2. paastonajan sunnuntai (Reminiscere), Luuk. 7:36-50, Martti Vaahtoranta

1.
„O sinä kaikkein armollisin Herra Jesu Kriste! Armahda sinuas minun vaivaisen syntisen päälleni ja katsahda minun puoleeni sinun laupiutes silmillä, niinkuin sinä katsoit Pietarin puoleen salissa, koska hän sinun kieltänyt oli, ja niinkuin sinä katsoit syntisen vaimon puoleen pöydän tykönä fariseuksen huoneessa ja ryövärin puoleen ristin hirsipuussa; ja anna minulle sinun kaikkein pyhimmän armos kautta, että minä ynnä Pietarin kanssa itkisin minun syntiäni, sen syntisen vaimon kanssa sinua täydellisesti rakastaisin ja ryövärin kanssa katselisin sinun pyhiä kasvojas taivaassa ijankaikkisesti.“
Näin on seurakunta tottunut rukoilemaan – näillä sanoilla tai sitten uudemmilla, mutta joka tapauksessa näin. Ja aina on mainittu se nimeltä mainitsematon nainen, joka tämän päivän evankeliumissa pesi kyynelillään Jeesuksen jalat.
Tämä nainen oli huora. Siltä ainakin näyttää. Hän oli „huono nainen“. Yleinen nainen. Maksullinen nainen. Prostituoitu. Näitä sanoja riittää. Niitä käyttivät hänestä nekin „kunnon miehet“, jotka käyttivät häntä hyväkseen, niin kuin hän puolestaan käytti heitä hyväkseen siinä kovassa ja katkerassa maailmassa, jossa kukaan ei koskaan halua antaa, vaan kaikki aina vain ottavat, mutta hekään eivät lopulta koskaan saa, vaan menevät tyhjin käsin pois siihen pimeyteen, joka on varattu perkeleelle ja hänen enkeleilleen.
Silti juuri tämä nainen on yhtenä mukana niiden pyhien joukossa, joita muistamme rukouksessa, jonka juuri luin ja jossa asetumme muiden suurten syntisten kanssa Herralta armoa anomaan. Paastonajan edetessä ja tiivistyessä kohtaamme vielä toiset kaksi pyhää tästä rukouksesta. Kohtaamme kieltäjä-Pietarin ja ryövärin ristillä. Uskomme heidän saaneen syntinsä anteeksi ja menneen lopulta Vapahtajaan turvaten sinne, missä Herra meitäkin jo odottaa saadakseen lopullisen Pääsiäisen aamuna tehdä meidän kuolevaisen ruumiimme oman ylösnousemusruumiinsa kuvan kaltaiseksi. Mutta me olemme vielä täällä ja he jo perillä odottamssa ylösnousemuksen aamua. He lepäävät, mutta me taistelemme, ja muistamme heitä taistelumme keskellä.
Tänään ajattelemme erityisesti „syntistä vaimoa fariseuksen huoneessa“. Emme tiedä hänen myöhemmistä vaiheistaan, mutta tiedämme, että hänkin sai syntinsä anteeksi. Sen tähden tahdomme uskoa, että hän sai myös voiman luopua syntisestä elämästään tai siihen uudestaan langettuaankin tulla taas Jeesuksen luo ja vaeltaa armahdettuna syntisenä Jumalan Pojan seurassa kohti Taivaan kotia. Tahdomme uskoa, että hänkin lopulta pääsi perille. Sen tähden tahdomme nyt kuunnella tarkasti, kuinka kaikki alkoi ja asettua katsomaan, mitä oikein tapahtui.
2.
Rabbi Jeesus oli tullut kaupunkiin. Se oli melkoinen tapaus. Hänestä oli jo ennalta kuultu, ja nyt hän oli täällä meidän keskellämme.
Kansa oli haltioissaan. Myöskään teologisesti oppineet ja moraalisesti valveutuneet fariseukset eivät jääneet kokonaan kylmiksi. Puhuttiin jopa profeetasta. Joku oli tullut itsekin peljästyen maininneeksi „sen profeetan“, josta Mooses oli ennustanut: „Vaan Prophetan sinun seastas, sinun veljistäs, minun kaltaiseni, herättää sinulle Herra sinun Jumalas: häntä kuulkaat.“ (5. Moos. 18:15)
„No, ei kai nyt sentään ’se profeetta’? Niin mahtoi fariseus Simon ajatella. Mutta ei hän tahtonut lähteä tämän vaikuttavan puhujan oppia myöskään julkisesti vastustamaan, niin kuin moni muu fariseus siinä herätysliikkeessä, johon hän kuului. Koeteltakoon miestä ensin ja arvosteltakoon vasta sitten! Näin hän varmaan tuumi.
