Ensimmäisen adventin tutussa evankeliumissa viikko sitten Jeesus saapui viimeisen kerran pääsiäisjuhlille aasin selässä ratsastaen. Lapsia hämmentää se, että samasta asiasta puhutaan myös keväällä palmusunnuntaina, ja toki aikuinenkin miettii, mistä on kysymys. Kirkkovuosi seuraa järjestyksessä pelastushistorian eli Jumalan maailman pelastamiseksi laatiman suunnitelman vaiheita, mutta tapahtumien sisäisen yhteyden takia aikajärjestys ei ole ehdoton, ja jotkut aiheet kertautuvat kirkkovuoden kuluessa. Ensimmäisen adventin sanoma puhuu seimen ja ristin yhteenkuuluvuudesta: ensimmäisenä jouluna itsensä alentanut Jumala kulkee nöyränä kohti ristiä, missä hän alentaa itsensä lopullisesti.
Myös toisen adventin aihe voi herättää ihmetystä. Vaikka eletään joulun odotusaikaa, päivän evankeliumissa käsitellään Kristuksen paluuta eli samaa aihetta, joka oli esillä kirkkovuoden lopussa. Selitys on siinä, että emme adventin aikana odota vain Vapahtajan syntymäjuhlaa ja valmistaudu siihen vaan odotamme myös hänen tuloaan uudelleen keskellemme ja valmistaudumme ottamaan hänet vastaan. Kerran Kristus-kuningas tuli luoksemme nöyränä, kerran hän tulee kunniassaan. Nämä kaksi tapahtumaa liittyvät erottamattomasti yhteen.
Tämä yhteenkuuluvuus koskee myös meitä ja liittyy läheisesti meidän elämäämme. Me elämme armonaikaa, näiden kahden suuren tapahtuman, Kristuksen ensimmäisen ja toisen tulemuksen, välistä aikaa. Tälle hetkelle antaa merkityksen sekä se, mitä kerran on tapahtunut, että se, mitä kerran tulee tapahtumaan. Saattaa olla, että odotamme Kristuksen syntymäjuhlaa mutta emme hänen paluutaan. Silloin meillä ei ole omakohtaista suhdetta Kristuksen syntymään, ja joulun odotuksemme keskittyy johonkin sellaiseen, mikä voi sinänsä olla hyvää ja oikeaa mutta ei kuitenkaan olennaisinta.
Jumalan sana kehottaa meitä odottamaan hartaasti ja innokkaasti Kristuksen paluuta. Jeesuksen paluun odotus on ikään kuin testi, joka kertoo siitä, uskommeko ja turvaudummeko me todella häneen. Jos Jeesuksen paluun odotus hiipuu, eikö tämä ole merkkinä siitä, että suhteemme häneen ei ole oikea? Mutta jos todella uskomme sydämessämme, että Jumalan Poika syntyi ihmiseksi meidän tähtemme ja meitä varten, meidän Vapahtajaksemme, emmekö me myös odota ja toivo, että pääsemme hänen luokseen Jumalan kirkkauteen?
“Kristus teissä, kirkkauden toivo” (Kol. 1:27), näin Paavali kiteytti lyhyesti Jumalan salaisuuden, joka tuli ilmaista kaikille kansoille. Ensimmäisenä jouluyönä tästä Jumalan kirkkaudesta paljastui jotain välähdyksenomaisesti Betlehemin kedon paimenille, kun enkeli ilmestyi heille. Paimenet saattoivat syntisinä ihmisinä katsella Jumalan kirkkautta vain hetken ja verhon takaa, mutta kerran jokainen, joka on laittanut turvansa ja toivonsa Jeesukseen Kristukseen, saa katsella ja voi katsella vapaasti ja esteettä Jumalan ihmeellistä kirkkautta. Tämä toivo pitää meidät valveilla. Kun Kristus asuu uskon kautta sydämessämme ja odotamme elävässä toivossa pääsyä Jumalan kirkkauteen, olemme autuaita palvelijoita, jotka Herramme palatessaan tapaa valvomasta!
Jeesus kuvaa valvomista päivän evankeliumissa kahdella lyhyellä vertauksella: hän kehottaa pitämään vaatteet vyötettyinä ja lamput palamassa. Ensimmäinen vertauskuva, vaatteiden vyöttäminen, puhuu toimintavalmiina olemisesta. Jeesuksen aikana yleisesti käytetty vaate, pitkä viitta, täytyi sitoa ennen työhön ryhtymistä vyöllä ylös, muutoin työnteko ei onnistunut. Jeesus kehottaa meitä odottamaan hänen paluutaan niin, että olemme aina valmiit ottamaan hänet vastaan. Kysymys ei kuitenkaan ole vain Jeesuksen paluusta vaan myös siitä, että olemme jatkuvasti valmiit ottamaan hänet vastaan ja kohtaamaan hänet elämän eri tilanteissa. Tästä puhuu meille tuomiosunnuntain evankeliumin viimeisen tuomion kuvaus (Matt. 25), missä Jeesus sanoo, että kaikki se, minkä olemme tehneet tai jättäneet tekemättä yhdelle hänen vähäisimmistä veljistään, sen me olemme tehneet tai jättäneet tekemättä hänelle. Jeesus saapuu jatkuvasti luoksemme lähimmäisissämme, ja silloin meiltä kysytään, olemmeko valmiita palvelemaan häntä.
