2. su helluntaista (Santasaari I:n konfirmaatio), Luuk. 6:20-26, Tomi Karttunen

Autuaita olette te köyhät, nälkäiset ja itkevät. Päivän evankeliumi Luukkaan kenttäsaarnasta tuo evankeliumin konkreettisin sanankääntein ihmisen hätään, tuskaan ja ahdistukseen. Evankeliumi on ihmisen, heikon ihmisen puolella elämää tuhoavia voimia vastaan. Kovuus ja armottomuus, omaan voimaan ja valtaan, rikkauteen turvaaminen eivät voi koskaan olla kestävän elämän rakennusaineita. Evankelista Luukas välittää meille Jeesuksen sanoman, joka ei ole irrallaan arjesta. Tuo sanoma avautuu yhä uusille sukupolville yhä uusissa tilanteissa koskettavana ja mukaansa tempaavana. Todeksi elettynä tuoreena ja raikkaana. Puolustuspuheena elämälle, joka saa voimansa hyvän Jumalan armosta joka ikinen päivä.
Herramme persoonassa sana ja teko olivat yhtä. Kenttäsaarna ihmisen arkielämän tasolta puhuttuna ei olekaan vain pelkkiä sanoja vaan profeetallisena julistuksena se yhtäältä avaa meille toivon tulevaisuuden, joka koskettaa myös yhteiskunnallisesti syrjittyjä ja väheksyttyjä. Yhtäkään kansankerrostumaa ei ole suljettu ulkopuolelle. Tämä toivo on läsnä jo nyt; meitä kutsutaankin yhdistämään voimamme ihmisarvoisen elämän edellytysten luomiseksi jo tässä ajallisessa elämässä. Omassa koulussa ja kunnassa, suomalaisessa yhteiskunnassa ja kautta koko maailmankylän. Rukoillen ja työtä tehden.
Päivän evankeliumi puhuu meille asioista, jotka koskettavat jokaista joka päivä ja hetki. Myös rippikoulussa näihin kysymyksiin pyrimme – rajallisen ajan puitteissa – joitakin suuntaviittoja löytämään. Mitä se merkitsee, että meidät kerran kastettiin kolmiyhteisen Jlan nimeen – hänen omaksi lapsekseen Herramme oppilaana elämämme vaeltamaan? Mitä se merkitsee, että kolmiyhteinen Jla on Luojamme, Lunastajamme ja Pyhittäjämme? Näiden perusmysteerien äärellä kyseleminen ja ihmetteleminen, etsiminen ei toivon mukaan kuitenkaan päättynyt rippikouluun. Jumalan armo Kristuksessa. Siinä on ihme ja kiitoksen aihe, joka ei kulu loppuun eikä tule täydellisesti ymmärretyksi tässä elämässä. Onkin hyvä pitää mielessä se, että kristinuskon kohde on ensisijassa persoona, Vapahtajamme Jeesus Kristus, joka täytti työn puolesta syntisien. Hän on uskon alkaja ja täyttäjä. Hänen ansioonsa saamme turvata voimiemme uupuessa ja toivon liekin lepattaessa.
Vasta muutama vuosi sitten tutustuin Nuoren seurakunnan veisuun Älä pelkää, jonka te Santasaaren ykkösriparilaiset valitsitte muitta mutkitta konfirmaatiolauluksenne. En ollut vaikuttamassa sen valintaan, mutta varsin tyytyväinen olen ratkaisuunne. Itse koin niin kyseisen laulun sanat kuin sävelenkin hyvin puhuttelevana ja sielunhoidollisena. Se on sijoitettu veisukirjan osastoon ”varjoja ja laaksoja”. Teidän 1983 syntyneiden varhaisnuoruuteen on sisältynyt varsin syvä yhteiskunnallinen aallonpohja. Yleinen ilmapiiri oli ainakin 90-luvun puoliväliin vuosikymmenen alusta asti jokseenkin masentunut. Laulussa sanotaan ”Tunnen pelon vyöryvän aaltojen lailla…jaksa jatkaa en matkaa… tunnen kaiken kaatuvan päälleni, sorrun, en jaksa, olen uupunut. Kukaan ei ymmärrä, vapisen, pelkään, tuntuu, kuin matkani kesken jäis, kuulla saan: Älä pelkää, hän vierelläs seisoo ja kannattaa. Älä pelkää, ei pimeyden voimat sua valtaan saa. Älä pelkää, hänen armonsa lopu ei milloinkaan. Älä pelkää, hän kanssasi kulkee ja johdattaa.”
