2. su loppiaisesta, Joh. 2:1-11, Tomi Karttunen

(isäni Asko Karttusen saarna)
Meidät asetetaan tässä monessa mielessä erikoisen evankeliumitekstin äärelle. Ensinnäkin meidät viedään mu­kaan häihin. Tämä kertomus Galilean Kaanasta on ainoa, jossa kerrotaan Jeesuksen olleen mukana häissä, mikä ei kuitenkaan ollut mikään harvinainen juhla juutalaisessa yh­teiskunnassa, vaan häät olivat aina sukujen suuria juhlahet­kiä. Tällä kertaa Jeesus opetuslapsineen oli kutsuttu mukaan tuohon suureen tapahtumaan. Tilanteesta muodostui Jeesuk­sen julkisen toiminnan alkupiste. Se oli jäänyt juhlaväen mieleen erityisesti Jeesuksen tekemän ihmeteon tähden.
Tämä kertomus Kaanan häistä on herättänyt Raamatun lukijoissa monenlaisia kysymyksiä: On mm. kysytty, miksi tämä kertomus on saanut paikkansa Pyhässä kirjassa; mikä tarkoitus sillä on ollut, mikä viesti sillä on annettavana tä­män päivän kristityille?
Varmaankaan tällä kertomuksella ei ole pyritty teke­mään niiden työtä turhaksi, jotka ponnistelevat raittiin elä­mäntavan puolesta. Siitä on todellakin turha hakea mitään alkoholipoliittista kannanottoa puoleen taikka toiseen. Hämmästyttävän usein tätä Raamatun kohtaa vain kuulee käytettävän siihenkin tarkoitukseen!
Mutta tarkastellaanpa ensin lähemmin tekstimme vii­meistä jaetta: Tämä oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäi­nen, ja hän teki sen Galilean Kaanassa. Hän ilmaisi sillä kirkkautensa ja hänen opetuslapsensa uskoivat häneen. Juuri edellisessä luvussa apostoli Johannes on kertonut, kuinka Jeesus valitsi nuo ensimmäiset opetuslapsensa. Evankeliumin kirjoittajan mukaan he olivat Johannes Kas­tajan entisiä oppilaita. Johannes oli kertonut heille tulevasta Messiaasta. Nyt tämä oli tullut ja Johannes saattoi sanoa Jeesusta osoittaen: Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Näin Johannes oli täyttänyt hänelle an­netun airueen tehtävän, ja hänen opetuslapsensa olivat va­paat seuraamaan Jeesusta. Niin myös tapahtui; Johanneksen opetuslapset olivat nyt Jeesuksen opetuslapsia. Mutta var­maankin Andreas, Filippus, Natanael ja muut opetuslapset halusivat vielä varmistuksen siihen, että tuo heidän uusi opettajansa oli todella odotettu Messias. He odottivat siihen jotakin merkkiä tai todistusta häneltä itseltään.
Ja se merkki tuli. Se oli tuo Kaanan häiden ihme, veden muuttaminen viiniksi. Tekstimme mukaan Jeesus ilmaisi siten kirkkautensa. Hän siis ilmoitti, kenen asialla hän oli, ketä hän edusti ja kuka hän oli. Tuolla ihmeteollaan hän erottui erilleen niistä monista opettajista ja johtajista, joita tuohon aikaan kansan keskuudessa liikkui. Vain oikea Mes­sias kykeni tekemään tuollaisen ihmeen. Opetuslapset olivat saaneet kaipaamansa todisteen Jeesuksen persoonasta. Ja niin apostoli Johannes saattoi kertoa, kuinka opetuslapset uskoivat Jeesukseen. He olivat omin silmin nähneet, mitä tapahtui; kuka enää olisi voinut epäillä!
