Päivän evankeliumi sijoittuu talvipäivään, jolloin oli temppelin vihkimisen vuosijuhla. Kyseinen juhla tunnetaan myös hanukka-juhlan nimellä. Sitä vietetään Juudas Makkabilaisen vuonna 164 eKr. suorittaman temppelin puhdistamisen johdosta. Juutalaisen selitysteoksen talmudin mukaan temppelissä sattui tällöin ihme: tavallisesti vain päivän kestävät öljylamput paloivat kahdeksan vuorokautta. Hanukka on erityisesti lasten juhla, jona annetaan lahjoja ja järjestetään kutsuja.
Tänään on talvi ja pyhän aiheena on Herran huoneen ihanuus, 8 päivää joulusta. Juutalainen hanukka-juhla onkin yksi kristillisen joulun taustatekijöistä. Voipa kahdeksan kynttilää nähdä viittauksena Kristuksen ylösnousemukseen sunnuntaina, päivänä, jota myös viikon kahdeksanneksi päiväksi nimitetään. Se on samalla viikon ensimmäinen ja viimeinen päivä, kuten Kristuskin on kaikessa ensimmäinen ja viimeinen, uskon alkaja ja täydelliseksi tekijä.
Tapa muistaa säännöllisesti kristillisen uskon kannalta keskeisiä tapahtumia palautuukin jo juutalaiseen käytäntöön. Pyhässä muistamisessa ei kuitenkaan vain muistella vaan päästään uudelleen osalliseksi saman Jumalan pelastusteoista, joka auttoi menneinä aikoina. Perinne voi olla kantava voima, mutta se voi silti olla myös kahlitseva turvarakennelma, joka estää uuden luomisen ja Jumalan äänen kuuntelemista nykypäivän tapahtumissa. Ilman perinnettä ei silti tulla toimeen.
Jeesus ei asetukaan perinnettä vastaan vaan päinvastoin haastaa ottamaan sen todesta, jotta se ei jäisi ulkokohtaiseksi vaan sen elämää sykkivä ydin pysyisi keskiössä. Pyhissä kirjoituksissa ei ole kyse vain tarkkaan säilötystä kestoravinnosta vaan yhä uudelleen elämää pulppuavasta virrasta, josta voi ammentaa tämänkin ajan ihminen. Raamatussa kerrotaan Jumalan todellisuudesta, joka on yhteenpunoutunut todellisuuden, myös nykyisen, kanssa.
Juutalaiset asetettiin vastakkain pyhimmän perinteensä pohjalta nousevan messiasodotuksen kanssa. On ymmärrettävää, että oli vaikea uskoa hänen nyt tulleen, kun odotukset osin poikkesivat omasta uskontulkinnasta. Emme kuitenkaan voi juutalaisistakaan puhua tismalleen samoin ajattelevien joukkona. Tunnetuin eri ryhmittymistä on varmasti fariseukset. Heidän kansallis-uskonnollinen puolueensa syntyi makkabilaissotien aikana 2. vuosisadalla eKr. Juutalaisen uskon ollessa uhattuna makkabien kapinaan liittyi joukko Mooseksen lain noudattamisen merkitystä korostavia hurskaita, hasideja. Tämä ryhmä hajaantui vähitellen useaksi uskonnolliseksi puolueeksi, joiden piirissä hasidien henkinen perintö sai erilaisia korostuksia.
Fariseukset pyrkivät parhaansa mukaan pitäytymään lakiin ja noudattamaan sen määräämää rituaalista puhtautta. Siksi heidän oli pysyttävä erillään tavallisesta rahvaasta. Nimitys fariseus tarkoittaakin juuri ”eristäytyjää”. He eivät kuitenkaan eristäytyneet essealaisten tapaan omaan suljettuun ryhmään. Essealaiset suhtautuivat ulkopuolisiin torjuen. Pelastuksen aika merkitsi heille sitä, että oma joukko pelastuu ja viholliset tuhotaan. Lähimmäisiksi kelpasivat vain oman ryhmän jäsenet. Fariseukset puolestaan elivät muiden keskellä – varjellen silti hurskauttaan ja puhtauttaan sekä levittäen oppiaan ja keräten kannattajia.