Evankeliumin lohdutus on se päällimmäinen sanoma, mutta jokaiselle meistä kuuluvat myös päivän evankeliumin voi-huudot. Voi teitä te ulkonaisesti rikkaat ja kylläiset. Se tuo mukanaan tyhjää iloa. Usko on suuri rikkauden lähde, kun tyydymme siihen, mitä meillä on – kohtuullisuuteen voisi lisätä tuohon Timoteus-kirjeen sanaan. Kuten päivän sananlaskussa sanotaan: ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.” Rippileirillä isoset esittivät aiheeseen liittyvän vanhan hyvän hengellisen näytelmän ”kylän rikkain mies.” Siinä kerrotaan vauraasta tilan isännästä, jolla on köyhä palkkalainen, mutta hän näyttää viihtyvän hyvin Sanan ääressä. Eräänä yönä mies heräsi pari kolme kertaa ääneen, joka sanoi: Tänä yönä kuolee kylän rikkain mies. Äveriäs miekkonen kavahti tuota sanomaa. Tiesihän hän omistavansa eniten tuossa kylässä. Jossakin näytelmän versiossa olen nähnyt, kuinka mies kuitenkin soittelee yöllä muutamille muillekin varakkaaksi tietämilleen kyläläisille, mutta hengissä kuuluvat olevan, vaikkakin unisia ja vähän kiukkuisia yöllisestä herätyksestä. Aamulla rikas mies nousee ylös vuoteestaan ja huomaa pian renkinsä nukkuneen pois Raamattu vierellään. On meillä aarre verraton, se kalliimpi on kultaa. Se tarjoaa kallioperustan elämälle.
Itsekkyys ei ole mikään uusi keksintö. Rahaa on himoittu niin kauan kuin sitä on ollut. Paavali puhuu jopa niin kärjekkäästi, että toteaa rahanhimon olevan kaiken pahan alkujuuri. Langenneen ihmisen luontovarustukseen kuuluu itsekkyys, itsejumalointi. Koskaan ei saa kyllikseen. Ruokahalu kasvaa syödessä ja kateus vie kalatkin vedestä. Ihminen on monesti kuin se apina, joka saadaan satimeen laittamalla herkkuruokaa koloon, johon avokämmen juuri ja juuri mahtuu, mutta nyrkissä oleva, herkkupalaa puristava ei siitä läpi tule. Ihminen osaa halutessaan ehkä paremmin peittää jälkensä, mutta totuus on silti karu.
Lamavuosina todettiin, että hyvä puoli on se, että juppivuosien kuplatalous osoitti maallisen hyvän onttouden elämän sisällön antajana. Talouden kasvettua jo taas jokusen vuoden kiivaaseen tahtiin on itsekkyys yhä selvemmin noussut entisestä kavahdetusta paheesta miltei moderniksi hyveeksi. Syystä arkkipiispa Vikström vetosi sen puolesta, että köyhyys nostettaisiin ensi vaalien tärkeimmäksi teemaksi. Syystä kirkkomme rupeaa laatimaan eettistä säännöstöä omalle sijoitustoiminnalleen ja eettistä käsikirjaa. Johtoajatuksena luonnollisesti Jeesuksen kultainen sääntö: ”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Rakkaus uskon hedelmänä on toisenkin parasta kysellen etsivää vapaata ja luovaa toimintaa. Armosta me olemme pelastetut, ettei kukaan kerskaisi, mutta seuraamiseen kuuluu myös lähimmäisyys. Kristinusko on kiitosuhria Jlalle ja rakkaudenuhria lähimmäiselle. Lähettäjä varustaa matkaan siunaten lahjoillaan, joita ei ole tarkoitettu vain omaksi iloksi. Ilo kertautuu sitä jaettaessa eikä kulu, koska emme itse kannattele uskoa vaan se kantaa meitä. Juuri kantaa meitä, oksia. Jeesuksen kuulemisesta ja lupauksesta elää sekä panos köyhien, nälkäisten ja itkevien hyväksi että suunnaton toivo tulevasta maailmasta, joka asetetaan selkeästi nyt-hetkeä vastaan. Ilman sitä puhkeaisi uskonnollinen hurmoksellisuus, joka näkee kaiken jo täyttyneen uskossa eikä enää pidä silmiä auki kärsimykselle. Mitään todellista lupauksen kuulemista ei olisi ilman yritystä voittaa se, niin pitkälle kuin se on ihmiselle mahdollista.
Nyky-Suomen henkinen ilmapiiri uskonasioista puhumisen suhteen on kovasti avartunut verrattuna parin vuosikymmenen takaiseen. Toisaalta kansanluonteeseemme on kuulunut tyyli puhua pienin kirjaimin sisimmistä tuntemuksistamme – myös hengellisistä asioista. Arkisen kutsumuksen korostaminen on ollut luterilaisuudessa tärkeää. Arjen jumalanpalvelus ja voimanlähteenä tähän vaellukseen Sanan ja sakramentin äärelle kokoontuminen pyhänä. Ei ihminen ennenkään virheetön ollut, mutta mitä ilmeisen moraalisen kriisin keskellä elämme nyky-Suomessa. Uusi tilanne vaatii herkkyyttä havaita ja tulkita aikamme elämän ilmiöitä. Nousevallakin polvella on haasteita kerrakseen. Kristillinen usko tarjoaa rohkaisevan näköalan. Kun oma pohja vajoaa, niin armo yhä kantaa.