2. paastonajan sunnuntai, Mt. 15: 21 – 28, Esko Väyrynen

Alkutervehdys: Armo teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme ja Herralta Jeesukselta Kritukselta.
Erään henkilökohtaisen keskustelun jälkeen kirjoitin muistikirjaani: ”Ahdistusten alla kipuilevalle on vaikea puhua synnin palkasta.” Kuunneltuani synnintunnon ja syyllisyyden ahdistaman ihmisen hätää jouduin jälkeenpäin toteamaan, että en osannut sanoa oikeastaan mitään rohkaisevaa tai lohduttavaa. Ei tullut mieleen mitään sellaista. Ainoa, mikä muistui mieleen, oli: ”synnin palkka on kuolema.” Mutta en pystynyt sitä sanomaan, koska juuri se tuota onnetonta ahdisti.
Kun sitten jälkeenpäin etsin tuon silloin mieleeni nousseen kohdan Raamatusta, niin tavallaan petyin, etten ottanut sitä silloin esille, sillä jatko on kaikkea muuta kuin ahdistava: ”mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme”.
Tuo tapaus tuli mieleeni tutkiessani tämän päivän evankeliumitekstiä. Ahdistuneen vaimon edessä Jeesuksella ei näytä olevan mitään sanottavaa. Jeesus ei vastannut hänelle sanaakaan. Epäjumalia palvovan kanaanilaisen heimon jäsenenä vaimon ahdistus suorastaan kiristyy, kun Jeesus peräti torjuu hänen avunpyyntönsä opetuslastenkin taivutteluista huolimatta.
Kun muistaa, että Lutherin selityksen ”Isä meidän”-rukouksen erääseen rukoukseen ”Jumala ei kiusaa ketään” ja kun Jeesus Jumalan Poikana on myös totinen Jumala, niin silloin ei ole vaimon kiusaamisesta kysymys, vaikka hän yhä uudelleen torjuu vaimon avunpyynnöt. Toisaalta ei voi välttyä ihmettelemästä sitä, että Jeesus asetti vaimon uskon noin hirvittävän kovalle koetukselle. On syytä muistaa, että riivaajan asuminen tyttäressä merkitsi tuolle vaimolle perkeleen ylivaltaa hänen kodissaan ja Jeesuksen kieltäytyminen Jumalan hylkäämäksi joutumista saastaisen ja epäjumalia palvovan kansan jäsenenä. Mutta kun muistaa, että Jeesus on Jumalan Poika, niin silloin tietää, että hän ei riskeerannut vaimon ahdistuksella epätoivoon saakka, koska hän tiesi, kuinka pitkälle tämän usko kestää koetuksen. Jeesus itse omalla olemuksellaan oli herättnyt vaimossa uskon, että hänellä on tilaisuus puhutella nyt jumalallista mahtia ja täytäntöönpanijaa, jonka edessä vaikenee kaikki ahdistus.
Jos me päädymme siihen, että näennäisessä Jeesuksen töykeydessä hätääntynyttä ja sielunvihollisen kiusaamaa vaimoparkaa kohtaan ei ollut lainkaan kyse uhkarohkeasta toisen uskon koettelemisesta eli uskon voimakkuden mittaamisesta, niin silloin joudumme kysymään, miksi Jeesus piinasi vaimoa noin pitkään. Kun muistamme, että Jeesuksen tavoitteena oli opettaa tuntemaan Jumalan tahtoa, niin silloin voimme kysyä, mitä Jeesus tällä tahtoi opettaa seuraajilleen, siis myös meille.
Jeesus vaatii meiltä juuri niin paljon uskoa, kuin hän on nähnyt hyväksi lahjoittaa sitä meille. Jos me joudumme toteamaan, että meidän uskomme ei kestä niin kovaa ahdistusta kuin tuon kanaanilaisen vaimon saama usko, niin se ei ole silloin meille tarpeen. Ehkä meidän uskomme horjuu helposti sen tähden, että joutuisimme yhä uudestaan pyytämään: Herra, auta minua. Ehkä me ilman tätä yhä uudelleen toistuvaa ja nöyryyttävää kokemusta oman uskomme heikkoudesta unohtaisimme, että meidän uskomme ei perustu ihmisviisauteen, vaan Jumalan voimaan (1.Kor. 2:5). Saihan Paavalikin vastaukseksi valituksiinsa oman uskonsa heikkoudesta: Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee esille heikkoudessa (2.Kor. 12:9). Me heikkouskoiset saamme opetella tyytymään muruihin, joita Jumala kaikkiviisaudessaan näkee hyväksi tiputella meille.
