2. paastonajan sunnuntai, Matt. 15: 21-28, Hans-Christian Daniel

Kanaanilainen nainen on Vapahtajan riesana. Hän ei harjoita hartautta, vaan häiritsee hartautta huutaen perään kiusaksi asti. Nainen ei säästä itseäänkään, kun hän huutaa Herra, armahda minua! Vaikka hän tahtoo apua tyttärelleen, hän pyytää armoa itselleen. Hän suostuu armoon eikä vetoa ansioon.
Jeesus heittäytyy kovaksi, peräti rasistiseksi, kun hän luokittelee naista haukkuvaksi rakiksi toteamalla: Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille. Nainen sen mukaan ei kuulu laumaan.
Naisen peräksi antamaton uskon luottamus voittaa. Hän suostuu siihen osaan, jonka Jeesus hänelle osoittaa eikä hellitä. Hän järkeilee: kun kerran olen piski, suo minulle sentään koiran osa. Hänen uskonsa tietää, että murunenkin Jeesuksen hyvyyttä on kyllin parantamaan.
Jeesuksen suhtautuminen osoittaa, että armo ei ole mikään halpaa makkaraa. Jumala kätkee armonsa kovuuteen, piilottaa myöntymisensä kieltoon, kätkee pelastuksen tuhon ja vihan alle. Ei pidä luottaa omiin uskonnollisiin tunnetiloihinsa, vaan yksin hänen sanaansa.
Järki ja oma ylpeys ei tahtoisi tulla riisutuksi ja luopua omastaan. Ylpeyden syntiin langennut Aadam ei suostu pitämään kiinni pelkästä sanasta. Ainoastaan uskossa ihminen pystyy luopumaan omastaan, riisumaan omat pyyteet ja kaikesta näkemästään ja kokemastaan huolimatta hakemaan Jumalan hyvyyttä Kristuksessa ristin ja kärsimyksen alta.
Jeesus peräti sysää naisen ulos pimeyteen, kun hän kieltäytyy olemasta Vapahtaja hänelle. Oikea usko ei anna periksi ja suostuu Jumalan antamaan pyhään ristiin. Oikea usko suostuu siihen pieneen paikkaan, johon Jumala hänet asettaa ja viipyy murheen huoneessa, kunnes näkee armon vilauksen. Hyljättyinäkin jääkäämme Jumalan käsiin. Aamen