Matt. 28: 8-15
Naiset lähtivät haudalta, yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen opetuslapsille. Mutta yhtäkkiä Jeesus tuli heitä vastaan ja tervehti heitä. He menivät hänen luokseen, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut.” Naisten ollessa matkalla muutamat vartiomiehistä menivät kaupunkiin ja kertoivat ylipapeille kaiken, mitä oli tapahtunut. Silloin nämä kokoontuivat neuvottelemaan yhdessä vanhimpien kanssa ja päättivät antaa sotilaille suuren summan rahaa. He sanoivat sotilaille: ”Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä, kun te nukuitte, ja varastivat hänet. Ja jos tämä tulee maaherran korviin, me kyllä lepytämme hänet ja järjestämme niin, ettei teille koidu ikävyyksiä.” Sotilaat ottivat rahat ja tekivät niin kuin heille oli sanottu. Heidän kertomustaan on juutalaisten keskuudessa levitetty tähän päivään asti.
Päivän evankeliumi alkaa siitä, mihin eilinen evankeliumi jäi – Magdalan Maria ja se toinen Maria olivat lähteneet haudalle, mutta kohdanneet siellä vavahduttavan näyn: Herran enkeli oli laskeutunut taivaasta, vierittänyt suuren kiven pois haudan suulta ja kertonut sanoman ristiinnaulitun Jeesuksen ylösnousemisesta.
Siitä tilanteesta naiset lähtivät liikkeelle – yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan, kuten evankeliumissa kerrottiin. Riemu alkoi kuitenkin jo olla voittopuolella, sillä riemu-sanaan kreikankielinen alkuteksti liittää sanan megalee – suuri. Peloissaan, mutta kuitenkin suuresti riemuissaan. Naiset, ylösnousemuksen ensimmäiset todistajat, olivat myös ensimmäisiä ylösnousseen kohtaajia. Jeesus tuli heitä vastaan ja tervehti heitä. Kreikankielinen tervehdys voitaisiin suoraan kääntää myös: ”Iloitkaa”. Näin Jeesus vastaa naisten kokemiin molempiin tunteisiin, sanomalla sekä: ”Iloitkaa!” että ”Älkää pelätkö!”
Pelko ja riemu ovat molemmat läsnä. Naisten sunnuntaiaamu, viikon ensimmäisen päivän aamu, oli muuttunut tyystin toiseksi, kuin mitä he olivat kuvitelleet. He olivat saaneet kokea Jumalan pyhyyden ja suuruuden, kohdanneet enkelin, saaneet kuulla hämmentävän mutta samalla riemukkaan uutisen: Jeesus elää.
Mutta vasta Jeesuksen itsensä kohtaaminen työntää pelon lopullisesti syrjään ja antaa tilan täydelle ilolle. Tyhjä hauta on meille kristityille keskeinen Herran ylösnousemuksen merkki, merkki siitä, että Kristus on voittanut kuoleman. Mutta evankeliumien kertomukset muistuttavat siitä, että yksin tyhjän haudan kokeminen jätti kuitenkin mieleen epävarmuuden. Se jätti mieleen pelkoakin. Se, mikä oli varsinainen ylösnousemususkon lähtölaukaus, oli ylösnousseen Kristuksen kohtaaminen. Jeesuksen ilmestyminen seuraajilleen vakiinnutti ylösnousemususkon. Tästä esimerkkinä on vaikkapa apostoli Paavalin ensimmäinen kirje korinttilaisille, jossa on varhaisin kirjoitettu kokemus Jeesuksen ilmestymisistä. Kirje on kirjoitettu 50-luvulla, eikä siinä mainita tyhjää hautaa, mutta sen sijaan Paavali kirjoittaa:
”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle, joista useimmat ovat yhä elossa, vaikka jotkut ovatkin jo nukkuneet pois. Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin.”
Varhaisten kristittyjen aidot kokemukset ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisesta synnyttivät uskon, saivat viemään ilosanomaa eteenpäin. Pelko ja suru muuttuivat suureksi iloksi ja riemuksi.
Osaammeko me siirtyä surusta ja pelosta iloon? Joskus ainakin itsestä tuntuu, että siirtymä hiljaisen viikon ja pitkäperjantain tunnelmista pääsiäiseen on liian nopea, liian raju. Ettei siihen oikein ehdi mukaan pitkän paaston, oman sielun tutkistelun ja syntisyyden pohtimisen ja kovin intensiivisen hiljaisen viikon jälkeen. Viime pääsiäisenä Turun sanomat kiteytti jotain tyypillistä luterilaiseen pääsiäiseen liittyen otsikollaan: ”Luterilainen viettää pääsiäistä ristin varjossa, ortodoksi jaksaa iloon asti.” Suosituin luterilainen kirkossakäyntipyhä on kiirastorstai. Jäämmekö jollakin tapaa pitkäperjantaihin, emmekö uskalla astua pääsiäisen iloon asti?