Myös Jeesuksen äiti oli mukana häissä. Hän havaitsi, kuinka viini oli loppumaisillaan. Köyhän kodin antimet ei­vät riittäneet suurelle joukolla. Maria kääntyi Jeesuksen puoleen: Heillä ei ole viiniä. Nuo sanat olivat äidin rukous pojalleen, jonka jumalallinen olemus jo näytti olleen kir­kastumassa hänelle. Se käy ilmi niistä sanoista, jotka hän sanoi häätalon palvelijoille: Mitä hän teille sanookin, tehkää se! Maria luotti siihen, ettei Jeesus jättäisi talon isäntäväkeä pulaan, vaan auttaisi heitä vapautumaan tuosta kiusallisesta tilanteesta. Maria todella tunsi poikansa. Jeesus kuuli hänen rukouksensa. Hääilo saattoi jatkua.
Opetuslapset tarvitsivat ihmeen uskonsa tueksi; Maria ei sitä enää tarvinnut, vaan hän uskoi Jeesuksen pystyvän tekemään myös ihmeitä. Myöhemmin Jeesus tekikin sitten useita tunnustekoja, kuten tiedämme, ja monet ihmiset us­koivat häneen.
Tästä kaikesta meille kerrotaan Raamatussa. Raamatun sana on vielä nytkin elävää sanaa. Jeesus elää tänäkin päi­vänä sanassaan ja ilmoittaa siten itsensä meille tämän ajan ihmisille. Suuri on se joukko, joka on saanut uskon kipinän Jumalan sanan kautta, mutta paljon on myös niitä, joille Ju­malan ilmoitus, Raamattu, on vain pelkkä tarukokoelma. Siinä ei nähdä eikä kuulla Jumalan ilmoitusta – eikä siis myöskään Vapahtajaa löydetä. Monet odottavat edelleenkin niitä ihmeitä, jotta voisivat uskoa. Ja kun niitä ei havaita, ajatellaan, ettei koko Jumalaa ole olemassakaan….
Tosiasiassa ihmeitä tapahtuu joka päivä meidän elä­mässämme, jokaisen ihmisen elämässä. Suurin ihme, mikä meitä ihmisiä kohtaa, on se, että Jumala ylipäänsä ottaa meidät vastaan – olimme sitten kuinka kelvottomia tahansa. Hänen eteensä saamme nytkin laskea kaikki syntimme, sillä hän on luvannut pitää huolen jokaisesta, joka hänen luok­seen tulee.
Kaanan häissä Jeesus osoitti kirkkautensa, eli hän näytti opetuslapsilleen ja muille häävieraille olevansa Ju­malan lähettämä kansansa pelastaja, kauan odotettu Mes­sias. Sen lisäksi jo pelkällä läsnäolollaan Jeesus juhlisti tuota suurta juhlaa. Hänen kutsujansa ei varmastikaan aa­vistanut, kuinka suuren vieraan he olivat saaneet. Ne häät tultaisiin muistamaan juuri tämän vieraan ansiosta maailman loppuun saakka. Todennäköisesti juuri vihitty nuoripari sai tietämättään aloittaa yhteisen matkansa Herran seurassa. Hän oli henkilökohtaisesti jakamassa siunaustaan alkaneelle liitolle.
Vanhaan vihkikaavaan kuului kehotus: ”Ennen kaikkea antakaa Kristuksen tulla kotiinne”. Yhä edelleenkin Jeesus voi ja tahtoo tulla jokaiseen kotiin. Hän tahtoo siunata mei­dänkin kotejamme samalla tavalla kuin kerran Kaanassa. Kysymys onkin vain siitä, keiden kotiin hän saa tulla. Hän näet voi tulla vain sinne, missä häntä odotetaan ja toivotaan saapuvaksi. Kenties hän on tänään juuri meidän ovellamme!
Hän, Jeesus, odottaa kutsua kotiimme, hän odottaa kutsua pitoihimme ja arkiseen elämäämme, sinne, missä me mil­loinkin olemme. Ennen kaikkea hän odottaa kuitenkin kut­sua sydämeemme. Olemmeko me valmiit ottamaan hänet vastaan; onko hän jo kenties saanut tulla sinun sydämeesi? Niille, jotka ovat hänet vastaanottaneet, Herra on kerran päivien lopulla sanova: Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. (Matt. 25:34)