Fariseusten mukaan Mooses oli saanut ensimmäisen lain, mutta että Jumala jatkaa ilmoitustaan tämänkin jälkeen. He pyrkivätkin elämään aikaansa seuraten ja ottamaan osaa yhteiskunnalliseen elämään Jumalan lain määräämällä tavalla. Silti heidän elämäntapansa ja sääntöverkostonsa vaikuttaa nykylukijasta oudolta, jopa huvittavalta juuri aikasidonnaisuutensa takia. Tässäpä miettimistä tänäänkin, kun vaaditaan nykyaikaista kristinuskon tulkintaa. Liiallinen pyrkimys ajanmukaisuuteen on vaarassa unohtaa sen, että kristillisessä uskossa ei pohjimmiltaan ole kyse meidän ajatuksistamme, suunnitelmistamme ja tunnelmistamme vaan Jumalan uutta luovasta työstä silloin, kun uuden aika on. Ei pidä liiaksi lukita uskoa tästä ajasta nouseviin ajatustottumuksiin.
Fariseukset näyttävät, ehkä hieman yllättävästi, olleen opiltaan lähinnä Jeesuksen opetusta verrattuna muihin juutalaisiin ryhmittymiin. Kireimmät olivatkin välit Herramme ja toisen, suskonnollis-poliittisen, saddukeusten puolueen välillä. Siihen kuuluivat ylipapit ja muu yläluokka, joka vaali omia etujaan ja koetti pitää hyvät välit vallanpitäjiin. He hyväksyivät sitoviksi pyhiksi kirjoituksiksi vain 5 Mooseksen kirjaa ja tulkitsivat lakia kirjaimellisesti, kun taas fariseukset käyttivät soveltavaa tulkintapaa. Materialismiin taipuvaiset saddukeukset eivät uskoneet ylösnousemukseen ja viimeiseen tuomioon, eivät enkeleihin eivätkä henkiin, kun taas fariseukset uskoivat. Saddukeukset eivät myöskään odottaneet Messiasta. He noudattivat lakia oman menestyksen toivossa ja korostivat tämän elämän hyvyydestä nauttimista.
Uudessa testamentissa nostetaan useimmin esiin juuri fariseukset Herramme keskustelukumppaneina. Heillä kun oli kaikesta huolimatta varsin paljon yhteistä. Fariseusten usko Messiaaseen ja ylösnousemukseen mitä ilmeisimmin raivasi tietä myös kristilliselle sanomalle. He olivat kiinnostuneita uudesta, mutta eivät kuitenkaan halunneet myöntää, että heidän näppärät laintulkintansa olivat inhimillisellä viisaudella kyllästettyjä ja että Messias oli tullut. Jeesus osoitti, että tarvitaan suurempaa vanhurskautta kuin se, mihin fariseukset ylsivät taiturimaisine uustulkintoineen – jotakin, jonka vain Kaikkivaltias itse voi saada aikaan.
Jeesus sanoo: ”Te ette usko, koska te ette ole minun lampaitani.” Fariseukset olivat syvästi uskonnollisia, oppineita ja avoimia uudelle. Silti he eivät nähneet Jumalan Pojan persoonan ainutlaatuisuutta. He kuulivat, mutta sanottu meni toisesta korvasta ulos. Kristillinen usko ei ole pelkästään järkiperäisen todistelun, kokemusten ja yleisuskonnollisen harrastuneisuuden ulottuvilla. Jostakin syystä juutalaisten piti laajalti torjua Kristus, jotta sanoma hänestä voitaisiin julistaa kaikille kansoille, myös meille.
Fariseukset eivät enää aidosti etsineet. He katsoivat totuuden olevan hallussa, kunhan vanhaa sanomaa soveltaen ajankohtaistetaan. Kristuksen ruumiin jäsenyyteen ei kuitenkaan mikään luotu pääse omassa voimassaan. Siinä on aina kyse Jumalan armoteosta, uudestisyntymisestä pyhän kasteen ja sen myötä vuodatetun uskon, Kristuksen sanan kautta. Missään muualla kuin sanassa ja sakramenteissa ei Kristus ole pelastavalla tavalla läsnä. Niiden kautta hän vapauttaa taakoista ja keventää mielet kiitokseen sekä varustaa rakkaudentekoihin arjessa. Siksi on riemukasta saada tulla Herran huoneeseen. Me täällä Suomessa ja Sahalahdella olemme tässä mielessä etuoikeutettuja, älkäämme unohtako sitä.