Tässä tunteessa me ehkä tietyllä tapaa toistamme sitä Jeesuksen seuraajien tunnetilaa, tunnemyrskyä, tunteiden muuttumista. Vaikea on varmasti ollut haudalle surun vallassa lähteneiden naistenkin suunnata ajatuksiaan iloon ja ilosanomaan enkelin tapaamisen jälkeen.
Kristinuskoa ei kuitenkaan olisi syntynyt, ellei pelko olisi muuttunut varmuudeksi, suru iloksi. Ensimmäiset kristityt saivat kokea sen, että rakas Mestari, jonka kuolema oli saattanut heidät epätoivoon, olikin todella ylösnoussut Kristus. Ja sellaisenakin, pyhänä kuninkaana, kuoleman kukistajana ja voittajana, hän oli edelleen se sama rakas Mestari, jota he olivat rakastaneet ja joka rakasti heitä.
Monet Raamatuntekstit puhuvat siitä, kuinka pelottavaa Jumalan pyhyyden kohtaaminen on. Vanhassa testamentissa moneen otteeseen puhutaan siitä, kuinka kuolevainen ihminen ei voi katsoa Jumalaa suoraan kasvoihin. Ylösnousemus on Jumalan suuruuden ja pyhyyden osoitus, kokemukset tyhjällä haudalla saivat naiset pelon valtaan. Kuitenkin rakkaan, tutun Jeesuksen kohtaaminen toi myös pyhän Jumalan lähelle: Jeesuksen rakkaat, lempeät kasvot olivat ne Jumalan kasvot. Tämä sai naiset syleilemään Jeesuksen jalkoja ja kumartumaan hänen eteensä. Näissä sanoissa on läsnä myös uskonnollisen kunnioituksen ja rukoilemisen ulottuvuudet. Naiset tunnustivat Jeesuksen Herraksi, ylösnousseeksi Kristukseksi, ja lähtivät viemään sanaa muille.
Evankeliumissa vastinparin naisten kokemukselle muodostavat sotilaat. Naiset lähtivät viemään sanaa opetuslapsille, ja seuraavassa evankeliumin kohtauksessa Jeesus antaa opetuslapsille kaste- ja lähetyskäskyn, käskyn viedä evankeliumi kaikkeen maailmaan. Rinnakkaishahmoina, vastakohtina sotilaat lähtevät viemään sanaa ylipapeille, jotka antavat oman käskynsä ja sanomansa: Sanokaa että Jeesuksen opetuslapset tulivat yöllä ja varastivat ruumiin.
Erilaiset selittelyt kristinuskon ihmeille ovat tuttuja meidänkin ajallemme: milloin Jeesuksen vetten päällä kävelylle tarjotaan selitykseksi järven jäätymistä, tai haudalla naisten kokemuksen selitykseksi hallusinaatioita. Matteuksen evankeliumi näyttää, kuinka vanhaa perua nykyäänkin silloin tällöin kuultu ja toistettu ruumiinryöstöselitys on.
Monet sanovat, että uskovat vasta sitten kun näkevät, kun saavat todisteita Jumalan olemassaolosta. Sotilaat näkivät ja kokivat, mutta kokemus jätti heidät ymmälleen ja pelon valtaan. Heiltä puuttui kokemus ylösnousseen kohtaamisesta, heiltä puuttui Jeesuksen antama merkitys tapahtuneelle. Haudanryöstö, hallusinaatiot ja muut ovat loogisentuntuisia, järkeen vetoavia selityksiä kristinuskon synnyttäneille tapahtumille. Ne eivät edellytä uskon hyppyä. Niissä ei ole kaipausta kohti Kristusta, ei kokemusta ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisesta.
Jeesus ei enää samalla tavalla ilmesty meille, kuin mitä hän teki ensin naisille haudalla, sitten opetuslapsille ja muille seuraajilleen. Vaikka me emme enää kohtaa häntä syleiltävänä ja kosketettavana, niin silti kirkko ja seurakunta elää edelleen ylösnousseen kohtaamisessa. Olemme osa sitä pyhäin yhteyttä, joka syntyi, kun pelko muuttui iloksi ja riemuksi. Mekin elämme ylösnousseen seurassa, kohtaamme hänet armonvälineissä, sanassa ja sakramenteissa. Usko on suhde Jumalaan, suhde ylösnousseeseen Kristukseen. Kristuksen kasvot katsovat meihin tänäänkin, Kristuksen rakkaus lämmittää sydämiä edelleen. Hän kuulee rukouksemme, on meitä lähellä. Jeesuksen sanat naisille ovat hänen sanansa myös meille: ”Iloitkaa! Älkää pelätkö!” Iloitkaa, Kristus on voittanut pahan ja kuoleman vallan ja avannut meille tien taivaan kotiin. Iloitkaa, meidän syntimme on sovitettu. Älkää pelätkö, pyhän Jumalan kasvot ovat Jeesuksen kasvot, rakastavan mestarin kasvot. Jeesuksen, joka on luvannut olla kanssamme jokaisena päivänä maailman loppuun asti. Älkää pelätkö, Jumala on meitä rakastanut näin paljon. Älkää pelätkö, iloitkaa. Kristus on kanssamme.