Valvominen on sitä, että mietimme jatkuvasti, mitä Jeesus haluaa meidän tekevän, ja teemme hänelle kaiken sen, mitä teemme. Valvomaton palvelija unohtaa isäntänsä, palvelee itseään ja tekee kaiken viime kädessä itseään varten. Valvova palvelija tekee työnsä ikään kuin hänen isäntänsä olisi aina paikalla – ja tietysti Jeesus onkin aina paikalla, vaikka me voimme unohtaa tämän.
“Kalliissa hunajan pisarassa” meille annetaan kalliita neuvoja siitä, miten meidän tulisi tehdä työmme: “Kaikissa arkisen elämän askareissa katso Kristukseen: ennen työhän ryhtymistäsi katso Kristukseen saadaksesi anteeksiantamuksen, työtä tehdessäsi saadaksesi apua ja työn päätyttyä saadaksesi hänen hyväksymisensä. Ilman tätä kaikki työsi ovat lihallisia ja huolettomasti tehtyjä.” “Lunastettu, uudistettu sielu, kuinka äärettömän paljon olet velkaa Kristukselle. Miten erikoisella tavalla sinun onkaan vaelleltava ja suoritettava jokainen velvollisuutesi.” “Tee kaikki, mitä teet sydämestäsi Kristukselle, aivan niin kuin olisit Jeesuksen Kristuksen kanssa, ikään kuin hän neuvoisi ja sinä katsoisit häneen.”
Myös toinen vertauskuva, lampun pitäminen palavana, puhuu toimintavalmiudesta, mutta siihen voidaan liittää myös toisenlainen ajatus. Valvominen on mahdotonta ilman uskoa, ja voimme kysyä, miten uskon lamppu pysyy palamassa? Öljylampun palaminen edellyttää sitä, että lampussa on öljyä eikä lampun sydän ole likainen ja karstoittunut. Jos etsimme näille seikoille uskon säilymiseen liittyviä vastineita, joudumme tekemään tulkintoja, jotka eivät nouse suoraan päivän evankeliumista. Voimme kuitenkin näin menetellä, kunhan vain ymmärrämme, mistä on kysymys.
Öljy on usein nähty Pyhän Hengen vertauskuvana. Mutta tällöin kohdataan se vaikeus, että me emme voi lisätä öljyä uskon lamppuun. Emmehän me voi millään tavalla ja missään mielessä hallita Pyhää Henkeä. Hän antaa uskon lahjaksi. Sellainen tulkinta on kuitenkin mahdollinen, että voimme pitää uskon lampun palamassa hakeutumalla sinne, missä Pyhä Henki toimii, ja käyttämällä armon välineitä. Voimme lukea ja kuunnella Jumalan sanaa ja voimme käydä Herran pyhällä ehtoollisella. Juuri näiden välineiden kautta Pyhä Henki synnyttää uskon ja pitää sitä yllä.
Lampun sydämen puhtaana pitäminen voidaan nähdä oman sydämemme puhdistamisen vertauskuvaksi. Me emme voi pestä sydäntämme puhtaaksi synneistämme ja syntisyydestämme, mutta Jeesus voi sen tehdä. Hänen tähtensä sydämemme voi olla puhdas ja meillä voi olla hyvä omatunto Jumalan edessä. Ilmestyskirjassa sanotaan niistä, jotka ovat päässeet Jumalan luo ja voivat katsella hänen kirkkauttaan, että he “ovat pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä.” (Ilm. 7:14) Vain Jeesuksen sovintoveri voi pestä sydämemme puhtaaksi synneistämme niin, että uskon lamppu pysyy palamassa ja voimme kerran seistä Jumalan valtaistuimen edessä.
Siksi on välttämätöntä, että elämme päivittäin ja hetkittäin syntien anteeksiantamuksessa. Muutoin emme voi valvoen odottaa Kristuksen paluuta. Teemme päivittäin paljon sellaista, mitä meidän ei tulisi tehdä, ja synti kiusaa meitä, kunnes pääsemme tästä kuolemaan tuomitusta synnin ruumiista. Mutta kun käymme Vapahtajan jalkojen juureen sellaisina kuin olemme – myös sen syntisen asenteen kanssa, että emme odota hänen paluutaan –, hän armahtaa meidät ja puhdistaa likaisen sydämemme sovintoverellään. Sitä varten hän on syntynyt Vapahtajaksemme.
Vain se, mitä kerran on tapahtunut, voi saada meidät odottamaan sitä, mitä kerran tapahtuu. Tämäkin elämä on arvokas, eikä ajallisen elämän lahjoista iloitseminen ole syntiä. Päinvastoin! Mutta kun Jumalan armo ja rakkaus Kristuksessa koskettaa meitä, toivo Jumalan kirkkauteen pääsemisestä saa sijaa sydämessämme.
Sydämemme on kylmä ja uskon lamppumme sammuu, jos Jumala ei armahda meitä. Wilhelmi Malmivaara sanoo jouluvirressä: “Ihmetellen, tutkistellen äidin sydän riemuitsee, Messiasta, toivon lasta, Simeonkin syleilee. Miksi mulla, miksi sulla sydän yhä kylmenee. … Juuri meille kylmenneille Jeesus avun tuonut on. Kiitä, kiitä Herraa siitä, toivon saa nyt toivoton.” (Virsi 28: 2, 6)