Joskus kauempaa näkee paremmin kuin läheltä. Joskus ulkopuolinen näkee sen, mille sisäpuolella oleva on sokea.
Tyros ja Sidon eivät olleet mitä tahansa paikkoja Palestiinassa. Jo Vanhassa testamentissa ne esiintyvät esimerkkeinä jumalattomuudesta, ylpeydestä ja itseriittoisuudesta. Niille kaupungeille Vanhan testamentin profeetat lupasivat useissa yhteyksissä Jumalan ankaria tuomioita. Ne olivat kaupunkeja, joiden kanaanilaiset asukkaat olivat pakanoita juutalaisille. He olivat halveksittavia ihmisiä, jotka eivät kuuluneet omaan kansaan. He olivat oman aikansa somaleja ja romaneja. Siksi raamatuntutkijat kiistelevät jopa siitä, menikö edes Jeesus Tyroksen ja Siidonin alueelle vai liikkuiko hän vain rajaseuduilla, mutta turvallisesti Juudan alueen sisällä. Tällaiselta seudulta kotoisin olevan ihmisen kanssa Jeesus oli tekemisissä.
Ennen päivän evankeliumia Jeesus oli ollut tekemisissä toisenlaisten ihmisten kanssa. Jeesuksen luona oli käynyt juutalaisia fariseuksia ja lainoppineita. He olivat tärkeitä ja arvostettuja ihmisiä. He tunsivat Raamatun. He olivat tulevalle Messiaalle kaikkein läheisimpiä. Heidän olisi pitänyt tietää kaikki, mutta heidän puheensa oli ollut syyttävää: Jeesus oli toiminut väärin. Heillä ei ollut aikomustakaan turvautua Jeesukseen tai pyytää häneltä apua. He tiesivät oikean ja väärän. Heillä oli Raamattu hallussa. Mutta yksi heiltä puuttui.
Vastakohtana näille juutalaisille läheisistä läheisimmille oli kanaanilainen nainen, jota varten edes Jeesus ei sanonut olevansa. Tämän oikean raamatullisen uskon silmin puolisokea nainen näki kuitenkin enemmän kuin ne, jotka olivat liikaa kiinnittäneet katseensa Raamattuun. Nämä miehet sokaisi oikealta elämältä liiallinen pitäytyminen heidän omaan tulkintaansa Raamatusta.
Naisella ei ollut Raamattua tukenaan. Hän ei tainnut tuntea sen sisältöä. Hän oli vapaa sen laista. Mutta hänellä oli oppi johon hän tukeutui. Oppi siitä että jotakin kuuluu jokaiselle. Ketään ei voi jättää kokonaan ulkopuolelle. Tämän opin tukemana hän uskalsi rikkoa Raamatun asettamat rajat ja puhutella Jeesusta ja pyytää Jeesukselta apua. Hänellä oli tuska ja suuri avun tarve. Siksi häneltä ei puuttunut avoimuutta elämälle ja Jumalalle. Häneltä ei puuttunut sitä yhtä, mikä fariseuksilta ja lainopettajilta puuttui.
On siis ainakin kaksi tapaa suhtautua Jeesukseen, kaksi näkökulmaa elämään. Raamattua lukiessamme meidän on helppo nähdä ja tietää oikea tapa toimia: meidän tulee olla avoimia Jumalan toiminnalle ohi liiallisen sitoutumisen Raamattuun lakina. Raamattua lukiessamme jokainen meistä valitsee automaattisesti ja ilman muuta kanaanilaisen naisen tavan toimia kohdatessaan Jeesuksen. Me tiedämme että Jeesuksen aikana ei pelastanut se, että tunsi Jumalan tahdon ja pyrki sen kirjaimelliseen noudattamiseen. Olennaista oli, että ihmisen sydämessä oli kaipaus. Olennaista oli, että ihminen tarvitsi Jeesusta ja etsi häneltä apua.
Jostakin syystä meillä jokaisella on oma liiallinen sitoutuminen Raamattuun, niin että jätämme elämän vähemmälle. Raamatusta muodostuu liian helposti laki, jonka täyttämisellä ja noudattamisella ajattelemme pelastuvamme. Jokaiselle meistä Raamatusta löytyvät kaikkein tutuimmat ja tärkeimmät kertomukset. Kuitenkaan meitä ei pelasta Raamattu eikä Raamatun sanan kirjaimellinen täyttäminen. Seppä-Högman sanoi sen Paavo Ruotsalaiselle: yksi sinulta puuttuu, Kristuksen sisällinen tunteminen. Aivan sama puuttui lainopettajilta, heillä oli Kristuksen ulkoinen tunteminen, mutta ei sisäistä. Kanaanilaisella naisella saattoi Kristuksen ulkoinen tunteminen olla vähäisempää. Mutta hänellä oli jos ei Kristuksen sisäistä tuntemista, niin tahto Kristuksen sisäiseen tuntemiseen.
Kanaanilainen nainen opettaa omalla käytöksellään täydellistä luottamusta ja täydellistä antautumista Jumalan toiminnalle. Silloin kun alamme asettaa rajoja sille, missä ja miten Jumala voi toimia meidän elämässämme, alamme luoda fariseusten ja lainoppineiden syytöksiä vääränlaisesta kristillisestä elämästä. Omasta tavastamme uskoa voi syntyä se pelastava oppi, johon luotamme. Kuitenkaan vahvin ja varminkaan usko ei pelasta ketään. Me pelastumme yksin armosta: meidät pelastaa Jeesuksen lupaus. Mutta uskon avulla me voimme löytää Jeesuksen lupaukset ja ymmärtää että ne koskevat juuri minua. Samalla tavalla kuin kanaanilainen nainen uskoi, että Jeesus voi pelastaa hänen tyttärensä – ja samalla hänet.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, millä tavalla ulkoinen tunteminen, se mitä voimme oppia Raamatusta, kuulla toisilta ihmisiltä muuttuisi sisäiseksi tuntemiseksi. Sisäinen tunteminen on eri asia kuin tunteet. Sisäisessä tuntemisessa ei välttämättä tarvitse olla tunteita lainkaan, mutta siihen voi kuulua niitä.
Kertomus kanaanilaisesta naisesta, joka etsi apua tyttärelleen, on meille yksi oppitunti ja opas Kristuksen sisäiseen tuntemiseen. Silloin painopiste on sen ymmärtämisessä ja uskomisessa, mikä uskossa on tärkeintä: kastettuina me olemme saaneet osaksemme osallisuuden Kristukseen. Kristuksen sisäisessä tuntemisessa on kyse tämän elämän ainutlaatuisuuden ymmärtämisestä: jokainen hetki on tärkeä. Vastoinkäymisistä huolimatta elämä on elämisen arvoista, aina on olemassa se jokin joka kantaa: Jeesus Kristus. Sitäkin on Kristuksen sisäinen tunteminen.
Joskus kauempaa näkee paremmin kuin läheltä. Joskus ulkopuolinen näkee sen, mille sisäpuolella oleva on sokea. Näemmekö me vai olemmeko me sokeita?