2. adventtisunnuntai, Luk. 21:25-33, Martin Fagerudd

Porvoon hiippakunnan entinen piispa Karl-Erik Forsell, joka toimi rannikko-puolustuksen sotapappina, kertoo seuroista välirauhan aikaan Angelniemen rukoushuoneella, että tunnettu ruotsalainen kirjailija Jeanna Oterdahl oli mukana ja piti puheen suomeksi evakkoon tulleille karjalaisille: Rakkaat ystävät! Minä tulen Ruotsista enkä osaa puhua teidän kieltänne. Mutta minä olen matkustanut kauniissa Karjalassa, nähnyt teidän metsänne ja järvenne. Minulla on ollut ystäviä suuressa talossa ja pienessä tuvassa Sorjossa. En tiedä missä he nyt ovat. – Ruotsin kansa on kärsinyt ja itkenyt teidän kanssanne. Me toivomme että tulette onnellisiksi teidän uusissa kodeissanne. Meidän Vapahtajamme sanoo: Älköön teidän sydämenne olko murheellinen, uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Jumala siunatkoon teitä kaikkia.” Kirjailija lohdutti kotinsa menettäneitä, evakkoon joutuneita, jotka nyt olivat uusilla ja tuntemattomilla konnuilla.
Författaren Jarl Hemmer, som i tiden bodde i Diktarhemmet i Borgå, har någon gång skrivit ”det är det obekanta jag fruktar mest.” Det obekanta för 70 år sedan var kriget som bröt ut, människorna var rådvilla, och när Helsingfors bombades, och Borgå, under Vinterkrigets första dagar var man så häpen att man inte visste vad man skulle tro, allra minst att det var sant. Vad kunde man vänta sig av det, annat än ofärd och hur skulle det gå för vårt lilla land?
Mot bakgrunden av dessa ord är det lätt att förstå Jesu tal till sina lärjungar om den yttersta tiden, när han säger ”Tecken skall visa sig i solen och månen och stjärnorna, och på jorden skall hedningarna gripas av ångest och rådlöshet vid havets och vågornas dån. Människor skall förgås av skräck i väntan på vad som skall komma över världen, ty himlens makter skall skakas.” Men det är inte inför något obekant Jesus säger detta och inte heller för att skrämmas som han säger det. Han säger för att trösta och uppmuntra.
Tämän päivän evankeliumissa Jeesus puhuu viimeisistä päivistä, mutta lohduttaen, sillä hän sanoo ”Kun nuo tapahtumat alkavat, nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.” Kun nostamme rohkeasti päätämme haluamme osoittaa että mekin olemme olemassa. Kun ihminen pelkää hän usein painaa päänsä ikään kuin häntä ei olisi, tai jopa painuu maata vasten koska jalat eivän pelosta kanna. Myös siinä tilanteessa 70 vuotta sitten oli oikein että nostimme päätämme osoittaaksemme että me olemme olemassa ja haluamme pysyä itsenäisenä kansana ja maana.
Eräässä koulutustilaisuudessa johon työyhteisöni otti osaa ja joka käsitti rippiopetusta ja siinä esiintyviä konflikteja, keskustelu kääntyi Jeesuksen sanoihin Käännä toinen poski jotka usein saattavat aiheuttaa kristityille ongelmia. Todettiin että Jeesuksen sanat koskevat ennen kaikkea yksilöä ja koston välttämistä. Kostohan on sellainen että ei heti vastata, vaan suunnitellaan vastaiskua ja odotetaan sopivaa hetkeä. Jeesus kieltää juuri tätä, mutta ei tarkoita puolustautumista, johon ryhdytään iskun torjumiseksi.
Kirkkoisä Augustinus, joka on keskeinen vaikuttaja kristillisen maailman tulkintoihin sodan mahdollisuudesta, muovasi kriteerit, joka määrittävät oiketetun sodan puitteta m.m. sotaan tulee aina olla oikeutettu syy, siis oman olemassaolon puolustaminen…Sotaan ryhdytään vasta kun muut keinot rauhan saavuttamiseksi on koeteltu ja sen päämääränä on aina rauhan saavuttaminen. Vaikken usko että Augustinuksen oppeja käytetä puolustusvoimien kirkollisessa työssä, niin ne ovat kuitenkin aina taustalla.
Vi vet att vi inte har likadana bekymmer nu som under krigets dagar, när överlevnaden som folk och självständigheten som fri nation stod på spel. Man har sagt att det finns ju annat än kriget som definierar vårt lands och folks existen; vi har nått högt inom vetenskap och konst, vi har nått högt inom tekniskt och humanistiskt kunnande och vi har ett utvecklat och demokratiskt land. Visst kan man instämma i detta och visst stämmer det. Vi har nått högt efter allt arbete som våra fäder men också yngre generationer byggt upp.
Men i dag är det självständighetsdagen. Vi kan inte glömma dem som kämpade, stupade och lyfte sina huvuden högt när man måste, fastän de i hjärtat känna rädsla, men trots det skred till handling för sina landsmän.
Visst möter vi i vår tid nya saker som kan förorsaka rädsla och ångest. Det handlar inte mindre om överlevnad liksom under krigets dagar. Nu gäller det inte mera bara vårt folk, utan hela mänskligheten. Det frågor om försämrad ekonomi för våra medmänniskor världen över, det gäller hela jordens klimat och sjukdomar som hotar hela mänskligheten. Allt det här drabbar hårdast de fattiga och svaga men särskilt barnen som igen, Gud förbjude, måste betala det högsta priset. Vi måste vara beredda att ställa upp för våra medmänniskor.
Vi ser dagligen den söndriga världen, men vi har också erfarit den goda skapelsen, i Guds frälsning. Var inte rädda och tappa inte modet. Räta på er och lyft era huvuden. Er frälsare och er befrielse är nära. Amen.