2. paastonajan sunnuntai, Mk. 9: 17 – 29, Esko Väyrynen

Evankeliumitekstissä kerrottu tapaus on ilmeisesti sattunut kirkastusvuoren lähistöllä. Opetuslapset olivat siellä juuri kuulleet Jumalan ilmoituksen, että Jeesus on Jumalan Poika. Niinkin voimakkaan Jumalan läsnäolon kokemuksen jälkeen Jeesus joutui toteamaan opetuslapsia vaivaavan epäuskon. Kun meitä vaivaa epäusko, niin sehän on paremminkin luonnollista, koska me emme ole saaneet kirkastusvuorikokemusta. Kun me tunnemme itsemme voimattomiksi kilvoituksen tiellä, niin se on juuri tuon epäuskon seurausta.
Evankeliumissa mainittu isä on siinä suhteessa maininnan arvoinen, että hän tunnustaa häntä vaivaavan epäuskon. Luonnollisempaa on se, että ihminen haluaa kieltää epäuskonsa. Epääuskohan on oikeastaan Jumalan Sanan kyseenalaiseksi asettamista. Epäusko on vaivannut ihmiskuntaa Aadamista alkaen.
Sielunvihollisen taito on siinä, että se saa näyttämään epäuskon joltakin muulta, arvokkaalta, joka on tavoittelemisen arvoista. Aadam joutui epäuskon valtaan, kun hän kuvitteli tulevansa Jumalan kaltaiseksi, tietämään yhtä paljon kuin Jumala. Tietoon vetoaminen on yksi epäuskoon houkuttimia vieläkin. ”Eihän nykyaikainen, valistunut ohminen tarvitse Jumalaa.” Kun ns. avaruusmatkat alkoivat, kerrottiin ensimmäisen lentäjän todenneen: ”En nähnyt siellä (siis avaruudessa) Jumalaa”. Siinä on aivan toisenlainen kaikkitietävyyden maku kuin psalmirunoilijan toteamuksessa: ”Minne minä voisin mennä, minne paeta sinun kasvojesi edestä? Jos minä taivaaseen nousisin, niin sinä olisit siellä, jos minä tuonelaan vuoteeni tekisin, niin katso, sinä olisit siellä. Jos minä kohoaisin aamuruskon siivillä ja asettuisin asumaan maan ääriin, sielläkin sinun kätesi minua taluttaisi, sinun oikea kätesi tarttuisi minuun” Ps. 139: 7-10.
Epäuskon yksi tunnuspiirteitä lieneekin siinä, että me haluamme itsenäisesti päättää ja ratkaista. Kun ensimmäinen ihminen halusi itsenäistyä, tulla niinkuin Jumala tietämään kaiken, hän huomasi pelkäävänsä Jumalaa. Jonkun kaltaisen eli tasavertaisen ei tarvitse pelätä tai paeta vertaistaan. Meidän aikamme lienee hyvin pitkälle tasavertainen, jos verrataan tiedon tai teknisen taidon määrää. Mitä me olemme tällä lisätiedolla ja -taidolla voittaneet. Koskaan historiansa aikana ihminen ei ole pelännyt niin hirvittävästi kuin kokonaiset kansakunnat nyt pelkäävät. Me pelkäämme lisääntyneen tiedon ja taidon tuloksena maapallon tuhoutumista ydinsodassa tai vähintäänkin kuolemaa itse tuottamiimme saasteisiin. Tämän pelon edessä me tunnemme itsemme täysin voimattomiksi.
Evankeliumissa nimeltä tuntemattomaksi jäävä isä on tämän päivän viisaillekin esikuva. Kun hän huomasi ihmisvoiman tai -tiedon avuttomuuden hädässään, hän kääntyikin Jeesuksen puoleen. Silloinkin kun huomaamme ihmisjärjen voimattomuuden ongelmien ratkaisemisessa, me olemme toki Jumalan johdatuksessa ja varjeluksessa. Psalmirunoilijaa mukaillen me olemme suurimman hädän tai vaaran hetkelläkin Jumalan väkevän käden talutettavina. Tuon isän usko oli siinä, että hän tunnusti epäuskonsa Jeesukselle.
Lieneekin niin, että paljon suurempi hätä kuin minkä aiheuttaa tiedon ja tekniikan kehityksestä johtuva ydinsodan tai saastumisen uhka, aiheutuu siitä, kun vanhemmat näkevät tämän päivän riivaajan heittelevän lapsia milloin minkinlaiseen tuleen tuhotakseen heidät. Silloin joutuu kokemaan, mitä on ahdistuksen ja epätoivon synnyttämä toivottomuus. Epätoivon kuilu tuntuu mahdottomalle, kun on kyseessä lapsi, jolle on kerrottu Jeesuksesta ja sama lapsi, jonka puolesta isovanhemmatkin ovat rukoilleet, inhimillisesti ajatellen on menetelty evankeliumin isän tavoin. On kerrottu hätä ja epätoivokin Jeesukselle.
Uskosta Jeesuksen kykyyn auttaa toivottomaltakin näyttävässä tilanteessa lienee ollut kyse silloinkin, kun kerran eräs isoäiti vuodatti hätäänsä lapsenlapsestaan, jonka puolesta isovanhempien rukoukset näyttivät menneen hukkaan. Lopulta hän tyynesti totesi: ”Niinhän se kirkkoherra sanoo, että kyllä Jumala hänet hoitaa.” Rauhaa epätoivoon ei tuonut hänelle se, että kirkkoherra sanoi, vaan se, että kirkkoherra sanoi Jumalan Sanaa. Aivan kuten evankeliumin isä epäuskossaan vetosi Jeesukseen, hän uskoi Jeesuksen Jumalan Poikana omistavan sen Sanan, jolla Jumala loi tyhjästä. Sama Jumalan Sana on voimallinen korjaamaan pirstaleiksi asti rikkoutuneen ihmiselämän. Jumalan Sana rikkoutuneelle ihmiselle on: Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi. Me saamme jättää huononkin elämän Jeesuksen korjattavaksi. Osoitus Jumalan Sanan voimasta on siinä, että saamme voiman kestää senkin surun, että emme ehkä näekään rukouksemme täyttymistä. Osoitus Jumalan Sanan voimasta omassa elämässämme on jo siinä, että jaksamme luottaa Jumalan Sanan lupaukseen: Jeesus parantaa meidän haavamme, 1. Piet.2:24.
Silloin kai lienee toteutunut meidän kohdallamme usko lupaukseen, että olemme saaneet voimaa luottaa, että Jesus pystyy kukistamaan pahuuden.
Jos me jaksamme uskoa kokemastamme pahuudesta, että Jumala on kyllä voimallinen voittamaan sen, niin silloin olemme jättäneet huolemme ja hätämme Jeesuksen hoidettaviksi. Jeesus Jumalan Poikana todella tuntee ja tietää kaikki meidän heikkoutemme. Mutta koska hän itse on ollut kaikessa kiusattu kuten mekin, kuitenkin ilman syntiä, tahtoo hän meitä kiusattuja auttaa, Hbr. 2:18.