2. su joulusta, Luuk. 2:41-52, Tomi Karttunen

Suomi on kesäjuhlien luvattu maa. Meillä herätysliikkeidenkin hengelliset kesäjuhlat kokoavat kymmentuhatpäisiä joukkoja sanan ääreen ja virsiä veisaamaan. Monille kesämatkasta on muodostunut kymmeniä vuosia kestänyt perinne, joka on niin hengellisesti kuin sosiaalisestikin antoisa. Tavataan sukulaisia, ystäviä ja kavereita. Rakennutaan yhteisestä uskosta tutun kielen ja painotuksien äärellä – hengellisessä kodissa. Tai sitten ollaan vain uteliaisuudesta katsomassa, millainen tämän herätysliikkeen juhlaperinne mahtaa olla. Joiltakin ulottuvuuksiltaan samantapaisesta ilmiöstä oli kyse juutalaisten perinteisessä vaelluksessa ylös Jerusalemiin. Se oli hyvä tapa, mutta kyse oli kuitenkin vielä paljon enemmästä. Kyseessä oli pyhiinvaellusmatka kaupunkiin, jossa Salomon temppeli oli ollut. Jeesuksen aikaan elettiin toisen temppelin aikaa. Temppelin, joka oli peräisin n. vuodelta 515 eKr. ja jonka roomalaiset sitten hävittivät v. 70 tienoilla jKr:n syntymän. Oltiin koko juutalaisen kansan kaikkein pyhimmillä paikoilla. Pyhän maan matkaajat matkasivat omassa maassaan.
Temppeli oli arvossapidetty rakennus juutalaisten keskuudessa ja pyhien kirjoitusten ohella näkyvä symboli valinnasta Jumalan omaisuuskansaksi. Vielä tänäkin päivänä vanhan temppelin seutu on niin arkaa aluetta, että vältetään sen alueella liikkumista. Yhä edelleen olisi pyhäinhäväistys liikkua kaikkein pyhimmän alueella. On kuitenkin huomattava, ettei keskeisintä ollut rakennus vaan se, että se on Herran temppeli. Kuten päivän VT:n tekstissä Salomo toteaa: ”Mutta asuisiko Jumala maan päällä? Taivasten taivaatkaan eivät ole sinulle kyllin avarat – miten sitten tämä temppeli, jonka olen rakentanut! Herra, minun Jumalani! Käänny kuitenkin palvelijasi puoleen ja kuule nöyrä pyyntöni, kun nyt hartaasti rukoilen sinun edessäsi. Kuule palvelijasi ja kansasi Israelin pyynnöt, kun me käännymme tätä paikkaa kohti ja rukoilemme sinua.”
Herran temppeli pyhittää se, että se on Jumalan nimen asuinsija. Nimeä ei pidä turhaan lausua. Juutalaiset ottivat tämän vakavasti. Kaikkein pyhin tulee säilyä pyhänä. Kuitenkin tarvittiin jotakin näkyvää, jotta aistiensa varassa elävä ihminen voisi saada tukea rukoukselleen Israelin Pyhän puoleen. Oli synagogia kokoushuoneina, joihin kokoonnuttiin jumalanpalveluksiin, mutta oli vain yksi ainoa temppeli. Sinne Jeesus nyt kaksitoistavuotiaana, juutalaisen perinteen mukaisesti miehuuden kynnyksellä, astui kysymään ja vastaamaan ihmeteltävän viisauden täyttämänä. Kuitenkin yhä myös kyselijän paikalla. Opetusmenetelmiin kuului istua rabbien, opettajien jalkojen juuressa ja kysellä ja vastailla. 13-vuotiaanahan juutalaispoika astuu ’lain tielle’, kuten aikamies ainakin.
Tiedämme kovin vähän Jeesuksen lapsuudesta. Oikeastaan vain syntymäkertomukset ja tämän 12-vuotiaana tehdyn temppelivierailun. Raamatun ohjeellisten kirjojen ulkopuolisista kirjoituksista löytyy kyllä joitakin ihmeenomaisia kuvauksia Jeesuksesta, joka mm. teki savilinnuista eläviä. Raamatun kautta välittyy kuitenkin se oleellisin ja luotettavin tieto Herramme elämänvaiheista ja niiden merkityksestä. Luther sanoi, että Pyhä Henki on kaikkein yksinkertaisin opettaja. Niinpä voimme pitää Hengen johdatuksena sitä, että saamme keskittyä Jeesuksen Kristuksen persoonaan ja työhön sillä tavoin kuin evankeliumit ja muu Uuden testamentin kirjallisuus ja profeetalliset kirjat sen meille välittävät.
