Evankeliumin kanaanilaisen naisen lähtökohdat olivat mahdolli-simman huonot, kun hän kääntyi Jeesuksen puoleen ja pyysi apua hädässään.
Nainen oli epäilemättä hyljeksitty jo omassa yhteisössäänkin. Ihmiset välttelivät häntä ja hänen pahan hengen vaivaamaa ty-tärtään. Nainen koki jatkuvaa häpeää ja kantoi samalla syylli-syyttä. Hän ajatteli vaistomaisesti – kuten jokainen olisi ajatellut hänen asemassaan–, että hän oli syyllinen tyttärensä kärsimyk-siin. Kaiken lisäksi vallitsevan käsityksen mukaan asian laita oli juuri näin.
Jeesukselta, juutalaiselta rabbilta, naisen oli syytä odottaa apua ja myönteistä suhtautumista vielä vähemmän kuin omalta yhtei-söltään. Pelkästään hänen sukupuolensa oli suuri este. Nyky-äänkin monilla seuduilla Lähi-idässä tuntemattomat miehet ja naiset eivät puhu toisilleen. Tuohon aikaan juutalaiset rabbit eivät puhuneet julkisesti edes oman perheensä naispuolisille jäsenille. Täysin toivottomaksi naisen tilanteen teki se, että hän oli juutalaisten silmissä pakana, jopa kaikkein pahimmanlaatui-nen pakana.
Uudessa testamentissa vain evankeliumimme naista kutsutaan kanaanilaiseksi. Sen sijaan Vanhassa testamentissa kanaanilai-sista puhutaan paljon. Israelilaisten tuli karkottaa kanaanilaiset luvatusta maasta tai jopa tuhota heidät. Syynä oli kanaanilaisten epäjumalanpalvelus. Käytännössä kanaanilaisten karkottaminen ei koskaan täysin toteutunut, ja israelilaisten ja kanaanilaisten rinnakkainelo jatkui läpi vuosisatojen. Samalla israelilaiset omaksuivat kanaanilaisten tapoja ja harjoittivat heidän laillaan epäjumalanpalvelusta. Silti kielteinen asennoituminen kanaani-laisiin säilyi, ja Jeesuksen päivinä kunnon juutalainen suhtautui heihin torjuvasti.
Kaikesta huolimatta nainen rohkenee kääntyä Jeesuksen puo-leen ja huutaa: “Herra, Daavidin Poika, armahda minua!”. Jee-sus menettelee aivan juutalaisen rabbin tavoin, kun hän ei vas-taa naiselle mitään. Nainen ei kuitenkaan anna periksi vaan kul-kee Jeesuksen ja opetuslasten perässä ja jatkaa huutamistaan.
Opetuslapsia naisen sinnikkyys alkaa häiritä. Opetuslasten Jee-sukselle esittämä pyyntö “tee hänelle jotakin” voi tarkoittaa kah-ta asiaa. He joko toivovat, että Jeesus antaa naiselle, mitä tämä anoo, päästäkseen hänestä eroon, tai sitten he haluavat lähet-tää hänet niine hyvineen matkoihinsa. Jeesuksen vastaus “ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kansan kadonneita lam-paita varten” näyttäisi viittaavan ensimmäiseen vaihtoehtoon. Jälkimmäinen vaihtoehto lienee kuitenkin todennäköisempi kah-desta syystä. Ensinnäkin Jeesus osoittaa sanansa ennen muuta naiselle. Toiseksi opetuslasten pyyntö voidaan myös kääntää: “Lähetä hänet pois.” Ainakaan naisen auttaminen ei kiinnosta opetuslapsia, jotka suhtautuvat häneen ylemmyydentuntoisesti.
Niinpä Jeesuksella on naisen lisäksi mielessään myös opetus-lapset, kun hän antaa heidän ajatuksiaan myötäilevän vastauk-sen. Naista Jeesuksen tylyys ei lannista, vaan hän tulee – epäi-lemättä opetuslasten suureksi hämmästykseksi – entistä lä-hemmäksi, heittäytyy Jeesuksen eteen ja anoo apua. Silloin Jeesus kohdistaa naiseen lopulliselta tuntuvan tyrmäysiskun sanomalla: “Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja antaa se koiran-penikoille.” Jeesus käyttää voimakasta ja loukkaavaa kieltä. Koi-rat ovat vieläkin Lähi-idässä sikojen jälkeen kaikkein halveksi-tuimpia eläimiä, eikä niitä pidetä koskaan kotieläiminä. Naisen luulisi viimeistään nyt lähtevän matkoihinsa tai maksavan takai-sin samalla mitalla, mutta hän lausuukin hätkähdyttävät sanat: “Ei olekaan, Herra, mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia.” Kuinka käsittämättömän nöyrää ja syvää uskoa nämä sanat kuvastavat! Eikä Jeesus enää tämän jälkeen kiellä apuaan, vaan parantaa tyttären ylistettyään ensin naisen uskon suuruutta.
