2. adventtisunnuntai, Luuk. 21:25-36, Martti Vaahtoranta

Martti Vaahtoranta
Pyhän Marian seurakunta (Rauma)

1.
Rakas Rauman Pyhän Marian seurakunta: tämä on se vuodenaika, jolloin sata vuotta sitten ja sitä ennen odotettiin viimeisiä laivoja kotiin – niitä, jotka eivät olleet lämpimämmillä vesillä talvireissussa ympäri vuoden. Kiikartornissa ja Vanhan Rauman taloissa jännitettiin, selviävätkö laivat syksyn pimeydessä kotiin asti. Löytäisivätkö ne Santkarin pookin ohi Rauman haminaan, vai tulisiko juuri väärällä hetkellä pelätty lumimyrsky, joka veisi viimeisenkin näkyvyyden. Käytössä ei ollut satelliittinavigaattoreita, ei tutkaa, ei edes radioyhteyttä maihin, kun mennään tarpeeksi kauas ajassa taaksepäin. Oltiin pimenevän päivän ja arvaamattomuudessaan hirmuisen meren armoilla.
Eivätkä kaikki merimiehet koskaan päässeet Raumalle asti. Kaikki eivät selviytyneet kotiin joulua viettämään. Meri nieli heidät syvyyksiinsä. Sellaista oli elämä Raumalla ja kaikkialla siellä, missä elanto haettiin mereltä ja merestä.
Nyt moni kulkee merellä huvikseen. Suvinen meri on yleensä kuitenkin jotakin muuta kuin se, joka nytkin elää omaa, arvaamatonta ja pelottavaa elämäänsä Raumanmerellä. Suvellakin se voi joskus näyttää tuhoavan voimansa, kuten vastikään luin eräästä alan lehdestä. Siinä kerrottiin kahdesta eri venekunnasta suvisen myrskyn kourissa – enkä ollut seuraavana yönä saada unta miettiessäni, kuinka meidän pieni paattimme ja sen kippari olisivat pelanneet 30 sekuntimetrin tuulessa kotoisella Itämerellämme.
Useimmat huvipaatit ovat nyt kuitenkin jo maissa. Takana on paljon syksyä, ja edessä talvi. Oikeastaan se näyttää jo alkaneen. Saa nähdä, saimmeko 1. adventtiin tultaessa jo pysyvän lumipeitteen. Merikin on menossa jäähän.
Nyt ollaan kuitenkin vasta 2. adventissa. Talvea on vielä paljon edessä. Kuinka pitkä se onkaan!
Päivä on lyhentymistään lyhentynyt. Aurinko tuskin enää nousee horisontin yläpuolelle laskeakseen melkein heti sen jälkeen. Ja suveen on pitkän pitkä aika, liian pitkä.
Kuinka toivoisinkaan, että suvi olisi jo läsnä – että puiden silmut heräisivät talvisesta unestaan, ja kevyt, päivästä päivään syvenevä vihreä alkaisi vallata kuollutta maisemaa! Kuinka toivoisinkaan, että lintujen riemullinen laulu taas täyttäisi keväisen aamun taivaan! Ja kuinka kaipaankaan auringossa kimmeltävää suvista merta!
2.
Nyt kotilahtemme on jäässä. Pakkanen on piilottanut meiltä meren. Ulkomeressä aallot kuitenkin pauhaavat, tappavan kylmän meren aallot. Niitä eivät talven ensimmäiset kylmät päivät kesytä.
Myös kansojen meri pauhaa. Ahdistus maailmassa on suuri. Kuuletko kohinan?
Entä näkyvätkö merkit? Onko niitä auringossa, kuussa ja tähdissä?
Sitä en tiedä, mutta sen kyllä, että moni maailmassa pelkää, pelkää kuollakseen sitä, mikä on tulossa. Moni pelkää sittenkin, vaikka pikkujoulujen ajan täyttää ylensyöminen ja juopumus ja väkisin väännetty ilo. Sen täyttää myös elatuksen murhe, huoli siitä, millä rahalla ostaa ruokaa ja maksaa vuokra ja lyhentää velkoja. Moni pelkää työpaikan, terveyden ja ystävien menettämistä tai ympäristökatastrofeja, kulkutauteja ja suursotaa.