Mutta meille, jotka elämme säädyllisesti ja osallistumme aika ajoin seurakunnan tilaisuuksiin, muruihin tyytyminen eli uskon heikkouden paljastuminen on yhtä nöyryyttävää kuin jos kanaanilaista vaimoa puhutellaan penikaksi. Me niin mielellämme toivoisimme hyötyvämme seurakuntaelämään osallistumisesta edes sen verran, että saisimme vahvemman uskon. Haluaisimme olla valitun kansan jäsenten etuoikeutetussa asemassa. On syytä huomata, että valittu kansa hylkäsi Jeesuksen. Kanaanilainenkin vaimo oli pakana heidän mittapuullaan arvioituna. Hänen uskonsa suuruus oli siinä, että hän pani toivonsa hädässään Jeesuksen jumalalliseen voimaan eikä oman uskonsa horjumattomuuteen.
Jeesuksen jumalalliseen voimaan turvaamisesta seuraa iankaikkinen elämä. Mutta omaan voimaan luottamisesta on seurauksena kuolema.
Kun Helsingin seurakunnat ovat tässä kuussa tulleet pitäneeksi asuntolaa, Toivonkoti nimeltään, miehille 30 vuotta, niin siellä asuvat tai joskus asuneet parhaiten tietävät, että siitä saavutuksesta ei voi kerskata. Toimintayksikkönä mahtavassa seurakuntayhteisössä se on vain pöydältä pudonnut muru. Mutta sen merkitys onkin juuri tässä vähäpätöisyydessä.
Tarjottavien palvelujen vähäisyydestä johtuen Toivonkodissa perittävät maksut eivät ole kenellekään ylivoimaiset. Asukasmäärän pienuus on omiaan luomaan jokaiselle kodinomaisen ja läheisen ilmapiirin. Mutta ennen muuta monelle vankilasta tai juomakierteestä vapautujalle Toivonkodilla on merkitystä siinä, että seurakunnat kyselemättä tai vaatimatta tarjoavat apua sellaisille miehille, joilta on ehkä kadonnut viimeinenkin itseluottamus. Tämä luottamuksen osoitus rohkaisee pyrkimään uuden elämän alkuun. Sen kokemuksen omaava ei pysty yhtymään Paavalin puheeseen, ettei ole antanut aihetta pahennukseen.
Kun Jumala kohtelee meitä töykeästi, eli kun joudumme sielunvihollisen kiusaamina epäuskon ja toivottomuuden tilaan, niin Jumala ei tee sitä tuhotakseen meidät. Jumala tahtoo osittaa meille, että omassa varassa me emme kestä. Me sorrumme kaverin tarjotessa siitäkin huolimatta, että muistaisime, että oma äiti on kanaanilaisen vaimon tavoin hätääntynyt siitä riivaajasta, joka meitä raastaa tuhoon. Jumalan töykeys meitä kohtaan tulee lihaksi, kun rahan ja kunnian loppuessa ystävät unohtavat ja läheiset hylkäävät, jopa tuomitsevat.
Tällaisten inhimillisten kokemusten pohjalta meillä tulisi olla tuon kanaanilaisen vaimon peräänantamattomuus, jos vielä jaksaisimme luottaa Jumalan rakkauteen. mikäli meiltä ovat kaikki muut avun lähteet tukossa, niin että meidän on pak
ko turvata Jumalan apuun, niin hän myös antaa meille siihen tarvittavan voiman. Herran armahtavaan rakkauteen turvaava ansiotonkin pääsee osalliseksi iankaikkisen elämän juhla-ateriasta.