On tärkeää, että meillä on tämä kertomus Jeesuksesta hänen varhaisnuoruudestaan. Se osoittaa, että joulun lapsi on todellakin ihmiseksi tullut. Hänen kasvunsa ja kehityksensä pyhittää kaikki ikäkaudet. Näin voimme sanoa, vaikka hän siinä kolmenkymmenen tietämillä jo maallisen vaelluksensa päättikin. Hänet erotti muista erityinen kutsumus. Jumalihminen, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu, todellinen ihminen. Tämä kutsumus ei ollut valmis heti alusta alkaen. Voimme todeta, että hänen ihmisyytensä, kasvunsa ja kehityksensä tulee selvästi esiin evankeliumissa. Kuitenkin suunta on jo kohti koko maailmankaikkeutta järisyttänyttä tehtävää kohti. Ei ole kyse vain murrosikäisen kapinasta ja etäisyyden otosta kodista ja perheestä, kun nuorukainen Jeesus toteaa: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Hänen tehtävänsä oli siinä määrin ainutlaatuinen, ettei ole mikään ihme, etteivät hänen sanansa auenneet vanhemmille vielä tässä vaiheessa. Kuitenkin he näkivät, että kyseessä oli jotakin ainutlaatuista. Kerrotaan, että kaiken, mitä oli tapahtunut, Maria kätki sydämeensä. Kuin silloin, kun enkeli ilmoitti Jeesuksen syntymästä. Joosef mainitaan tässä yhteydessä viimeisen kerran. Hänen onkin oletettu kuolleen jossakin ennen Jeesuksen julkisen toiminnan alkua. Nasaretin nuoren miehen Messias-kutsumus kehkeytyi näin ollen väläyksittäin. Niinpä klassisen luterilaisen opetuksen mukaan ennalta ollut Jumalan Sana, kolminaisuuden toinen persoona, oli tyhjentänyt itsensä jumalallisista ominaisuuksista tullakseen korotetuksi vasta ylösnousemuksessa.
Jeesuksen kutsumus sai siis lisävaloa Jumalan sanasta, jota kautta välittyi taivaallisen Isän läsnäolo. Kaikki ei ollut hänellekään päivänselvää. Kerrotaan, että Jeesukselle karttui ikää ja viisautta. Tehdään selväksi, että elämänkokemus ja aikuistuminen ei ole vähäteltävä asia uskonnollisessakaan kehityksessä. Saamme uskoa ikäkauden mukaan. Aina kuitenkin joudumme nöyrtymään lapsen kaltaiseksi Jlan teon edessä. Joudumme tai saamme. Itse kun emme ole elämämme emmekä uskomme Herroja. Kristus on Herra. Näemme, ettei tule suhtautua tuomitsevasti siihen, ettei joku kaikkea ymmärrä älyllisesti oikein. Kehitymme ulkoisten ja sisäisten edellytysten antamien mahdollisuuksien mukaan. Tärkeintä on läsnäolo Isän luona.
Ei ole sattumaa, että tuodaan esiin Herramme sana ”Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” juuri hänen ollessaan temppelissä, Jumalan huoneessa. Jumalan läsnäolon perusta meille luoduille on itsensä ilmoittaneen kolmiyhteisen Jumalan kohtaaminen. Itsensä hän ilmoittaa kirkkaimmin juuri Jeesuksen sanoin ja teoin, joista Uusi testamentti meille ainutkertaisella tavalla todistaa. Pyhän kohtaamme Sanassa – puhutussa, lauletussa ja ruumiillisestikin nautitussa elämän sanassa Herran ehtoollisella. Pyhän kohtaamme toisissa kristityissä. Sanallisessa tai sanattomassa rukouksessa, hiljaisuuden puhuttelussa. Olla Isän luona. Siinä on kaiken perusta. Tie Isän luo avautuu meille ainoan Välimiehen, Kristuksen kautta. Sinun uhrisi, Kristus, meille antaa uhrimielen.
Olla Isän luona. Pelkästä passiivisesta oleilustako on kysymys? Sekö on kaiken huipentuma – itsen kadottaminen mystisessä yhtymisessä kaikkeuteen? Näin ei voi olla kristillisessä rukouksessa, mietiskelyssä. Ei voida luopua siitä Raamatun perustotuudesta, että ihminen on Jumalan kuvaksi luotu, luotu pelastavaan yhteyteen Pyhän kolmiyhteyden kanssa. Hänen, jonka sisimpään olemukseen kuuluu rakkaudellinen vuorovaikutus Isän ja Pojan välillä. Rakkauden siteenä Pyhä Henki. Usko on Pyhän kolmiyhteyden läsnäoloa ihmisessä. Persoonien rajat murtuvat. Silti säilyy puhuttelusuhde Luojan ja luodun välillä. Sana persoona tulee latinan kielen sanoista per kautta ja sonare soida. Persoona soi tavalla, joka täyttää luomistarkoituksen, vasta Jumalan tultua Kristuksessa Pyhän Hengen voimasta ihmiseen asumaan. Siksi voidaan puhua kristitystä persoonasta Jumalan temppelinä. Hän, joka on rakkaus, saa meidätkin toimimaan tahtonsa suuntaisesti. Pyhän ja arjen jumalanpalvelus kuuluvat yhteen. Jumalassa eläminen ja oleminen on luomiskumppanuutta etupäässä arjessa. Pyhänä saamme olla Jumalan palveltavina. Tee itse ja täytä minussa ja meissä kaikissa työsi, pyhä kolmiyhteys!