2. adventtisunnuntai, Luuk. 12: 35-40, Martti Vaahtoranta

Martti Vaahtoranta
Pyhän Marian seurakunta (Rauma)

1.
”Pitäisikö minun ostaa lapsille tablettitietokone jouluksi? Kuinka seurakuntamme selviää? Koska tulee seuraava myrsky? Kuinka saisin rahaa edes ruokaan ja vaatteisiin? Kuinka jaksan työtaakkani alla? Mistä löytäisin töitä? Mihin sijoittaisin rahani? Olenkohan terve? Kestääkö avioliittoni? Löytäisinpä puolison!”
Tässä muutama inhimillinen kysymys ja toive. Jos et löytänyt niistä omaasi, voit lisätä sen luettelon jatkoksi. Ehkä listasi on samalainen kuin minun: sellainen, ettei tee mieli näyttää sitä toisille.
Vai onko tilanteesi kokonaan toisenlainen: rahaa tulee ovista ja ikkunoista, työ maittaa ja terveyttä riittää, avioliitto kukoistaa ja lapset ovat ihania, auto on uusi, lomat pitkiä, ja ne onnistuvat aina? Lyhyesti sanottuna: kaikki on hyvin, ja hyvyyttä tulee koko ajan enemmän ja enemmän. Elämä on kevyttä ja huoletonta. Mutta kaikkea pitäisi silti saada lisää! Pitäisi saada.
Kumpaan ryhmään kuulut? Vai liioittelenko taas? Ehkä kumpaakaan ryhmää ei sellaisenaan ole olemassa. Silti kysyn, sopiiko sen paremmin loputtomasti murehtivan kuin myöskään elämän maljasta pohjaa myöten maistavan elämään ajatus Herrasta, joka tulee pian? Onko Jeesukselle tilaa siellä, missä erilaiset pienet ja suuret huolet, elatuksen murheet täyttävät päivämme aamusta ehtooseen ja vievät yölläkin unet? Tai siellä, missä murheiden sijasta onkin pelkkiä maallisia iloja?
Onko adventin Herran oikeaa odottamista, että tuskin muistamme Häntä menestyksekkään työmme keskellä ja käyttäessämme reippaasti rahaa jouluvalmisteluihin? Entä onko se adventin Herran oikeaa odottamista, että kieriskelemme itsesäälissä ja osattomuuden tunteissa kadehtien niitä, joilla on kaikkea ja joilta kaikki näyttää onnistuvan, ja päivämme kuluvat katkeruudessa niukan ja yksinäisen joulun kolkuttaessa ovella?
2.
”Adventti” tarkoittaa ”saapumista”. Päivän evankeliumi kertoo odotuksesta. Se on vertaus rikkaan herran kartanosta ja palveluskunnasta, jonka on määrä pitää valot päällä ja pysyä hereillä, kunnes isäntä palaa häistä, tapahtuu se sitten keskiyöllä tai vasta seuraavan aamun koitteessa. Portti pitää avata, isännältä ottaa päällysvaatteet ja tarjota hänelle hiukopalaa. Hevosestakin on huolehdittava, ja rattaat vietävä vajaan.
Minkälaista on tämä odotus? Välittömästi ennen evankeliumin vertausta Jeesus puhuu omilleen näin:
Sentähden, älkäät etsikö, mitä teidän syömän eli juoman pitää, ja älkäät surulliset olko. Sillä näitä kaikkia pakanat maailmassa pyytävät, mutta teidän Isänne tietää, että te näitä tarvitsette. Vaan paremmin etsikäät Jumalan valtakuntaa, niin nämät kaikki teille annetaan. Älä pelkää, piskuinen lauma, sillä teidän Isällänne on hyvä tahto antaa teille valtakunnan. Myykäät, mitä teillä on, ja antakaat almua. Tehkäät teillenne säkit, jotka ei vanhene, puuttumatoin tavara taivaissa, kuhunka ei varas ulotu ja kusssa ei koi raiskaa. Sillä kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne. (Luuk. 12:29-34)
3.
Missä on sinun sydämesi? Onko se siellä, mistä odotamme Herran saapuvan takaisin, vai onko se elatuksen huolissa ja iloissa, rahassa ja tavarassa tai niiden puutteessa? Kummasta kannat suurempaa huolta, siitäkö, että sinulla riittää rahaa ja terveyttä, vai siitä, että Isäntä tulisi kotiin ja että myös muut ilolla odottaisivat häntä?
