalan valtakunta ei pitäisi ilmeisesti ajatella joko tuon- tai tämänpuoleisena vaan sekä-että. Vaikka se tulee kerran täydellisenä, se on jo täällä meidän keskuudessamme. Se on kuin hapate, joka taikinajuuresta leviää koko taikinaan.
Toisaalta – ajatellen tuota Hoosean tuomionsanomaa – meidän osuutemme saattaa olla myös kuin home, joka tuhoaa koko taikinan. Silloin se ei kelpaa kuin poisheitettäväksi.
Tekstimme toinen osa kuvaa Jumalan ja kansan liiton täyttymystä. Kuvatessaan niitä siteitä, joiden varassa tuo liitto on, Hoosea mainitsee ”vanhurskauden ja oikeuden” ja että liitto toimii ”rakkaudella ja hyvyydellä” sekä, että liitto on tehty ”uskollisuuden sitein.”
Vanhurskaus on hieman hankala uskonnollinen termi. Heprean sana sedek tarkoittaa sellaista kaikkien kannalta parasta mahdollista ratkaisua, joka lujittaa kansan yhtenäisyyttä. Se ei ole oikeutta siinä mielessä kuin me roomalaiseen oikeuteen perustuvan ajattelumme mukaan käsitämme. Se ei ole vain lainmukaisuutta vaan kuten Olaus Petrin vanhoissa tuomarinohjeissa sanotaan ”Mikä ei ole oikeus, ei myöskään voi olla laki.” Siinä on takana ajatus kaikkien hyvinvoinnista.
Laki ei aina ota huomioon kaikkia erikoistapauksia ja siksi on hyvä muistaa tuo toinen liiton käsitepari: ”rakkaus ja hyvyys.” Kuten Rakkauden ylistyslaulussa (1 Kor 13) sanotaan:
”1Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 2Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. 3Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.”
Ilman rakkautta ei ole vanhurskautta. Ilman rakkautta ei ole oikeutta. Ilman rakkautta ei ole kristillisyyttä. Ilman rakkautta ei ole uskoakaan.
Tuo kolmas liiton aspekti on myös hyvä muistutus meille. Useimmat meitä muistavat, että uskonpuhdistus alkoi siitä kun Luther luki Roomalaiskirjeestä (1:17): ”Vanhurskas on elävä uskosta”, kuten se vanhassa käännöksessä sanotaan. Tässä on kuitenkin käännös- tai lainausvirhe. Se Habakukin kirjan jae, johon Paavali viittaa, on nykykäännöksessä alkuperäistekstin mukainen: ”Mutta vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena.(Hab 2:4)”
Tämä muistuttaa meitä siitä, että usko ei ole oppilauselmien totenapitämistä vaan suhdetta Jumalaan. Tärkeää ei ole se, miten me tulkitsemme joitain oppilauselmia vaan se, että pysymme kiinni Jumalassa.
Oppilauselmat ovat vain meidän vajavaisten ihmisten yhteinen yritys tulkita Jumalaa ja Hänen suuruuttaan. Ne ovat Hoosean kielikuvaa käyttääkseni kaipuutamme ymmärtää puolisoamme. Ne ovat eräänlaisia rakkausrunoja Hänelle. Runoja, joilla kerromme millaisena Hänet näemme.
Tämän kirkon vanhaan rakkaudentunnustukseen mekin liitymme kun nousemme yhdessä tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan….