Epätoivoinen ihminen. Tytär sairaana, eikä kukaan voi auttaa. Muukalainen, juutalaisen yhteisön ulkopuolinen, vääräuskoinen pakana. Ympärillä pelkkä hiljaisuus, kukaan ei auta.
Mitä se on, kun elämässä törmää tilanteeseen, että tarvitsisi apua, mutta vastassa on pelkkä hiljaisuus. Mitä se on, kun kaipaa tai tarvitsee kipeästi jotain, mutta sitä vain ei tapahdu, toiveet eivät koskaan toteudu, vastausta ei kuulu. Ympärillä olevilta ihmisiltä saa ehkä kuulevia korvia, lämpöä ja empatiaa, kupin kuumaa teetä, yrityksiä ymmärtää, mutta kukaan ei voi oikeasti auttaa. Lopulta jäät vain kaipuusi kanssa yksin, hiljaisuuden keskelle.
Tällaisen ihmisen näen siellä Jeesuksen ja opetuslasten perässä huutamassa. Ihmisen, joka on odottanut ja kaivannut niin kauan, ettei hänellä ole mitään menetettävää. Ihmisen, joka on tajunnut, ettei kukaan voi häntä auttaa. Ihmisen, jolle on ehkä sanottu ennenkin: sinä olet pelkkä koira, olet ei-kukaan, et kuulu meihin. Ihmisen, joka näkee Jeesuksessa viimeisen oljenkorren, mihin tarttua. Armahda minua. Mutta Jeesuskin vaikenee. Hän ei vastannut naiselle mitään.
Tuo nainen ei ole olotilassaan yksin. Moni ihminen kokee kipeästi sen, että joskus tilanne näyttää epätoivoiselta. Jumalakin tuntuu kääntäneen selkänsä ja vaikenee. Sellaisessa tilanteessa oleva ihminen on vaikea kohdata. Ei ole helppo tunnustaa: minä en voi auttaa sinua. Helposti tulee höpötettyä selityksiä vaikealle tilanteelle tai antaa vääriä lohdutuksen sanoja: Kyllä se siitä, koeta nyt tsempata, voimia, tee jotain kivoja juttuja, koeta unohtaa vaikeat asiat. Ja se ei auta silloin kun on hätä. Siksi tällaisessa tilanteessa olevan ystäväpiiri voikin yllättäen pienentyä. Ihmiset eivät uskalla tulla sanomaan mitään. Kysyä, mitä kuuluu, eivät uskalla kohdata, kun ei tiedä, mitä on odotettavissa. Opetuslapsetkin halusivat päästä naisesta eroon. ”Tee hänelle jotain”, hankkiudu hänestä eroon.
Raamatunkertomuksen mukaan epätoivoinen nainen ei kuitenkaan luovuttanut vaikka Jeesus vaikeni. Hän huusi. Hän meni lähemmäs Jeesusta, heittäytyi maahan ja sanoi ”auta minua, armahda minut, anna edes pienenpieniä murusia hyvyydestäsi”. Epätoivo ei vienyt häntä kauemmas Jeesuksesta, vaan se vei häntä lähemmäksi. Vei hänet tunnustamaan oman pienuutensa ja heikkoutensa.
Matteuksen evankeliumissa on nähtävissä kehityskaari, joka Jeesuksessa pikkuhiljaa tapahtuu. Aluksi Jeesus ajattelee olevansa vain juutalaisia varten; Israelin kansan luvattu messias. Pikkuhiljaa näkökulma avartuu. Yhä uudestaan ei-juutalaiset tulevat pyytämään häneltä apua, ja hän auttaa. Kaikki huipentuu Matteuksen evankeliumin lopussa olevaan lähetyskäskyyn, jossa ylösnoussut Jeesus julistaa sanoman olevan tarjolla ”kaikille kansoille” ja että hän on meidän kanssamme joka päivä maailman loppuun asti.
Kanaanilaisen naisen avunpyyntö oli yksi hetkistä, jotka avasivat Jeesuksen silmät, saivat hänet muuttamaan suuntaa ja laajentamaan perspektiiviä, katsomaan oman lauman ulkopuolelle. Vaikka Jeesus näytti kääntävän selkänsä, nainen ei luovuttanut, vaan anoi yhä uudestaan. Ja lopulta sai tarvitsemansa avun.