Niinpä Simon kutsui vierailevan saarnamiehen luokseen syömään. Jeesuksen kunniaksi järjestettiin oikein juhlat. Talo oli iso ja rikas ja pidot sen mukaiset. Pöydät oli katettu uudenaikaiseen hellenistis-roomalaiseen tapaan siten, että vieraat lepäsivät tyynyjen päällä vasemman kyynärpäänsä varassa palvelijoiden tuodessa heille ruokaa ja juotavaa. Ja Jeesus asettui kunniapaikalle.
Muodollisesti kaikki oli siis kunnossa. Kuuluisa puhuja sai arvoisensa kohtelun myös meidän kaupungissamme! Nyt olisi sopiva keskustella hyvän ruoan ja juoman äärellä hänen opetuksensa yksityiskohdista.
Toisaalta mikään ei ollut kunnossa. Muodollinen vastaanotto asetti illan isännän juuri siihen valoon, jossa hän varmaan halusikin itsensä nähtävän: talolla oli varaa kestitä vieraita, eikä tyylistä tingitty. Mutta jotakin puuttui. Puuttui sydämellinen isäntä ja isännän todellinen rakkaus vierasta kohtaan.
Hyvään tapaan olisi kuulunut tarjota tomuiselta tieltä tulevalle vettä jalkojen pesua varten. Myös tilkka oliivöljyä oli tapana antaa tulijalle tämän voidellakseen itsensä. Ja ainakin isännän olisi pitänyt tervehtiä vierasta suudelmalla. Jos siirrämme tapauksen meidän päiviimme, Jeesus joutui itse riisumaan päällystakin eteisessä, ja isäntä vain hiukan nyökkäsi vieraalle, mutta jätti tarjoamatta tälle kättä tervehdykseksi.
Itse asiassa isäntä Simon näyttää käyttäytyneen loukkaavasti vierasta kohtaan. Ehkä hän ei myöskään ollut kehottanut Jeesusta istumaan ensimmäisenä ruokavieraista. Voi olla, että nuori opettaja Nasaretista otti itse kunniavieraan paikan, sen, joka hyvien tapojen mukaan olisi kuulunut seurueen vanhimmalle miehelle.
Jos näin kävi, Jeesus rikkoi sen asetelman, jonka isäntä oli pidoille suunnitellut: kiertävästä rabbista, jota suurpiirteisen, oppineen ja rikkaan fariseuksen oli määrä tutkia ja kuulustella, tulikin se, joka itse tutki ja kuulusteli, se, joka opetti opettajakseen aikovaa ja „opetti heitä voimallisesti, ja ei niinkuin kirjanoppineet“ (Matt. 7:29).
Isäntä Simon ei kuitenkaan halunnut aiheuttaa skandaalia. „Parempi nyt sitten kohdella tätä Jeesusta ikäänkuin hän olisi pitojen kunniavieras, kun kerran näin pääsi käymään“, hän saattoi tuumia.
Niinpä Simon ei juljennut puuttua myöskään siihen kummallisuuteen, joka oli jo kauan kiinnittänyt hänen huomiotaan – tai oikeastaan skandaaliin, jonka Jeesus itse aiheutti. No, kun talo oli iso ja portti auki ja kun Jeesuksella oli joka tapauksessa mukanaan kaikenlaista väkeä, niin siinä pääsi sitten tuokin muiden mukana livahtamaan sisälle, tuo nainen, jonka kaikki tunsivat, mutta jota kukaan ei ollut tuntevinaan täällä kunnon ihmisten arvokkaassa ja hurskaassa seurassa. Ja siinä hän nyt sitten hääräsi omiaan Jeesuksen luona, tuo räikeästi meikattu ja halvalta hajuvedeltä lemahtava nainen.
