Virsikirjan monet virret ovat ahdistunutta rukousta Jumalan puoleen. Elämän taistelu ja hätä saa, jos hyvin käy, ihmisen kääntymään Jumalan puoleen. Viime kädessä yksin Jumala voi meitä auttaa ja antaa meille rauhan ja levon. Apua saa pyytää niin itselle kuin toiselle ihmiselle.
Upea teos ”Virsikirjamme virret” kertoo, että virren 318 (joka tänään lauletaan) sanoittaja on norjalainen pappismies Ole Theodor Moe. Hän työskenteli 1900-luvun alussa Oslon kaupunkilähetyksen palveluksessa. Hänen tyttärensä muisteli, miten isä kerran eräänä iltana vuonna 1904 tuli kotiin väsyneenä ja järkyttyneenä pitkän työpäivän jälkeen. Hän oli taas nähnyt paljon köyhyyttä, hätää ja ahdistusta sinä päivänä työssään vähäosaisten parissa. Kaikki tarvitsivat kipeästi apua, ja hän koki auttamisen vastuun suurena. Kotiin tultuaan Moe vetäytyi työhuoneeseensa, ja siellä syntyi tämä sanoitus” Jeesus, sä ainoa heikkojen auttaja”.
Tee hänelle jotain. Hän kulkee perässämme ja huutaa, sanoivat opetuslapset Jeesukselle. Eivätkä ainoastaan sanoneet, vaan oikein kovasti jo pyysivät. Nainen oli jo häiriöksi opetuslapsille. Tuollainen kauhea huutaminen ei kuulu sivistyneelle ihmiselle, tuntuivat opetuslapset ajattelevan. Opetuslapsilla tosin tuntui olevan pinna monesti aika lyhyt ja vähän kovakin sydän apua pyytävien ihmisten suhteen. Evankeliumit kertovat, kuinka he useinkin ovat neuvomassa Jeesusta, kuinka hänen pitäisi toimia. Tutuin tilanne lienee se, kun he kielsivät lapsia tulemasta Jeesuksen luo. Mekin olemme varmasti syyllistyneet kovasydämisyyteen niin kuin opetuslapset.
Mutta nyt sympatiamme ovat varmasti tuon äidin puolella. Jokaisella meillä on ollut joskus hätä ja suru jonkun läheisemme puolesta. Tuntuu pahalta katsoa toisen kärsimystä. Ainut mitä monesti voimme, on kulkea vieressä ja rukoilla, rukoilla ja rukoilla, huutaa Jumalan puoleen, aina vain uudestaan päivästä toiseen, viikosta toiseen, ehkä kuukaudesta toiseen tai peräti vuodesta toiseen. Silloin kun on hätä, silloin huudetaan, kovaa ja paljon, huudetaan Jumalan puoleen.
Tuo huutaa-verbin alkutekstin sana muuten kertoo, että kyse on nimenomaan pitkäkestoisesta toiminnasta. Olkoon meidänkin rukouksemme
pitkäkestoista, jatkuvaa, sitkeää, luottavaista Jumalan puoleen kääntymistä kaikissa asioissamme. Sellainen on uskoa, jos mikä, vaikka omasta mielestämme siitä olisi usko kaukana, vaikka tuntuisi, että rukouksemme olisi pelkkää pelon ja epäilyksen täyttämään huutoa.
Huutoa ja hätää on. Surullista on, että moni huutaa itsekseen, yksinään, niin ettei kukaan kuule tai välitä. Toivottavasti jokaisella olisi ainakin yksi ihminen, joka välittää. Voisitko sinä olla se yksi jollekulle? Ja tuo 1900-luvun alun kuvaus köyhyydestä ja puutteesta Norjasta Oslosta ei kuulosta valitettavasti ollenkaan vieraalta tai etäiseltä tämän päivän Suomessakaan.
Mutta tämä äiti ei huutanut itsekseen, tyhjyyteen. Hän kohdisti huutonsa Jeesukselle.
Tämä on loistava esimerkki siitä, ettei mikään saa estää eikä voi estää hädässä olevaa tulemasta Jeesuksen luo. Hädässä olevan ihmisen ja Jeesuksen välille ei saa laittaa mitään.
Evankelista Matteus kertoo, että tämä kohtaaminen tapahtuu Israelin luoteisosassa, Välimeren rannalla, Tyyron ja Siidonin seudulla. Tuo alue sijaitsi varsinaisen juutalaisille kuuluvan maan ulkopuolella, nykyisen Libanonin alueella.
Nainen oli kanaanilainen, ja tämä on ainoa kerta Uudessa testamentissa, kun ketään kutsutaan kanaanilaiseksi. Kanaanilaiset muistamme Vanhasta Testamentista. He olivat sitä kansaa, jotka Jumala määräsi karkotettavaksi israelilaisten tieltä. Juutalaisten suhtautuminen kanaanilaisiin oli siis tietysti kielteinen. Ja tällä pakankansaan kuuluvalla naisella ei ollut muutenkaan lupaa pyytää apua Jeesukselta tai edes keskustella hänen kanssaan, jo sukupuolensa vuoksi.