Tämä raamatunkertomus, samalla lailla kuin jokainen kertomus inhimillisestä kärsimyksestä, asettaa ihmisen hyvin pienelle paikalle suhteessa Jumalaan. Kristinuskon vaikeimpia kysymyksiä on se, miksi Jumala tuntuu olevan usein niin hiljaa? Miksi se avun saaminen häneltä tuntuu olevan niin kitsasta. Mikä merkitys on sillä että ihminen kärsii, miksi hän ei ota sitä pois? Siihen ei ole vastauksia.
Hän tuntuu usein vastaavan toiveisiin eri tavalla kuin me toivoisimme. Hänen vastauksensa pyyntöihimme ei aina ole: kyllä. Hänen vastauksensa ei useinkaan ole se, että toiveemme toteutuu. Joskus hän vastaa myös ”ei”, tai ”odota”. Joskus huomaamme vasta vuosien päästä, että tuollakin asialla oli jokin tarkoitus. Joskus sitä tarkoitusta ei vain kerta kaikkiaan ole. Me emme pääse Jumalan pään sisälle tutkimaan, mikä tarkoitus kaikella sillä on, mitä elämässämme tapahtuu. Useinkaan emme voi muuta kuin ihmetellä, että jaahas, että tällaista taas tällä kertaa.
Miksi sitten rukoilemme, kun vastausta tuntuu olevan joskus niin vaikea saada, kun emme tiedä, vaikuttavatko rukouksemme Jumalan suunnitelmiin, kun emme tiedä, onko apua luvassa ja jos on, niin milloin?
Sen tämä Raamatunkohta kuitenkaan osoittaa, että vaikka Jumalan näyttäisi vaikenevan, se ei riitä syyksi kääntyä hänen luotaan pois. Se voi olla hyvä syy tarttua häneen kahta tiukemmin, niin kuin kertomuksen nainen teki, kun Jeesus ensin tylysti kieltäytyi auttamasta.
Ehkä rukouksessa ei viime kädessä olekaan kyse siitä, että me sen avulla yrittäisimme taivuttaa Jumalaa oman tahtomme mukaisiin päätöksiin. Ehkä rukouksessa on kyse viime kädessä yhteydestä. Rukouksen kautta olemme tiiviimmin yhteydessä Jumalaan, ja rukouksen kautta kannattelemme toisiamme, lähimmäisiämme, olemme yhteydessä heihin.
Kun rukoilen jonkun puolesta, olen yhteydessä Jumalaan, ja Jumalan kautta siihen ihmiseen, jonka puolesta rukoilen. Kun tuhannet ihmiset ympäri maailmaa rukoilevat toistensa ja tämän maailman puolesta, syntyy yhteisö. Tiivis rukousten vyyhti, jossa kaikki ovat jollain lailla yhteydessä Jumalan kautta toisiinsa. Ja ehkä siinä onkin se paikka, missä hyviä asioita alkaa tapahtua.
Kun rukoilen ihmisen puolesta, joka tarvitsee apua, en voi olla ajattelematta: mitä minä voisin tehdä auttaakseni. Rukous muuttaa minua, ja luo välillemme yhteyden. Ja hyviä asioita tapahtuu. Rukous muuttaa minua, vie minua lähemmäs Jumalaa ja lähemmäs toista ihmistä.
Nyt elämme paastonaikaa, kuljemme kohti pääsiäistä. Paastonaika on itsetutkiskelun ja pohdinnan paikka. Mikä minulle on tärkeää elämässä, miten saisin pidettyä tiiviimmän yhteyden Jumalaan.
Haastan sekä itseäni, että teitä muita paaston aikana tekemään aikaa rukoukselle. Olemaan mukana luomassa sitä vyyhtiä tai rukousten verkkoa, joka yhdistää meitä ihmisiä toisiinsa, ja jonka sisällä hyviä asioita tapahtuu. Ja luomassa sitä vyyhtiä, jossa kukaan ei jää yksin kaipuunsa keskelle, vaan saisi tarvitsemansa avun.