Perjantai-iltana minulle esitettiin täällä kirkossa tärkeä kysymys rukouksesta. Se tapahtui todellakin täällä kirkossa, täällä kuorissa. Eihän suomalaisessa kulttuurissa toimi se, minkä usein näkee televisiosarjoissa: kun on asiaa papille, mennään kirkkoon. Harvoinpa täällä tulee oleskeltua. Paras ja toimivin tapa on tulla kirkkoherranvirastolle päiväsaikaan tai soittaa ja sopia tapaaminen. Puhelimeni on aina auki, ja vastaan aina, kun se ei edellytä keskustelun katkaisemista tai puheen keskeyttämistä. Niissä tapauksissa soitan kyllä sopivassa hetkessä takaisin.
Perjantaina olin illalla valmistelemassa eilistä tyttö- ja poikapäivää, ja siksi olin poikkeuksellisesti täällä. Kysymyksen rukouksesta esitti muutama seurakuntamme aktiivisista nuorista, jotka saapuivat käymään, kun näkivät valon kirkossa. Kysymys oli siitä, miten rukous oikein vaikuttaa. Onko kaikki siinä, että rukous vaikuttaa itse rukoilijaan? Sellaisen vaikuttamisenhan voi hyvin selittää psykologisilla malleilla. Aivan varmasti rukous siis vaikuttaa rukoilijaan. Todennäköisesti rukous rauhoittaa jokaista. Voi olla, että se opettaa kärsivällisyyttä ja luottamusta; jotenkin kasvattaa tai jalostaa itse rukoilijaa. Mutta onko siinä kaikki? Hyvin arasti oikeastaan esitettiin hiukan epäilevä ajatus siitä, ettei kai ihmisen rukous voi mitenkään vaikuttaa Jumalan mieleen ja päätöksiin.
Tämän päivän evankeliumi vastaa hienolla tavalla kysymykseen rukouksen vaikuttavuudesta. Aivan erityisesti se tuo valoa tuhon epäillen esitettyyn kysymykseen: voiko rukouksemme todella vaikuttaa siihen, miten kaikkivaltias Jumala tätä todellisuutta eteenpäin johdattelee? Eräänlaisena lisäbonuksena ja rohkaisuna on vielä sekin, että esimerkillisenä rukoilijana äsken kuullussa tapahtumassa on ei-juutalainen, Tyyron ja Sidonin seudulla asunut kanaanilainen nainen. Se on meille, juutalaisuudesta katsottuina pakanoille, rohkaisun ja rukoukseen kehotuksen asia. Ei tarvitse ajatella, että jollain toisella on syntyperänsä, asemansa tai ammattinsa vuoksi paremmat rukousyhteydet Jumalaan. Hän ei todellakaan katso henkilöön. Kutsu rukoukseen koskee kaikkia meitäkin.
Ensiksi voimme tarkastella sitä, kuinka rukous vaikuttaa itse rukoilijaan. Rukous ei synny tyhjiössä, eikä pelkästään rukoilijan mielessä tai ajatuksissa, vaan se syntyy vuorovaikutuksessa. Ilman suhdetta Jumalaan ei voi olla olemassa mitään rukousta. Rukouksella on kohde riippumatta siitä, onko rukous pyyntöä tai hädässä avuksi huutamista, kiitosta tai ylistystä tai vain palvovaa viipymistä. Kanaanilainen nainen esitti melkoisen uskontunnustuksen jo niissä sanoissa, joilla hän aloitti avunhuutonsa: ”Herra, Daavidin Poika, armahda minua!” Herra, Kyrios, merkitsee, että hän tietoisesti kääntyi Jumalan puoleen. Jumaluus ei ollut epämääräinen käsite naiselle, sillä lisäys Daavidin Poika kertoo hänen kyllä tunteneen ja tienneen riittävästi Jumalasta, joka on ilmoittanut itsensä kirjoitetussa sanassaan ja Israelin kansan vaiheissa. Jos ja kun me rukoilemme Jumalaa, meidän ja Jumalan suhteessa on jo tapahtunut paljon. Rukouksen alku ei edes ole meissä, vaan Jumalassa, joka toistuvasti sanassaan rohkaisee meitä kääntymään puoleensa. Kristittyinä emme myöskään saa unohtaa sitä Raamatun lupausta, jonka mukaan Jumalan Pyhä Henki meissä rukoilee: ”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.” (Room.8:26,27). Kaikkiaan siis rukouksen yksi tärkeä vaikutus meissä on se, että rukous pitää meitä kiinni Jumalan sanassa. Omassa rukouselämässä on lupa ottaa kaikki hyöty irti sanassa pysymisestä. Varsinkin silloin, kun tuntuu siltä, ettei oikein osaa rukoilla, kannattaa vaikka avata Psalmien kirja ja antaa rukouksen virrata psalmin sanoin. Aivan varmasti Jumala silloin hoitaa rukoilijaa monin tavoin.
