Vanha työkaverini ja körttiystäväni Mika Nuorva on tehnyt laulun Mariasta. Tuo Maria on pienestä Myllymäen kylästä, vähän kuin Magdalasta. Laulun kertoja on häneen rakastunut, naapurin poika, jota Maria ei huomaa. Marialla on nimittäin surua.
Myllymäen Maria ei tahdo tanssia
sillon yhä murhetta, musta nauha hiuksissa.
Ei se puhu enää muusta kuin ihmemiehestä
jota rakasti hän kerran, jota nyt on ikävä.
Hei, taas on ikävä…
Myllymäen Maria istuu portailla
vanhaa rakkautta ei se vielä luovuta.
Eikä tunne kuinka tuoksuu jo ilma keväältä.
Hei, hei, kuinka monta vielä,
kuinka monta kyyneltä…
Pääsiäisen viettooni kuuluu katsoa yksi tai useampia Jeesus-elokuvia. Tänä vuonna vuorossa oli eräs huikeimmista, Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus. Se kuuluu rakkaimpien ja tärkeimpien elokuvieni joukkoon, samoin kuin lempikirjoihin kuuluu kirja, johon se perustuu, Nikos Kazantzakisin Viimeinen kiusaus. Teoksen keskeinen teema on Jeesuksen ihmisyyden ja jumaluuden pohdinta. Kysymys Messiaan osasta ei jätä Jeesusta rauhaan. Miksi maailma tarvitsisi pelastaa? Sehän on hyvä ja kaunis, Jumalan luoma. Mitä röyhkeyttä ihmiseltä ajatella, että hän olisi Messias, Jumalan Poika, Jumala! Vaelluksensa aikana Jeesus ei ole varma, kiusaako häntä saatana vai Jumala, ja mitä tämä hänestä tahtoo. Ristin tie kirkastuu askel askeleelta. Jeesuksen epävarmuus avautuu realistisena: hän on todella ihminen, joka ei näe koko kuvaa.
Viimeinen kiusaus on Jeesuksen unelma tavallisesta elämästä: vaimosta, lapsista, työstä ja vanhenemisesta. Vaihtoehtoisessa tarinassa Jeesus saa omakseen lapsuuden rakastettunsa Magdalan Marian, josta hän joutui luopumaan Jumalan Pojan kutsumuksen takia. Elokuva herätti ilmestyessään sekä pöyristystä että ansaittua kiitosta.
Magdalan Marian rooli Jeesuksen ystävien joukossa oli monien tutkijoiden mukaan keskeisempi kuin yleensä ajatellaan. Jeesus arvosti ja rakasti häntä. En lähde spekuloimaan sillä, oliko heidän välillään jotain enemmänkin, sen selvittäminen on mahdotonta kahden vuosituhannen kuilun yli. Äsken kuultu evankeliumi todistaa, että Jeesus oli ilmeisen rakas Marialle. Se riittää minulle.
Jeesuksella ja hänen seuraajillaan on ollut melkoinen matka. Matka kylistä kaupunkeihin, vastoinkäymisten ja suurten ihmeiden matka, ihmetyksen ja mullistavan, esiin murtautuvan Jumalan valtakunnan tie. Se on riuhtaissut monet irti entisestä, pakottanut uuden eteen. Se tie on päättynyt häpeään ja kauhuun, rakkaan opettajan ja toivotun Messiaan kuolemaan, opetuslasten hajaannukseen. Maria on menettänyt Jeesuksen, jäljellä on vain itku. Hän seisoo haudan ovella ja itkee, itkee vain. Ja ensin enkeli, sitten itse Ylösnoussut, kysyy: ”mitä itket?” Maria vuodattaa surunsa syyn, hämmennyksensä ja hätänsä. Tajuttuaan, että Jeesus itse seisoo hänen edessään, hän on jo heittäytymässä tämän syliin: ettei hän vain taas menettäisi Jeesusta, jonka jo kerran menetti!
”Älä koske minuun!” Jeesus torjuu eleen. Eikö se ole kauhean tylyä? Mutta Jeesus selittää. ”Minä en vielä ole noussut Isän luo.” Hän on jonkinlaisessa välitilassa, tätä mieltä ovat monet raamatuntutkijat tästä tekstikohdasta. Tuo koskemisen sana, kr. hapto, on oikeastaan tarrautumista, takertumista, ripustautumista. ”Älä takerru minuun.” Maria ehkä tahtoisi varmistaa, ettei Jeesus vain menisi uudestaan pois. Tai ehkä hän tulkitsee, että tämä on nyt sitä, mistä Jeesus puhui ennen kuolemaansa. Mutta ylösnousemus ei vielä ole Kristuksen toinen tuleminen. Jumalallinen suunnitelma on jostain syystä se, että Jeesus menee takaisin taivaaseen ja lähettää ystävilleen Pyhän Hengen, joka opettaa totuuden tietä. Sitä tietä on tarkoitus kulkea täällä maailmassa ilman Jeesuksen fyysistä läsnäoloa. ”Älä takerru minuun, sillä minä en voi jäädä luoksesi.”