Ja lopulta kaikki pelkäävät sitä, mikä vaanii ja väijyy muiden pelkojen takana – nimittäin kuolemaa. Kuolema on minun henkilökohtainen maailmanloppuni silloinkin, kun elämä maan päällä muuten jatkuu. Juuri kuolema soittaa syksyn kylmässä tuulessa puiden paljaita oksia ja pahaenteisen hiljaista tai raivoissaan jylisevää merta. Juuri kuolema hautaa kaiken kylmän, valkoisen lumen ja teräksenkovan jään alle. Ja yhtä vähän kuin merta, yhtä vähän meistä on kesyttämään kuolemaa. Se vyöryy ylitsemme ja hautaa kaiken alleen.
3.
Ehkä juuri sen tähden tähän aikaan vuodesta yritetään unohtaa syksyn pimeys ja talven kylmyys ja aletaan viettää joulua jo tuomiosunnuntain tienoilla tai ainakin viikkoja ennen Herran syntymän suurta juhlaa. Ehkä joulua vietetään keskellä vakavaa adventin ja ”pienen paaston” aikaa juuri sen tähden juopotellen ja mässäten tai ainakin mahdottomasti ja huolissaan touhuten.
Ehkä koetaan, että joka tapauksessa ”huomenna kuolemme”. Huomenna meri hautaa meidät kaikki alleen. Tänään yritämme unohtaa sen.
Asiat eivät kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikka ne yrittäisi kieltää tai unohtaa. Sillä Herran päivä tulee. Se tulee varmasti. Se tulee itse kunkin kuolemassa, ja kerran se tulee ”niinkuin paula kaikkein ylitse, jotka koko maan päällä asuvat.”
Herran päivää ei pääse pakoon, vaikka kuinka yrittäisi. Sen jälkeen tulee tuomio niin yhdelle kuin toisellekin. Sillä kuolema ei ole kaiken loppu, kuten väitetään ja myös pelätään. Se on iankaikkisuuden alku, ja se, kuinka elimme täällä, määrää sen, missä vietämme iankaikkisuutemme. Tämä vanhanaikainen totuus on yhä tosi. Ei se juhlimalla mihinkään katoa, ei myöskään touhuamalla, huolehtimalla eikä ahdistumalla tästä kaikesta.
4.
Juuri sen tähden Herra Jeesus sanoo vakavat sanansa myös meille:
”Sentähden valvokaat ja aina rukoilkaat, että te mahdolliset olisitte kaikkia näitä välttämään, jotka pitää tapahtuman, ja seisomaan Ihmisen Pojan edessä.”
Sillä parempi on valvoen kohdata Herra Hänen tullessaan kuin tulla herätetyksi sikeästä synnin unesta suoraan tuomiolle. Sen rinnalla pahinkin pommiin nukkuminen työpäivän aamuna on pikkuasia. Jos hukkaamme nukkuen armomme ajan, joudumme ikuisesti valvomaan suuressa, yksinäisessä ja kylmässä pimeydessä, ilman toivoa sen loppumisesta.
5.
Se on pelottavaa. Mutta tahtooko Herra vain pelotella meitä? Onko se minun virkani Hänen sanansa saarnaajana? Haluaako Jeesus, että pelkäämme niin paljon, ettemme uskalla edes hetkeksi nukahtaa? Haluaako Hän väsyttää meidät pelkomme keskellä?
Sitäkö on oikea kristillinen valvominen? Onko se sitä, että moititaan muita, mutta itsekin vapistaan pelosta? Onko se sitä, ettei uskalleta elää, muttei myöskään kuolla?