Mutta ei häntä oikein voinut poiskaan heittää. Siinä olisi paljastunut koko seurueelle, että Simon tunsi naisen ja tiesi, kuka hän oli ja millä hän elätti itsensä. Annettiin siis väen uskoa, että nainen kuului Jeesuksen seurueeseen, kuten ne muutkin, joita oleili pöytävieraiden piirin takana ja ympärillä.
Salassa Simon alkoi kuitenkin muodostaa kuvaa Nasaretin Jeesuksesta. „Ei tuo mies kyllä mikään profeetta ole.“ Niin hän mahtoi ajatella itsekseen. „Jos tämä Jeesus tietäisi, että koko kaupungin tuntema portto on tunkeutunut hänen seurueeseensa ja käyttäytyy vielä tuolla tavoin, hän kyllä inhosta väristen kääntyisi pois ja pyytäisi minua, isäntää, heittämään kutsumattoman vieraan sinne, mistä hän tulikin, kylmälle kadulle ja asiakkaittensa pariin. Mutta ei: Jeesus ei sano mitään. Hän antaa kaiken tapahtua. Profeettako? Kaikkea kanssa!“
3.
Ja niin Jeesuksen taa Hänen jalkojensa juureen asettunut nainen sai rauhassa tehdä sen, mikä isännältä oli jäänyt tekemättä – ja hän teki sen hiukkaakaan välittämättä siitä, mitä ympärillä olijat hänestä ajattelivat. Hän teki sen välittämättä siitä, mikä oli sopivaa, mikä ei. Ei hän ehkä edes ihan tarkasti tiennyt, kuinka hienon miehen hienossa kodissa kuului käyttäytyä. Joka tapauksessa Hän rikkoi karkealla tavalla niitä sääntöjä, joita päivällä noudatettiin, mutta joista yöllä ei kukaan välittänyt, silloin, kun hän ansaitsi portonpalkkaansa, silloin, kun häntä käytettiin hyväksi ja kun hän käytti hyväksikäyttäjiään hyväksi siinä kylmässä, kuolleesssa, helvetillisessä maailmassa, jossa hän eli.
Ei hänellä ollut mitään menetettävää. Kunnia oli mennyt jo kauan sitten, silloin, kun hänet ensimmäisen kerran hylättiin. Ja maine myös – tai sitä hänellä oli liiankin kanssa, mutta vain huonoa mainetta. Siis sekin sai mennä! Millään ei ollut väliä, paitsi Jeesuksella.
Sen tähden tämä nainen, joka ei oikeastaan olisi saanut tulla edes sisälle tähän kunnon miesten korkea-arvoiseen seuraan, saati sitten koskea vieraaseen mieheen, sen tähden tämä kaikkien halveksima nainen teki sen, minkä isäntä jätti Jeesukselle tekemättä. Kyynelillään hän pesi Jeesuksen tomuiset jalat. Hiuksillaan hän kuivatti ne. Ja lopulta hän suuteli Jeesuksen jalkoja ja voiteli ne tuoksuvalla öljyllä.
Ja hän itki, hän itki valtoimenaan. Hän itki ensimmäistä kertaa sen kerran jälkeen, kun hänen miehensä hylkäsi hänet. Ja silloinkin hän oli itkenyt, kun isä löi häntä, löi aina uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, ja silloin, kun isä vihdoin jätti äidin, ja silloin, kun äiti kuoli. Ja kuten sanottu, silloin hän itki, kun hänet hylättiin. Mutta koskaan sen jälkeen hän ei ollut itkenyt, ja siitä oli niin paljon aikaa, ettei hän enää osannut laskea, kuinka paljon aikaa siitä oli.
Mutta nyt hän itki. Hän itki niin kuin kaikki taivaan lähteet olisivat hänessä puhjenneet. Hän itki, koska hän oli ensimmäisen kerran elämässään kohdannut jonkun, joka ei ollut vain vaatimassa ja ottamassa, lyömässä ja alistamassa, vaan antamassa – ja sitten kutsumassa seuraansa, kutsumassa omakseen. Hän itki, koska hän oli ensimmäisen kerran elämässään kohdannut jonkun, joka varmasti tiesti, kuka ja minkälainen hän oli, mitä hän oli tehnyt ja mihin hän oli syyllistynyt, mutta joka ei silti osoittanut häntä sormella sanoen inhoten „huora“, vaan joka teki jotakin sellaista, mitä kukaan ei koskaan ollut hänelle tehnyt ja mitä hän ei tiennyt olevan edes olemassa, ei tässä ajassa eikä sen jälkeen: että tämä pyhä Opettaja Jeesus saarnasi hänellekin ehdotonta syntien anteeksiantamusta.