Evankeliumeissa viitataan vain kahdessa kohdassa jonkun us-kon suuruuteen. Toinen, jonka uskoa Jeesus ylisti, oli kanaani-lainen nainen, toinen Kapernaumin sadanpäällikkö (Matt. 8:5–13), jonka palvelijan Jeesus paransi. Molemmat olivat pakanoi-ta.
Opetuslapset eivät noteeranneet kanaanilaisnaista korkealle ja pitivät itseään häntä parempina, mutta naisesta tuli heidän opet-tajansa. Jeesus toimi tarkoituksella aluksi opetuslasten odotus-ten mukaisesti mutta käänsi äkkiä kaiken nurinpäin, jolloin ope-tuslasten oli tutkittava itseään ja suhdettaan Jeesukseen. Kun opetuslapset kulkivat Jeesuksen seurassa, he joutuivat jatku-vasti tarkistamaan käsityksiään. Kohdatessaan ihmisiä Jeesus samalla opasti opetuslapsia, ja tällä kertaa Jeesus antoi heille kanaanilaisen naisen kautta hyvin tehokkaan oppitunnin. Meistä ehkä tuntuu siltä, että oppi meni kovin hitaasti perille. Vähitellen opetuslapsille alkoi kuitenkin kirkastua, mikä on heidän ase-mansa Jumalan edessä, mitä Jumalan armo merkitsee ja mistä uskossa on kysymys.
Kanaanilaisnainen ei saanut opetuslasten tavoin elää Jeesuk-sen seurassa, vaan kohtasi Jeesuksen mahdollisesti vain yhden kerran. Mutta tämä kohtaaminen oli sitäkin merkittävämpi: nai-sen suuri usko ei jäänyt turhaksi ja siitä kerrotaan kaikkialla, missä evankeliumia julistetaan. Ehkä nainen oli kuitenkin jo ai-kaisemmin kuullut jossain yhteydessä Jeesuksen puhuvan Ju-malan valtakunnasta. Ainakin hän oli saanut kuulla Jeesuksesta ja siitä, kuinka tämä auttoi kaikkia eikä ajanut ketään pois. Näi-den hyvien sanojen takia nainen luotti Jeesukseen, ja vaikka hänen uskoaan koeteltiin hyvin ankarasti, hän kesti ihailtavasti koetuksen. Nainen ei halunnut uskoa Jeesuksesta muuta kuin hyvää, ja kun hän sai kuulla kovia sanoja, jotka tuntuivat riistä-vän häneltä kaiken toivon, hän ei loukkaantunut. Päinvastoin hän kurottautui uskossa kuulemiensa sanojen yli eikä lähtenyt Jeesuksen luota, vaan pitäytyi siihen, että Jeesus ei loppujen lopuksi tarkoittanut sitä, mitä näytti tarkoittavan – kuten ei tar-koittanutkaan.
Jumala koettelee meitä samalla tavoin kuin evankeliumin naista. Mekin kohtaamme elämässämme tilanteita, joissa Jumala vai-kenee. Joskus Jumala saattaa olla hiljaa pitkän aikaa. Kun huu-damme hädässämme kanaanilaisen naisen tavoin: “Herra, ar-mahda minua!”, näyttää siltä, että rukoilemme kiveä, joka on kova ja tunteeton. Ja voi myös käydä niin, että saamme lopulta tylyn ja musertavan vastauksen, joka painaa meidät lattianra-koon.