Näin kysyessäni tiedän liikkuvani ohuella jäällä ja aralla alueella. Sillä onko kukaan meistä koskaan myynyt yhtään mitään antaakseen edes jotakin köyhille, edes niille, jotka aivan lähellämme ovat avun tarpeessa? Meiltä kyllä saatetaan ottaa niin elatus kuin terveyskin. Saatamme joutua tilanteeseen, jossa meillä ei ole enää yhtään mitään. Mutta suostummeko vapaaehtoisesti luopumaan omastamme?
Ehkä. Mutta vaikeaa se on. Ehkä muillekin käy niin kuin minulle: että jos minua ahdistetaan käskyllä luopua jostakin tai ehkä ihan kaikesta, takerrun siihen entistäkin tiukemmin.
Tosin kirjaimellinen kaikesta – tai ainakin kaikesta kiinteästä – omaisuudesta luopuminen ei edes Jerusalemin alkuseurakunnassa ollut sitova pakko, vaikka sitä siellä lyhyen aikaa sovellettiinkin. P. Paavali, pakanoiden apostoli, ei vaadi sitä niiltä, jotka hänen saarnansa kautta löytävät Kristuksen. Paremminkin hän kehottaa tekemään töitä ja huolehtimaan heikoista ja rikkaita antamaan omastaan, jotta köyhät tulisivat autetuiksi.
Vain harvat alkukirkossakaan myivät kaiken ja elivät sen jälkeen sen varassa, mitä toisilta heille liikeni. Mutta köyhistä, leskistä ja orvoista piti huolehtia sekä lähellä että kaukana, ja siitä, että evankeliumi tuli saarnatuksi kaikkialla maailmassa.
4.
Mutta ei Jeesuksen kehotusta saa silti selittää pois. Löydämme sen eri muodoissa Uuden testamentin ja evankeliumien kudoksesta. Kohtaamme yhtäältä velvoitteen tehdä hyvää niille, jotka ovat avun tarpeessa, ja toisaalta varoituksen ”ylensyömisestä ja juoppoudesta” ja ”elatuksen murheesta”, tavallaan siis vastakkaisista syistä, jotka saavat meidät unohtamaan sen, mitä adventtina ja joka päivä odotamme: että meidän Herramme palaisi näkyvällä tavalla maan päälle, että tämä aikakausi päättyisi ja uusi alkaisi.
Mutta odottaessakin meille tulee nälkä. On meidän adventtinakin syötävä ja juotava! Onhan meidän tehtävä töitä, jotta me ja perheemme selviämme hengissä!
Eikä rahaa ole muille jaettavaksi, ellei sitä itse tienaa tai peri. Eihän edes myydä voi sellaista, mitä ei ole ensin saanut omakseen! Ja kun ne on saatu, niistä on pidettävä huoli – taloista, autoista, paateista, mökeistä. Ja onhan jouluunkin valmistauduttava!
”Sillä näitä kaikkia pakanat maailmassa pyytävät, mutta teidän Isänne tietää, että te näitä tarvitsette.” Niinhän Jeesus itsekin sanoo! Me tarvitsemme näitä kaikkia, tai ainakin jotakin niistä. Ainakin ilman asuntoa, ruokaa ja vaatteita on vaikea tulla toimeen.
5.
”Vaan paremmin etsikäät Jumalan valtakuntaa, niin nämät kaikki teille annetaan.” Tästä on kysymys – ei siitä, ettemmekö me kristitytkin tarvitsisi ruokaa, asuntoa, vaatteita ja ehkä monenlaista vielä senkin lisäksi. On kyse siitä, että se, mitä kaikki ihmiset tavoittelevat, mutta mikä aina lopulta väistyy jonnekin; että onni, josta niin paljon puhutaan, mutta jota tuskin kenelläkään on, että se on Jumalan lahja, joka on ennen ja enemmän kuin kaikki se, mitä ”pakanat tavoittelevat”.
”Älä pelkää, piskuinen lauma, sillä teidän Isällänne on hyvä tahto antaa teille valtakunnan.” Jumalan valtakunta on Hänen lahjansa, jota tarkoitin. Se on enemmän kuin mitkään meidän maalliset murheemme tai ilomme.
Tätä Jumalan lahjaa ei ansaita, vaan se saadaan. Se pysyy myös sen jälkeen, kun meidän pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen tai kun meidän loputtomat toiveemme ovat sittenkin jääneet toteutumatta. Se on totta vielä silloinkin, kun seisomme tyhjin käsin palaneen maan päällä, niin rikkaat ja onnistuneet kuin nekin, joilla ei koskaan ollut juuri mitään, mutta sekin vietiin heiltä pois.
