Mitä pääsiäisestä jäi käteen?
Sanotaan, että pääsiäinen on vuoden tärkein kristillinen juhla. Tänään, 2. pääsiäispäivänä on siis aihetta selvittää, mitä pääsiäisestä jäi käteen.
Ensimmäisille Jeesuksen ylösnousemuksen todistajille tapaus oli hämmentävä. He lähtivät haudalta ”yhtaikaa peloissaan ja riemuissaan”. Tuumitaan tätä heidän kokemustaan. Uskon syntymisen kohta, vakuuttautuminen Jeesuksen ylösnousemuksesta oli heille samalla kertaa sekä pelottavaa että riemullista.
Miten on nyt? Olemmeko säilyttäneet vai hukanneet pelon ja riemun?
Kauhistuttava usko
Uskon perinteessä pelkoa on kuvailtu latinan sanalla ”tremendum”. Tremendum tarkoittaa sellaista, mikä on vapisuttava, kauhistuttava, luotaan työntävä. Sillä tarkoitetaan, että uskossamme on jotain peräti ihmiselämän juuriin menevää ja järkyttävää.
Nykyaikaa ajatellen se on siis jotain toisenlaista kuin sinne tänne sinkoilevat mielipiteet mitä erilaisimmista asioista. Usko on jotain muuta kuin nokkelia ja notkeita mielipiteitä. Me nykyihmiset ja nykykristityt olemme mielipiteiden orjuuttamia.
Pohjimmaltaan usko koskettaa ihmisen koko olemassaoloa ja on niin kamalaa, että sitä voi jopa sanoa luotaantyöntäväksi. Usko järisyttää olemassaolon perusteita. Usko on kuin pieni ihminen pimeässä metsässä, yksin, tähtitaivaan alla.
Tuntenette hyvin tuon tilanteen. Pitäisi oikeastaan paeta jonnekin kauas muttei voi. On vain tutustuttava omaan pieneen itseen, sellaisena kuin siinä yksin seison pimeyden ympäröimänä. Kun Jeesuksen ylösnousemuksen todistajat olivat peloissaan ja hämmentyneitä he saivat helpottavan ohjeen: Menkää Galileaan. Helpottavaa se oli siksi, että Galileassa olisivat vastassa tutut ihmiset ja tutut puheenparret.
Kauhun ja pelon luovat mieleemme nyt maailman uutiset. Se vapisuttava, kauhistuttava ja luotaantyöntävä pelko, josta usko puhuu, on kuitenkin vielä enemmän olemassaoloa ravistelevaa. Se on vielä suurempi vavistus kuin maailman uutiset.
Jeesuksen hautaa vartioineet sotilaat kohtasivat jotain, jolle heillä, sotimaan tottuneilla ei ollut selitystä. Herran enkeli oli hohtava kuin salama. Vartijat kaatuivat maahan kuin kuolleet. He olivat kohdanneet tremendumin, vapisuttavan, kauhistuttavan ja luotaantyöntävän. Sen jälkeen he kohtasivat tämän ihmisten maailman ja vääristyneen hallinnon toimintatavan: Heidät lahjottiin valehtelemaan ja unohtamaan kokemansa.
Ensimmäiset Jeesuksen todistajat olivat peloissaan ja riemuissaan. Peloissaan oloon liittyi yhtä aikaa riemu.
Lumoava usko
Riemu. Ylösnousemuksen sanoma, uskomme ydin ja lähtökohta on Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäisten todistajien mukaan fascinosum. Fascinosum tarkoittaa sellaista mikä on lumoava, kiehtova, salaperäisesti luokseen vetävä. Voisimme ehkä puhua haltioitumisesta. Tämä sinänsä jo sisältää ongelman: puhua haltioitumisesta on ihan eri asia kuin haltioitua, lumoutua, tulla luokseen vedetyksi.
Nykyaikana koemme hyvää oloa viihteen kautta. Kaiken pitäisi olla mukavaa ja vaivatonta. Jos kaikki on hauskaa käy niin, ettei mikään ole enää lumoavaa, kiehtovaa eikä salaperäisesti luokseen vetävää.
Usko on jotain muuta kuin viihde tai aplodit. Meidän on hyvä luoda itsellemme ja mielellemme tilaa, jossa voimme haltioitua ja lumoutua uskoamme.
Miten ja missä voimme vapista ja haltioitua?
Ajattelen niin, että tuo haltioitumisen tila on pimeässä, tähtitaivaan alla, yksin. On kuitenkin kysyttävä myös, mitä tämä ensimmäisten ylösnousemuksen todistajien kokemus voisi tarkoittaa nyt kirkossamme ja seurakunnassamme.
Ensimmäinen reaktio kysymykseen on, että pitää – ainakin omassa mielessä – päästä eroon julkisuuden pikkuasioista. Kristinuskossa on kysymys pääsiäisestä. Pääsiäinen antaa mittakaavan. Jeesus voitti kuoleman. Millaisia kysymyksiä ovat sitten ne, joista nykyisin julkisuudessa väitellään? Eivät ne ole samaa kokoluokkaa. Kristitylle ihmiselle ja kristityn omalletunnolle pääsiäinen tarkoittaa rauhaa. Älkää pelätkö, minä menen teidän edellänne Galileaan, Jeesus sanoi silloin kerran. Niin on nytkin. Ei kaikesta tarvitse hötkyillä. Pääsiäisen sanomaa ei voida viedä meiltä pois!
Olen aina ajatellut, että järkevyys ja maltillisuus ovat hyväksi myös uskonasioissa. Tänä pääsiäisenä toivon, että järkevyys ja maltillisuus eivät tarkoittaisi pääasian unohtamisesta. Ylösnousemus uutinen vavahduttaa ja kiehtoo. Tätä uutista julistetaan ja sitä saamme juhlia. Apostolit tunsivat kuitenkin hyvin myös meidän arkielämämme. Pietari kehotti tänään luetussa kirjeessään (1.Pt 1:18-23) elämään totuudelle kuuliaisina ja vilpittömästi ja toisiaan rakastaen.
Muistoja Jumalasta
Vilpittömyys ja totuus tarkoittavat hiljentymistä oman elämänkaaren vaiheisiin. Niissä meille Jumala puhuu. Meidän elämämme käänteissä Kristus itse on läsnä. Hän on hyvä Herramme ja Vapahtajamme, anteeksiantajamme ja sovittajamme. Elämämme käänteet ovat meidän Galileaamme ja Emmauksen tietämme, Vapahtajamme läheisyyttä, sekä kauheaa että kiehtovaa..
Se mitä elämänkaaressamme ja muistoissamme näemme, ei aina ole miellyttävää. Tärkeää kuitenkin ovat vilpittömyys ja totuus. Ja, sitten, itsensä ja omien vaiheiden kohtaamisessa tärkeintä ja suurinta on rakkaus. Niin meistäkin voi kasvaa vähitellen armollisia ihmisiä, sekä omaa itseämme kohtaan että toinen toiselle.
Jääköön käteen pääsiäisestä rohkeus! Olla lähimmäinen toiselle, se on rohkea teko!