Päivän evankeliumissa rukoilija sai myös oppia hellittämättömän rukouksen merkitystä. Ensi alkuunhan näytti siltä, kuin Jeesus olisi kieltäytynyt kokonaan edes kuulemasta. ”Mutta hän ei vastannut naiselle mitään”. Uskon, että monen rukoilijan kokemus on samanlainen. Olen sen toki itsekin joutunut usein kohtaamaan. Kun näyttää ja tuntuu siltä, ettei vastausta tule, alkaa epäillä sitäkin, onko Jumala edes kuullut rukoustani. Jumalan ja ihmisen välinen yhteys ja suhde on kuitenkin toisenlainen kuin ihmisten väliset suhteet. Palaan tuohon yhteyden ottamiseen puhelimella. En siis voi aina vastata, ja silloin soittajan asia tietenkin jää hämärän peittoon epämääräiseksi ajaksi. Jumalan vastaamattomuus on toisenlaista. Voisi kai sanoa, että se on aktiivista vastaamattomuutta, aivan kuin tämän päivän evankeliumikatkelmassa. Jeesus tuli tietoiseksi naisen tilanteesta ja avun tarpeen laadusta, mutta silti hän ei vastannut heti. Voimme olla varmoja, että Jumala, joka kutsuu meitä rukoilemaan, myös kuulee rukouksemme. Hänen vastaamattomuutensa sisältää jo vastauksen. Pahimmassa tapauksessa minä saatan olla vastaamatta puhelimeen joskus soittajan nimen nähdessäni ja arvaillessani asiaa siihen hetkeen sopimattomaksi. Jumala ei koskaan tee niin. Taivas ei ole kuuro, vaikka meistä voi siltä tuntua. Antaessaan vastauksen viipyä, rukoukset kuuleva Jumala rakentaa meissä sitä uskoa, jolle riittää sanan lupaus. Usko panee meidät liikkeelle aivan niin kuin se vaikutti kanaanilaisen naisen elämässä.
Edellä kuvattu Jumalan työ meissä rukoilijoissa voidaan siis selittää tietysti pelkästään psykologialla. Luulen, että suuri enemmistö suomalaisista tekee niin. Mutta miten suhtautua sitten ajatukseen, että rukous voi oikeasti vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu? Torjuva asenne löytyy luonnollisesti maailmassamme vallitsevasta naturalistisesta maailmankatsomuksesta, joka lähtökohtaisesti kieltää kaikki sellaiset vaikutukset, joita ei voida havainnoida tai mitata. Tämä yhteisesti hyväksytty todellisuuden määrittely on kuitenkin valitettavan kapea eikä edes sisäisesti johdonmukainen, vaikka se yrittääkin juuri siitä väittää. Esimerkeiksi kelpaavat vaikkapa täydellinen kyvyttömyys vastata maailman synnyn perimmäiseen ongelmaan: miten tyhjästä voi tulla olevaa tai sitten vaikkapa painovoiman olemus. Painovoima on havaittu ja sen vaikutusta voidaan mitata, mutta itse vaikutustapa on edelleen pitkälti selittämätön.