Tästä on kysymys. Sekä meidän oman elämämme että koko näkyvän maailman loppu suhteellistavat sekä ilomme ja menestyksemme että murheemme täällä, maan päällä. Ne kestävät aikansa, ja sitten niitä ei enää ole. Ei ole enää niitä asioita, joille elämänsä täällä uhraavat sekä ahneet rakentaessaan kaiken sen varaan, mitä voi mitata, hyödyntää ja kuluttaa, että ne, jotka kadehdivat toisilta tätä kaikkea. Kaikki häviää, kaikki palaa poroksi, ihan pian tai vähän myöhemmin.Yhtä alastomina lähdemme täältä, me rikkaat ja köyhät, terveet ja sairaat, onnistuneet ja epäonnistuneet.
Mutta Jumalan valtakunta pysyy. Sitten se vasta oikein alkaakin, kun koi on syönyt vaatteet, varas vienyt kullan ja tauti terveyden ja kun kenelläkään ei enää ole mitään. Sillä Jumalan valtakunta pysyy, kestää ja kantaa.
6.
Tästä on kysymys myös nyt, toisena adventtina. Palvelijat ovat hereillä ja kukin askareissaan. Yhden tehtävänä on johtaa yritystä, toisen olla siinä töissä, kolmannen hoitaa lapsia, neljännen opettaa heitä, viidennen saarnata seurakunnalle, kuudennen kouluttautua ammattiin, seitsemännen hoitaa sairaita, kahdeksannen rakentaa taloja ja niin edelleen.
Sitten on niitä, jotka eivät enää ole töissä eivätkä enää myöskään jaksa lomittaa palkkatyöläisiä, kantaa vastuuta järjestötoiminnasta ja seurakunnasta tai hoitaa lapsenlapsia. On niitä, jotka lepäävät pitkän, pitkän työrupeaman jälkeen. On niitä, jotka sairaus sitoo kotiin tai vuoteen omaksi. On niitä, jotka eivät saa töitä.
Hekin kuuluvat siihen palvelijoiden joukkoon, joka odottaa Herransa paluuta. Niitä palvelijoita autetaan, jotka eivät enää jaksa huolehtia itsestään. Silti myös heillä on tehtävä: he kantavat esirukouksin niitä, joiden aika ja voimat kuluvat arjen työssä. Hekin valvovat omalla vartiopaikallaan.
Eivätkä myöskään ne palvelijat, joille on annettu kädet täyteen työtä, pelkästään raada. Työn ohessa he myös lepäävät, virkistäytyvät, pitävät lomaa. Ehkä he matkustavat, ehkä puuhailevat puutarhassa, ehkä lukevat kirjoja, soittavat ja laulavat, ehkä tekevät saunaremonttia ja metsätöitä, ehkä urheilevat, uivat ja purjehtivat, tai mitä ikinä nyt kukin haluaa tai voi virkistyksekseen tehdä.
Silti tämänkin kaiken palvelijat tekevät tietäen, että Herra tulee pian, ja he iloitsevat siitä. He myös tietävät, että niin kuin ”jokapäiväinen leipä”, ”elatus ja vaatteet”, niin myös kaikki se, mitä me nykyajan suomalaiset saamme laittaa leivän päälle, on sen Herran lahjaa ja omaisuutta, jota odotetaan takaisin. Ja senkin he tietävät, että elämän ilot ja taakat on tarkoitettu jaettaviksi niiden kesken, jotka yhdessä valvovat, ja että hyvästä on annettava edelleen niille, joille on annettu vähemmän, ja niillekin, jotka luulevat, että kaikki on siinä, mihin voi koskea ja minkä voi syödä tai pukea päälleen.
7.
”Älkäät surulliset olko”, sanoo Jeesus. Jeesus tahtoo antaa meille oman valtakuntansa ja ottaa meiltä murheen siitä, että meiltä jäisi saamatta jotakin sen lisäksi, mitä meillä jo on, tai ahdistuksen siitä, ettei meillä ole juuri mitään. Hän tahtoo kitkeä meistä sekä ahneuden että kateuden. Tilalle Hän tahtoo antaa uskon siihen, että Hän pitää meistä huolen, näytti miltä näytti, ja oman rakkautensa, joka tahtoo ja tekee hyvää toisille.
”Maallisen murheen” tilalle Jeesus tahtoo antaa ilon, levon ja vapauden. Vapautuneesta ilosta ja levosta käsin Hän kehottaa meitä valvomaan ja odottamaan Jumalan valtakuntaa. Lepo on siinä, että uskossa Jumalan valtakunta on jo totta, ja sen lopullista toteutumista kannattaa iloiten odottaa.