Se, mitä on ollut ennen, ystävyys ja läheisyys, on ohi. Entiseen ei ole paluuta. Tätä Jeesusta ei saa pitää lähellään, hänen läsnäolonsa on nyt Hengessä ja uskossa. Surun ja hädän keskellä ihminen haluaisi palata menneeseen – kaikki olisi hyvin, jos olisi niin kuin ennen.
Voi herättää hämmennystä, että vain muutamaa jaetta myöhemmin, kun Jeesus ilmestyy ystäväjoukolle, hän nimenomaan käskee epäilevää Tuomasta koskettamaan häntä. Mutta Tuomaksen kysymys on toisenlainen kuin Marian, ja siksi Jeesuksen vastauskin on hänelle erilainen. Maria ei haluaisi päästää Jeesusta, ja siksi Jeesus torjuu hänet ja sanoo: älä tarraudu minuun. Tuomas taas ei usko, että Jeesus on noussut kuolleista. Ei usko ennen kuin näkee, eikä vielä silloinkaan. Siksi Jeesus pyytää häntä koskettamaan – ja nyt tekstissä on eri sana kuin se, jolla hän kielsi Mariaa tarrautumasta. Meillä ihmisillä on eri kysymykset, erilaiset tavat kohdata uusia asioita, ja Jeesus tietää tämän. Siksi hän kutsuu meitä eri lailla luokseen, vastaa meidän tarpeisiimme eri tavoin.
Johanneksen evankeliumiin kirjoitetussa jäähyväispuheessaan,
muutamaa lukua ennen tämän päivän tapahtumia, Jeesus sanoo ystäbilleen: ”Teille on hyödyksi, että minä menen pois.” Elämä tästä eteenpäin on elämää uskossa, ei enää näkemisessä tai kosketusetäisyydellä. Uusi elämä alun jälkeen, näkemisen, läheisyyden jälkeen. Aikuinen usko on elämää täällä maailmassa, näennäisesti omin voimin, mutta sisäisesti Pyhän Hengen voimassa. Nyt ei ole aika tarrautua, ripustautua, pitää kiinni kynsin hampain. On aika päästää irti.
Elämä ei viivy menneessä, sen suunta on eteenpäin, kohti tuntematonta. Vanhasta luopuminen on kipeää ja vaikeaa. Kun Jeesuksen rakkaat itkivät hänen ristinsä juurella, hän rohkaisi oman tuskansakin keskellä heitä katsomaan eteenpäin. Oman äitinsä hän antoi äidiksi rakkaalle opetuslapselleen, jonka perimätieto on ymmärtänyt Johannekseksi, ja Johanneksen pojaksi äidilleen, itsensä tilalle.
Siinä ajatusleikissä, joka minua joskus mietityttää – että olikohan Jeesuksen ja Magdalan Marian välillä muutakin kuin ystävyyttä – on tämän päivän evankeliumin mukaan sama suunta. Jeesus tuntuu sanovan Marialle: ”Minä ymmärrän, että tahtoisit olla kanssani aina. Mutta se ei käy, minä en ole sinua varten. En ole ketään varten, ja olen kaikkia varten, koko maailmaa varten. Me olimme tosi läheisiä ja tietenkin rakastan sinua aina, mutta en voi jäädä, se ei ole minun tieni. Minä menen Isän luo, sinun elämäsi on täällä.” Näin Jeesus näyttää tietä kohti muita ihmisiä, niin kuin hän aina tekee. On ihmeellistä olla Jumalan läheisyydessä, on suuri lahja saada ilmestyksiä ja kirkastusvuoren kokemuksia, mutta ihminen ei voi jäädä noihin ihmeisiin. Ihmisen osa on elää toisten ihmisten kanssa. Ihmeelliseen menneisyyteen takertuessaan ihminen on sokea muulle maailmalle, elämän kululle, toisille ihmisille. Vähän kuin se Myllymäen Maria, joka ei huomannut naapurin poikaa murehtiessaan vanhaa rakkautta.
Myllymäen Maria, kun kuljet raitilla
sä näytät kovin kauniilta
Viime yönä unessa
sä tulit mua vastaan ja huulin suloisin
viimein kutsuit rakkaimmaksi tätä poikaa naapurin
Anna mennä, anna vanhan mennä,
onhan noussut aurinko.
Ja aika nousta sunkin,
aika nousta uuteen aamuun jo….
On uusi aamu, pääsiäisen valo näyttää tietä eteenpäin, maailmaan, toistemme luo.