Ei varmasti. Jeesus kyllä puhuu toisen tulemisensa merkeistä, ja ne ovat pelottavia. Ne näkyvät tänäkin päivänä taivaalla ja kansojen meressä, jos uskallamme katsoa ja kuunnella. Moni sellainenkin, joka luulee, ettei usko mihinkään, uskoo lopulliseen katastrofiin kangistuen pelosta sitä ajatellessaan, elleivät huvitukset ja arjen työ saa pelkoa hetkeksi unohtumaan.
Mutta Jeesus ei meitä pelottele. Ei se ole Hänen virkansa. Ei Hän sitä varten maailmaan tullut, että Hän yrittäisi pitää meitä kauhukuvien avulla hengellisesti hereillä. Kokonaan toisella tavalla Hän puhuu meille:
Mutta kuin nämät rupeevat tapahtumaan, niin katsokaat, ja nostakaat päänne ylös; sillä teidän lunastuksenne silloin lähestyy. Ja hän sanoi heille vertauksen: katsokaat fikunapuuta ja kaikkia puita. Kuin ne jo puhkeevat, niin te näette ja itse teistänne ymmärrätte, että suvi on jo läsnä.
Jeesus ei puhukaan katastrofista eikä kaiken hautautumisesta vyöryvän veden alle. Jeesus puhuu meille lunastuksesta, joka on lähellä, ja suvesta, joka jo on läsnä! Suvi on jo läsnä, vaikka päivä lyhenee ja pitkä talvi kietoo meitä kylmään vaippaansa.
Mitä Jeesus siis tarkoittaa? – Hän ei valehtele meille eikä väitä, että musta olisi valkoista tai pimeys valoa. Mustan pimeyden uhatessa Hän kuitenkin tahtoo lohduttaa ja rohkaista meitä. Hän puhuu meille ja meistä sukupolvena, joka ei sittenkään tuhoudu eikä jää lopun ajan tulvaveden alle, ei silloinkaan, jos jonkun meistä maallinen matka päättyy entisten merimiesten tavoin meren syvyyksiin. Jeesus puhuu meille sukukuntana, joka ei huku hukkuessaankaan, jos se vain pysyy siinä ja pitää kiinni siitä, mikä ei koskaan häviä. Sillä näin sanoo Jeesus:
”Taivas ja maa on hukkuva, vaan minun sanani ei pidä ikänä hukkaantuman.”
6.
Jeesus kehottaa meitä nostamaan päämme, kuuluu maailmalta, mitä kuuluu, ja näyttää talvinen meri kuinka uhkaavalta tahansa. Hän kehottaa meitä luottamaan Hänen sanaansa, joka ei ikinä häviä, sillä se on se Jumalan Sana, joka on viime kädessä Herra Jeesus itse, ja Hän on ”viimeisenä seisova multien päällä”, ja Hänellä on ”helvetin ja kuoleman avaimet”.
Jeesus kutsuu meitä lain, synnin ja kuoleman uhatessa uskon luottamukseen Hänen sanansa valkeudessa ja Pyhän Hengen rakastavassa osallisuudessa. Se on oikeaa hengellistä valvomista. Ei Jeesus pelottele meitä, ei ahdista, ei kiellä ruumiilta lepoa eikä sielulta hyvää tekevää unta. Hän kyllä kehottaa meitä katsomaan aikain merkkejä, mutta siirtämään sitten katseemme niistä Häneen itseensä, Hänen sanansa lupauksiin ja Häneen sellaisena, kuin Hän tänäänkin lupaa tulla luoksemme ja jo on keskellämme.
Sillä Herran päiväänkin uskovina odotamme Häntä nyt Vapahtajana, pienenä, suloisena, vastasyntyneenä vauvana, jonka taivaan merkki eli Betlehemin tähti ilmoitti Itämaan tietäjille. Sellaisena, hiljaisena ja nöyränä Kuninkaana, Hän on jo tullut keskellemme. Sen tähden vakavina, mutta luottavaisina ja toivossa iloiten odotamme sitä suurta juhlaa, jota kohti olemme vasta kulkemassa ympäröivän maailman ottaessa siitä jo nyt, etukäteen, kaiken mahdollisen maallisen hyödyn irti.