Ei Jeesus sitä tosin ollut hänelle suoraan sanonut. Kauempaa hän oli kuunnellut ja katsellut, kun Jeesus puhui ja opetti. Mutta hän oli omin korvin kuullut Jumalan sanan ja armon evankeliumin Jeesuksen suusta. Hän oli nähnyt, kuinka Jeesus otti vastaan syntisiä miehiä ja syntisiä naisia, salli koskea itseensä ja julisti heille syntien anteeksiantamusta.
Jeesus tunsi ja tiesi tarkasti, mitä väkeä nämä olivat ja saattoi parilla terävällä sanalla myös osoittaa sen heille. Ja kun Hän oli parantanut sairaan, Hän saattoi lähettää tämän terveenä matkaan kehottaen: „Mene, mutta älä enää syntiä tee! Älä palaa vanhaan elämääsi, ettei sinulle jotakin vielä pahempaa tapahtuisi.“ Mutta tämänkin Jeesus sanoi niin täynnä rakkautta, että se tuntui käärivän kauempaa kuuntelevan viluisen naisen syliinsä.
Kuka nyt haluaisi sellaisen jälkeen enää palata vanhaan, kuolleeseen elämään synnin palveluksessa? Tällaista nainen ei ollut koskaan ennen kokenut, ei edes lapsena. Jeesus oli täynnä armoa ja totuutta ja – rakkautta. Ja tämä armahtava rakkaus veti häntä nyt puoleensa niin, että se sai hänet luopumaan myös viimeisestä häveliäisyydestä ihmisten edessä.
Niinpä hän seurasi Jeesusta tämän kulkiessa seurueensa kanssa syömään fariseus Simonin taloon. Portinvartija katsoi häntä kyllä pitkään, mutta jotakin tuhahdettuaan päästi hänet silti muiden mukana sisälle. Ja mistään välittämättä hän tunkien ja pujotellen pääsi sinne, minne hän kaipasi enemmän kuin mihinkään muualle: lähelle Jeesusta, Jeesuksen jalkojen juureen.
Siinä hän päästi kaiken valloilleen. Mikään ei häntä enää pidätellyt. Kyynelillään hän pesi Jeesuksen jalat, „evankeliumin saarnaajan jalat, jotka rauhaa julistavat, jotka hyvää saarnaavat, autuuden ilmoittavat“. Lopuksi hän teki jotakin, mitä edes hän ei ikinä olisi tehnyt missään muualla kuin siellä, missä mitkään säännöt eivät olleet voimassa: hän avasi pitkät hiuksensa, joita kunniallinen nainen ei koskaan näyttänyt muille kuin omalle miehelleen, ja näillä hiuksillaan hän kuivasi Jeesuksen jalat, jotka hän kyynelillään kasteli. Ja Jeesuksen jalkoja suudellen ja ne tuoksuvalla öljyllä voidellen hän lopulta lyyhistyi Hänen jalkojensa juureen tuskin enää tietäen, missä oli ja mitä teki. Ja kaikki katsoivat kauhistuneina häneen ja Jeesukseen.
4.
Mitä Jeesus silloin teki? Katsoiko Hänkin kauhistuneena naiseen? Oliko Hän hämmentynyt tapahtuman johdosta? Kokiko Hän niitä samoja ristiriitaisia tunteita, joita me tuntisimme tällaisessa tilanteessa?