Eniten viime perjantain keskustelussa jäi kuitenkin mietityttämään se, että torjuva asenne rukouksen vaikutukseen löytyy myös kristillisen uskon sisältä. Sellainen asenne esitellään mieluusti nöyryytenä. Ajatus kulkee niin, että se, joka uskoo rukouksensa vaikuttavan, asettautuu Jumalan asemaan ja edustaa siten suurinta mahdollista hengellistä ylpeyttä. Tällainen nöyryysihanne rukouksessa on samaa juurta kuin epäilijän ja etsijän asenteen korottaminen kaikkein aidoimmaksi suhteessa Jumalaan. Todellisuudessa silloin on kuitenkin kyse varsinaisesta hengellisestä ylpeydestä. Silloinhan joudutaan Raamatusta karsimaan kaikki ne rukouksesta kertovat kohdat, joihin liittyy myös kuvaus tai lupaus avusta. Siihen joukkoon kuuluu myös päivän evankeliumin tapahtumat. Nainen sai todella kaipaamansa avun hellittämättömän ja määrätietoisen rukouksen kautta. Siinä rukouksessa uskallettiin vastata Jumalalle itselleen niillä perusteilla, jotka löytyivät hänen luomastaan maailmasta. Kuinka paljon enemmän vielä on mahdollisuus ja lupa nostaa Jumalan eteen rukouksessa hänen sanassaan antamansa lupaukset! Oikeaa nöyryyttä on luottaa sanaan. Ylpeyttä on ajatella, että me tiedämme paremmin itse, miten Jumala mahdollisesti toimii tai on toimimatta.
”Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan”, kirjoittaa Herran veli Jaakob kirjeessään. Vanhurskauden perustana ei ole rukoilijan saavutukset, vaan usko Kristukseen; uskossa omistettu syntien anteeksiantamus ja siitä johtuva oikea suhde Jumalaan. Jaakob jatkaa: ”Elia oli samanlainen ihminen kuin me. Hän rukoili hellittämättä, ettei sataisi, eikä maa saanut sadetta kolmeen ja puoleen vuoteen. Ja kun hän taas rukoili, taivas antoi sateen ja maa tuotti jälleen hedelmää.” (Jaak.5:16-18).
Se, että rukous todella vaikuttaa tässä todellisuudessa ja se, että Jumala vaikuttaa meihin rukoilijoihin, kuuluvat saumattomasti yhteen. Rukous ei ole automaatti, jolla voisimme tilata mitä mieleemme juolahtaa. Siitähän olisi ennen pitkää kyse, jos rukoilijalla ei olisi yhteyttä Jumalaan. Syntiin langennut luontomme ei parhaalla tahdollakaan voisi pysyä itsestään Jumalan tahdon etsimisessä, vaan ennen pitkää itsekkyys ja ahneus saisivat jokaisessa vallan. Elian rukous toteutui. Sitä tarvittiin. Toteutuminen merkitsi samalla Jumalan puhuttelua sille kansalle, jonka keskuudessa Elia eli. Kun Jumala kutsuu meitä rukoilemaan, hän samalla kutsuu meitä niin läheiseen yhteyteen kanssaan, että rukouksemme löytää suunnan ja sisällön hänen sanastaan. Rukouksen voima ei ole siinä, että se olisi Jumalan vaatima suoritus meiltä, vaan siinä, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuu meidän rukouksessamme ja sen kautta. Rukouksessamme ei ole ratkaisevaa sanojen määrä tai niiden kauneus, vaan se, että tiedämme, kenen puoleen käännymme ja myös uskomme hänen lupauksensa rukouksesta.