7.
Odotamme Jumalan lupauksen ihmeellistä täyttymystä, jota jouluna, seimen äärellä todistamme ja joka on meille ja maailmalle jo kerran täyttynyt, mutta odottaa silti vielä lopullista toteutumistaan kirkkaudessa ja kunniassa. Ja odottaessamme katsomme siihen taivaan merkkiin, josta kerrotaan Johanneksen Ilmestyskirjassa:
Ja suuri ihme ilmestyi taivaassa: vaimo oli puetettu auringolla, ja kuu hänen jalkainsa alla, ja hänen päässänsä kruunu kahdestatoistakymmenestä tähdestä. Ja hän oli raskas, ja huusi synnyttäissänsä, ja hänellä oli suuri vaiva synnyttää. Ja toinen ihme näkyi taivaassa, katso: suuri ruskia lohikärme, jolla oli seitsemän päätä ja kymmenen sarvea, ja hänen päissänsä seitsemän kruunua. Ja hänen pyrstönsä veti kolmannen osan taivaan tähdistä, ja heitti ne maan päälle. Ja lohikärme seisoi vaimon edessä, joka oli synnyttämällänsä, että kuin hän olis synnyttänyt, se olisi syönyt hänen lapsensa. Ja hän synnytti poikalapsen, joka oli kaikki pakanat hallitseva rautaisella vitsalla. Ja hänen poikansa temmattiin Jumalan tykö ja hänen istuimensa tykö. Ja vaimo pakeni korpeen, kussa hänelle oli sia Jumalalta valmistettu, siinä ruokittaa tuhannen kaksisataa ja kuusikymmentä päivää. (Ilm. 12:1-6).
Rakas Pyhän Marian seurakunta! Autuas Neitsyt, meidän Herramme ja Vapahtajamme äiti, on yhtäältä meidän sisaremme uskossa, mutta toisaalta Kirkon, Jumalan seurakunnan, esikuva. Hänen synnyttämisensä aika tuli, ja Hän synnytti esikoisensa päivänä, jota kohti adventtina kuljemme.
Nyt Kirkko, Jumalan seurakunta, on raskaana oleva vaimo, jolla on seppeleenä päässään kahdentoista apostolin, Uuden liiton seurakunnan patriarkkojen tähdet. Jumalan ikuinen Sana, meidän Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus, syntyi kerran Neitsyt Mariasta. Nyt Hän syntyy ja kasvaa hengellisesti Kirkossaan eli uskon kautta niiden sydämessä, jotka ovat kasteessa syntyneet uudesti Hänen veljikseen ja sisarikseen ja jotka uskossa turvautuvat Häneen, synnin ja kuoleman Voittajaan, kun kuolema uhkaa ja taivaan voimat järkkyvät.
Tänäänkin Jeesus, meidän Vapahtajamme, haluaa tehdä pelastavan työnsä ja syntyä kivulla ja suurella ilolla uskon kautta hengellisesti meissä synnin lohikäärmeen uhatessa niellä meidät ja vastasyntyneen lapsen. Sillä Hän, jumalainen Lapsi, on jo Ristillä polkenut rikki Käärmeen pään ja noussut kuolleista synnin ja helvetin Voittajana. Sen tähden lohikäärmeellä ei ole mitään valtaa Häneen eikä Hänen omiinsa.
Pyhä Kirkko, Jumalan seurakunta, vaeltaa vielä pakolaisena erämaassa. Seurakunnan Herra kuitenkin kulkee sen edellä pyhän läsnäolonsa valoisassa pilvessä. Hän johtaa sitä kohti ikuista Rauhan satamaa. Siellä sitä eivät enää aallot uhkaa, eikä siellä aurinko koskaan laske, sillä Herra itse on sen Aurinko – Rauhan ruhtinas ja seimen lapsi, jonka syntymän juhlaa ja paluuta kirkkaudessa me iloiten ja pelotta odotamme. Amen.