Ei. Jeesus oli täysin rauhallinen ja tyyni. Lempeästi omituiseen naiseen jalkojensa juuressa katsottuaan hän käänsi katseensa illan isäntään, Simoniin, ja sanoi:
„Näetkös tämän vaimon? minä tulin sinun huoneeses, etkä sinä antanut vettä minun jaloilleni; mutta tämä kyynelillä kasti minun jalkani ja ne hiuksillansa kuivasi. Et sinä minun suuta antanut, mutta tämä, sittenkuin hän tähän tuli, ei ole lakannut minun jalkaini suuta antamasta. Et sinä minun päätäni öljyllä voidellut; mutta tämä voiteella minun jalkani voiteli. Minä sanon sinulle: sentähden että hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, niin hän paljon rakasti; mutta jolle vähempi anteeksi annetaan, se vähemmän rakastaa. Niin hän sanoi hänelle: sinun syntis ovat anteeksi annetut. Niin rupesivat ne, jotka myös aterioitsivat, sanomaan keskenänsä: kuka tämä on, joka synnitkin anteeksi antaa? Niin hän sanoi vaimolle: sinun uskos on sinun vapaaksi tehnyt: mene rauhaan.
Kuka on tämä, joka synnitkin anteeksi antaa? Kuka on tämä, joka asettuu pitojen kunniapaikalle, vaikkei häntä siihen edes kehoteta? Kuka on tämä, joka opettaa niin, että opettajista tulee oppilaita ja kuulustelijoista kuulusteltavia?
Jeesuksessa syntinen nainen oli kohdannut sen Ainoan, joka voi antaa syntejä anteeksi niin, että kun ne on anteeksi annettu, niitä ei enää ole – ei sen Jumalan edessä, jonka nainen Jeesuksessa kohtasi. Synnin ajalliset rangaistukset saattavat jäädä voimaan, ja vaikkei niistä maallinen oikeus hyvitystä vaatisikaan, synnin haavat kirvelevät meissä ja niissä, joihin me olemme niitä lyöneet usein tämän elämämme loppuun asti. Mutta Jumalan anteeksi antaessa ne ovat silti Hänen edessään ja iankaikkisuuden näkökulmasta katsottuna pohjia myöten anteeksi annetut. Vain Jumala voi tällä tavalla antaa syntejä anteeksi, koska Jumala on se, jota kaikki synti lopulta koskee ja koska Jumala myös itse on suuresta rakkaudestaan meitä kohtaan kärsinyt ihmiseksi tulleessa Pojassaan, meidän ihmisyydessämme, kaikkien meidän syntien koko rangaistuksen viimeiseen, katkeraan loppuun asti.
Tähän Golgatan uhriin, jota kohti Jeesus saarnamatkallaan kulki, siihen perustuu Hänen ehtoja asettamaton rakkautensa ja syntien anteeksiantamus, jota Hän julisti. Tämän syntinen nainen koki jo siinä sanassa, jota Jeesus saarnasi ulkona. Se sytytti hänessä palavan, etsivän uskon, joka ajoi häntä mistään välittämättä sinne, missä Jeesus oli läsnä ja missä Hänet saattoi kohdata ja missä Hän saattoi kohdistaa sanansa suoraan hänelle.
Me olemme nyt siinä paikassa. Me olemme pidoissa, joissa isäntänä ei ole fariseus Simon, vaan Jumalan Poika, meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus. Hän on pitojen isäntä, joka palvelee vieraitaan. Ja kunniapaikalla istuu se „syntinen nainen pöydän tykönä“, jonka opimme tuntemaan fariseuksen huoneesta. Mutta on siellä myös fariseus Simon, joka häveten tunnustaa sydämensä kovuuden ja omavanhurskauden ja näkee, että hänkin on suuri syntinen ja yhtä paljon parannuksen tarpeessa kuin tuo syntinen nainen. Hän on aivan yhtä suuressa velassa Jumalalle kuin tämä – mutta myös hän on saanut snytinsä anteeksi. Sen tähden armahdettu nainen ja armahdettu fariseus katsovat kyynelsilmin samaan Herraan ja ilosta itkien toisiinsa yhteisen pöydän ääressä ja ottavat uskossa vastaan Herran ruumiin ja veren ja niissä syntiensä täyden anteeksiantamuksen rakastaen sydämestään Herraa, joka on paljon ennen ja paljon enemmän rakastanut heitä.
Heille kummallekin ja meille kaikille Herra sanoo: „Mene, äläkä enää syntiä tee!“ Ja Simon ja syntinen nainen lähtevät uusina ihmisinä uuteen elämään ja kertovat kaikille: „Tulkaa ja kuulkaa: Jeesus ottaa vastaan syntisiä ja syö ja juo heidän kanssaan.“ Kerrotaan mekin! Amen.