Mutta tämä hätääntynyt äiti vähät välittää sopivuussäännöistä, periaatteista ja historian taakasta. Ja mikä on merkillepantavaa, hän on ihan varma, että niin Jeesuskin vähät välittää sellaisista!
Hän on kuullut juutalaisesta Jeesuksesta, joka parantaa ja tekee ihmeitä. Hän ei suostu uskomaan Jeesuksesta kuin hyvää. Nainen kutsuu Jeesusta Daavidin pojaksi eli Messiaan tittelillä ja kertoo asiansa lyhyesti ja ytimekkäästi.
Mitä Jeesus teki naiselle, joka kulki hänen perässään, joka jo selvästi sai opetuslapset vaivautuneeksi. Jeesus näytti vain pahentavan hänen tilannettaan. Tämä on tilanne, jossa tuntuu, että Jeesus suhtautuu todella kylmästi ja välinpitämättömästi ihmisen hätään. Jeesus kuin antaa toisen vain kärsiä lisää, pitkittää toisen hätää, kuin nöyryyttää toista, pakottaa anomaan ja inttämään.
Niin, joskus näinkin voi olla. Hädässä olevasta ihmisestä tuntuu, että Jumala on muuttunut välinpitämättömäksi minua kohtaan. Onko minussa tai rukouksissani jotain vikaa. Tai olenko tehnyt jotain niin pahaa, että hän rankaisee minua. Vai eikö Jumalakaan voi auttaa minua tässä tilanteessa. Onko tilanne hänellekin niin mahdoton. Nämä ovat varmasti meillä niitä ensimmäisiä ajatuksia, mitä tulee mieleen, kun tilanne vain jatkuu vaikeana.
Ottakaamme oppia kanaanilaisäidistä. Hän kulki Jeesuksen perässä ja huusi, säilytti uskonsa Jeesuksen rakkauteen. Hän ei menettänyt toivoaan, vaikka ei ensin saanut edes vastausta.
Sitten kun Jeesus antoi hänelle kieltävän ja tylynoloisen vastauksen, näyttää siltä, että siitähän äiti vallan riemastui. Kieltävä vastaus ei häntä suinkaan lannistanut, vaan näytti käyvän päinvastoin. Nainen sai ihan uutta intoa ja puhtia! Nyt Jeesus vastasi, nyt hän ihan varmasti kuuli, nyt hän lopultakin puhui minulle ja minä saan puhua hänelle! Hän ei aja minua pois. Ja niin tuo kieltävä vastaus sai naisen tulemaan lähemmäksi ja heittäytymään Jeesuksen eteen: Herra, auta minua! Ja vielä tuli kuin kylmää vettä niskaan, mutta nainen lataa jälleen uudet perustelut Jeesukselle. Ja sitten tuli vapahdus ja apu.
Äidin esimerkki rohkaisee meitä. Kulje Jeesuksen perässä, älä päästä Jeesusta silmistäsi, älä luovu toivosta, älä välitä heistä, jotka käskevät sinun olla hiljaa, jotka sanovat että ei Jeesus välitä sinusta, ei hän kuule tai ei hän voi sinua auttaa. Älä välitä siitäkään, jos tunnet puhuvasi kuin kuuroille korville tai Jeesuksen selälle tai jos saat ei-vastauksia. Äläkä loukkaannu joskus nuiviin tai hermostuneisiin Herran palvelijoihin, sellaisiin kuin opetuslapset olivat.
Kiinnitä tiukasti katseesi, kaikki ajatuksesi, täysi toivosi Jeesukseen. Äläkä suostu uskomaan Jeesuksesta kuin hyvää. Luota häneen täysillä, vaikka kokisit pettymyksiä suhteessa häneen. Ja kyllä me niitä koemme aina välillä; aina emme saa sellaista vastausta kuin tuo äiti sai, että tapahtukoon niin kuin tahdot. Mutta usko silloinkin Jeesuksesta vain hyvää.
Tärkeintä on, että me huudamme hätäämme Jeesukselle. Apu tulee jossain vaiheessa. Lohdullista on tietää, että me saamme huutaa hätäämme Jeesukselle, ei siis tarvitse valittaa hätäänsä yksinäisyydessä ja itseksemme jonnekin tyhjyyteen. Siellä missä sinä olet, siellä on myös Jeesus.
Opetuslapset kokivat, että nainen oli heille vaivaksi, mutta ei hän Jeesukselle ollut. Jeesus ja tuo hädässä oleva äiti kävivät ihan omaa keskusteluaan, josta, luulen, opetuslapset eivät paljoa ymmärtäneet. He olivat kuin kolmas pyörä siinä mukana.
Mekään emme ole koskaan Jeesukselle vaivaksi, kun huudamme hätäämme. Päinvastoin, meidän rukouksemme ja huutomme on kuin musiikkia hänen korvilleen. Hän nimenomaan odottaa, että vuodatamme hätäämme hänelle. Hän puhuu kanssamme meidän kieltämme, sellaista, jota me ymmärrämme. Ja hädässämme olemme Herran silmissä jo itsessään rukousta. Kerran sitten huuto muuttuu ylistyslauluksi.