Myös Vanhan testamentin Job joutui tilanteeseen, jossa Jumala näytti kääntäneen hänelle selkänsä täydellisesti ja lopullisesti. Kun ystävät antoivat Jobille omasta mielestään hyviä neuvoja, Job sanoi, että he vainoavat häntä yhdessä Jumalan kanssa. Silti Job lausui heti perään merkilliset sanat: “Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!” (Job 19:25–27)
Jumala on salattu mutta ei outo! Kun Jumala kätkeytyy meiltä, koettelee meitä eikä vastaa rukouksiimme, hän vaikuttaa oudol-ta: mielivaltaiselta, arvaamattomalta, jopa pahantahtoiselta. Jo-bin elämässä kaikki todisti siitä, että Jumala on outo, mutta hän uskoi, että Jumala on viime kädessä sittenkin täysin toisenlai-nen: hyvä, armollinen ja luotettava. Samalla tavoin evanke-liumimme nainen luotti Jumalan perimmäiseen hyvyyteen.
Taivaassa käy lopullisesti ilmi, että Jumala ei ole outo, kun saamme katsella Häntä omin silmin. Koska hyvä Jumala on luonut meidät omiksi kuvikseen, Hänen hyvyytensä on hyvyyttä, jonka mekin voimme tunnistaa hyvyydeksi. Jumalan hyvyys ym-päröi meitä jo nyt, ja Hän jakaa meille hyviä lahjojaan monin tavoin, mutta tämä synnin maailma on myös kärsimyksen maa-ilma. Siksi meidän on jäätävä vielä uskon varaan. Usko ei vaadi, että ihmisen täytyy ymmärtää Jumalan ajatukset, vaan luottaa siihen, että Jumala tarkoittaa kaikella meidän parastamme. Us-ko kurottautuu Jumalan näennäisen outouden yli Hänen hyvyy-teensä.
Miten sitten on meidän uskomme laita? Kukaan meistä ei var-maankaan rohkene ajatella, että hänellä samanlainen suuri us-ko kuin evankeliumin naisella. Mutta onko meillä uskoa edes sinapinsiemenen verran? Eikö meidän olekin tunnustettava, että emme löydä uskoa omasta sydämestämme?
Mutta oliko evankeliumin naisellakaan uskoa omasta takaa? Jeesus saattoi kehua hänen uskonsa suuruutta, ja meillekin hä-nen uskonsa näyttäytyy suurena. Emme kuitenkaan tiedä, mitä nainen ajatteli mielessään ja tunsi sydämessään. Tuskin on väärin olettaa, että epäilykset vaivasivat häntä, ja hän pelkäsi, että Jeesus ei auttaisikaan. Epäilyksistään ja huonoista lähtö-kohdistaan huolimatta hän kääntyi Jeesukseen puoleen ja riip-pui hänessä. Ja juuri se oli uskoa!
Meilläkin on syntiemme ja epäilystemme takia huonot tai pa-remminkin täysin olemattomat lähtökohdat uskoa Jeesukseen. Mutta juuri siksi ja vain siksi me voimme uskoa! Me helposti ih-mettelemme, kuinka hitaita opetuslapset olivat oppimaan, mutta emme huomaa omaa hitauttamme. Askaroimme itsemme paris-sa ja etsimme uskoa itsestämme, vaikka usko kiinnittyy vain Jumalan hyvyyteen.
Usko on Jeesuksen luo tulemista, mutta usko syntyy siitä, että Jeesus tulee meidän luoksemme. Jeesus oli tullut jo edeltäpäin kanaanilaisen naisenkin luo, kun hän oli kuullut Jeesuksesta. Jeesuksen kohtaaminen kasvotusten oli hänelle uskon koe, joka osoitti hänen uskonsa aitouden ja vahvisti sitä. Naisen uskoa vahvisti se, että Jeesus auttoi häntä ja hänen tytärtään, mutta usko aavisti Jeesuksen hyvyyden silloinkin, kun tämä vaikeni ja puhui kovilta tuntuvia sanoja.
Meidän ei tule yrittää mitata uskoamme eikä etsiä uskoa itses-tämme. Kun olemme kuulleet hyviä sanoja Jeesuksesta luke-mattomia kertoja ja paljon enemmän kuin evankeliumin nainen, miksi me emme kävisi Jeesuksen luo uskoa saamaan? Miksi me emme huutaisi hänen puoleensa hädässämme? Miksi me emme jäisi hänen armahdettavikseen? Miksi me emme luottaisi hänen hyvyytensä? Miksi me lähtisimme pois hänen luotaan, vaikka hän vaikenee ja näyttää puhuvan kovia sanoja. Miksi me emme odottaisi, kunnes hän antaa apunsa?