Ilosta, levosta ja vapaudesta nousee myös Jeesuksen kehotus myydä omaisuutta ja antaa niille, jotka sitä vielä meitäkin enemmän tarvitsevat. Hän tahtoo vapauttaa meidät ahneuden, saituuden ja kateuden kahleista ja tehdä meistä Hänen rakkautensa välikappaleita maailmassa – pidämme sitten edelleen omaisuutta hallinnassamme, mutta käytämme sitä uskossa ja rakkaudessa, tai luovumme siitä kokonaan, tai teemme jotakin siltä väliltä.
8.
Vapaudesta, levosta ja ilosta kasvaa esiin myös oikea adventti, Herran paluun odotus. Herramme paluuta me odotamme silloinkin, kun valmistaudumme jouluun, Herran ensimmäisen tulemisen juhlaan. Odotamme Jeesusta, joka on luvannut tulla taivaan ja maan Herrana tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, mutta myös sellaisena, kuin Hän jo on tullut ja tulee keskellemme Seimen Lapsessa kantaakseen harteillaan maailman synnit ja sovittaakseen ne ristillä ja noustakseen vihdoin Voittajana kuolleista.
Päivän evankeliumissa on merkillinen lupaus: ”Autuaat ovat ne palveliat, jotka Herra tultuansa löytää valvomasta. Totisesti sanon minä teille: hän sonnustaa itsensä ja asettaa heidät aterioitsemaan, ja tulee ja palvelee heitä.”
Vertauksen isäntä on tulossa juhlista kotiin. Palvelijat odottavat hänen paluutaan. He eivät kuitenkaan aavista mitään siitä, mitä sitten tapahtuu.
Oikeastaan sellaista ei voi tapahtua. Kartanon isäntä ei odotakaan, että hänelle katetaan ateria ja että häntä palvellaan pöydässä. Ei. Hän tekee jotakin ennenkuulumatonta: Hän kietoo itse esiliinan vyötäisilleen, ottaa liinan käsivarrelleen ja tarjoilee palkollisilleen aterian, jonka hän itse valmistaa.
Isäntä palvelijana! Sellainen on Jumalan valtakunta! Sellaista Herraa me odotamme matkalla Beetlehemin seimen äärelle!
9.
Sellaisena tämä Herra ja kartanon mahtava Isäntä on jo nyt luonamme. Näin P. Luukas kertoo evankeliumissaan:
Niin hän sanoi heille: „Kansain kuninkaat vallitsevat heitä, ja joilla valta on heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta ette te niin: vaan joka teistä suurin on, se olkoon niinkuin nuorin, ja joka ylimmäinen on, se olkoon niinkuin se, joka palvelee. Sillä kumpi suurempi on, se joka atrioitsee, taikka se, joka palvelee? Eikö se joka atrioitsee? Mutta minä olen teidän keskellänne niinkuin se, joka palvelee.” (Luuk. 22:25-26)
Ja P. Johannes jatkaa:
Ja ehtoolisen jälkeen, kuin perkele oli jo Juudaan Simonin Iskarjotin sydämeen lykännyt, että hänen piti hänen pettämän, tiesi Jesus Isän kaikki hänen käsiinsä antaneen, ja että hän oli Jumalasta lähtenyt ulos ja oli Jumalan tykö menevä, nousi hän ehtoolliselta ja riisui vaatteensa, ja otti liinaisen ja vyötti itsensä. Pani hän sitte vettä maljaan, ja rupesi pesemään opetuslasten jalkoja, ja kuivasi ne sillä liinaisella, jolla hän vyötetty oli. (Joh. 13:2-5
Tällainen Herra meillä on! Hän on jo tullut nöyränä ja aasin varsalla ratsastaen luoksemme. Ja kun me vapisemme, kun ajattelemme Hänen toista tulemistaan, Hän vyöttää itsensä työnsä ansiolla ja voittonsa riemulla ja palvelee meitä omassa pöydässänsä.
Herra Jeesus jakaa meille ruumiinsa ja verensä palvellen meitä, joiden pitäisi palvella Häntä. Sellainen Herra meillä on. Odotamme Häntä kunniassa takaisin, mutta iloitsemme Hänestä ja Hänen kanssaan jo nyt, matkalla Beetlehemin seimen äärelle.
Heitämme kaikki murheemme tämän Herran päälle. Hän pitää meistä huolen. Ja matkan varrella jaamme tarvitsevien kanssa ilomme ja sen hyvyyden, jonka olemme Häneltä saaneet.
Herra Jeesus, Seimen Lapsi ja Ristin Herra, on se ilo ja lepo, josta käsin kilvoittelemme arjen työssä ja monien murheiden keskellä. Hän on se rikkaus, josta riittää jaettavaksi muille jopa oman köyhyyden keskeltä. Häntä kannattaa odottaa. Sillä kerran olemme näkevä sen, mihin nyt uskomme. Se on uskossa on totta jo nyt. Amen.