2. su loppiaisesta, Mark. 1:14-20, Tomi Karttunen

Aika on rahaa. Ajan hammas kuluttaa, nakertaa. Aika ajaa ohi, aika matelee, odottavan aika on pitkä. Käsite aika voi olla ideologisesti hyvin latautunut suure. Etenkin jos ajatellaan tuota Roope Ankan tunnuslausetta ”aika on rahaa”. Siinä tulee kärjistetysti esiin, miten mammonan palvonta voi saada epäpyhän pelastususkonnon hahmon. Tämäntyyppiset ilmiöt eivät ole suinkaan vieraita meidän yhteiskunnassamme maailmantalouden muodostettua enemmän tai vähemmän savijaloilla seisovan jättiläisen. Jalansyrjän lipsumiset Aasiassa tuntuvat jonkinasteisina heilahteluina myös Suomenniemellä. Kovin pienet kääpiöt eivät tätä Gulliveria saa pideltyä. Aika voidaan valjastaa myös edistysuskon palvelukseen. Näin on haluttu tehdä, kun on paljolti harhaanjohtavasti puhuttu vaikkapa pimeästä keskiajasta. Tosiasiassa keskiajalla henkinen kulttuuri oli huomattavasti vireämpää kuin on uskoteltu. Sellaiset kirkonmiehet kuin William Ockham ja Johannes Duns Scotus Eriugena loivat tutkimuksillaan perustan niille sovelluksille, joita otettiin käyttöön uudelle ajalle tultaessa. Hieno moderni aika ei olekaan ollut kaikin puolin autuaaksi tekevä. Omia tapojaan hahmottaa nykypäivää markkinoivat myös astrologiset, sekauskontoiset ryhmittymät puhumalla vesimiehen ajasta jne.
Kuten näemme, käsite aika voi olla monin tavoin ideologisesti värittynyttä. Arkinen kokemus on, että ajan hammas kuluttaa ja toisaalta odottavan aika on pitkä, kun ajatellaan kellon aikaa. Vääjäämättä viisarit tai numerot hipsivät eteenpäin. Tiimalasissa hiekka valuu, kuten vanhaan aikaan saarnatuolin vieressäkin – ehkä ennen muuta muistuttamassa katoavaisuudesta tällä paikalla, kun Jlan kasvojen eteen olemme kokoontuneet hänen totuutensa valoon armoa ikävöiden.
Kellonajan muututtua kellon määräämäksi ajaksi – kun välineestä tulee osa herruusrakennetta, jossa ylin palvottava on kenties maailmanlaajuinen talous – mammona – on selvää, ettei olla terveillä linjoilla. Kuten viikko sitten kirkon diakonia-, lapsi- ja nuorisotyön päivillä teemanaan ”Elämän syrjästä kiinni” todettiin: Kun ihminen alistetaan välineeksi, tuotannon jatkeeksi ja hänen ymmärretään koostuvan komponenteista, varaosista tai olevan vain kemiallinen tuote, jonka sopivalla tropilla saa taas hoidettua kuntoon, ollaan pimeyden keskellä. Kun ei ole aikaa perheelle, omaa aikaa, kun työaika jatkuu kotonakin, kun ei osata irrottautua jne. Turha kummastella päiväkodeissa ja ala-asteella, kun lapset ovat muuttuneet rauhattomiksi ja alaikäiset kaatavat kurkkuunsa mittavia määriä väkijuomia. Toisaalla sitten on kasvava pitkäaikaistyöttömien joukko kasaantuvine ongelmineen. Yksinäisyys, asunnottomuus, suoranainen nälkä. Toisaalta rikkaus, kaiken saavuttaminen ja typerryttävä yltäkylläisyys saa sekin aikaan vain tyhjää iloa.
Tällainen maailma tarvitsee armoa. Jlan omaa aikaa. Ikuisuutta ajassa, joka muodostaa vastakulttuurin kiihkeätempoiselle, sekavalle maailmalle, joka vaatimuksineen näännyttää. Turussa neuvottelupäivillä arkkipiispamme kehotti meitä testamentinomaisesti ponnistelemaan sellaisen yhteiskunnan eteen, jossa ei ole luusereita, ikuisia häviäjiä. Sanoma ja rikas perintö, uskon aarre meillä on. Se tulisi vain elää yhä uudestaan todeksi järjellisessä jumalanpalveluksessa arjessa. Niin kirkko, yhteiskunta kuin vanhemmatkin.
Alkuviikosta Tampereen jumalanpalveluskongressissa arkkipiispa jatkoi syventelevästi samoilla linjoilla – tällä kertaa korostuneesti evankeliumin näkökulmasta. Hän totesi, että hiljaisuus ja vaatimuksia asettamaton turvallinen ilmapiiri ovat niitä vastakulttuurin muotoja, jotka kirkolla on sanomassaan, jumalanpalveluselämässään tarjota aikamme ihmiselle. Maailmassa, muttei maailmasta. Ei niin, että tarjottaisiin vain päänsilityksiä ja hyssyteltäisiin, katsottaisiin kaikkea mahdollista sormien lävitse, mutta hiljaisuudessa, Jlan edessä, ihminen on paljaimmillaan. Ajateltaessa niin suhdetta Jlaan, lähimmäisiin ja luomakuntaan tai omaan itseen. Hiljaisuus ei ole useinkaan helppo asia. Sitä paetaan. Mutta pakenemalla ei monestikaan paranneta asioita. Etenkin kun paetaan omaa itseä ja Jlaa. Kun ei pysähdytä kuuntelemaan Jlan kysymystä: Missä olet ihminen? Kiireisen ihmisen keidas – hiljaisuus. Omalle sisimmällekin annetaan aikaa hengittää, kasvaa ja kehittyä, säteillä vaikutustaan arkeen kantavana voimana. Ei niin, että positiivisen ajattelun pikakurssilla voitaisiin kaikki asiat korjata, kuten trendi näyttäisi edellyttävän, vaan että tietoisesti hakeudutaan, hapuillen Jlan eteen, haluten asettua hänen hoidettavakseen ja parannettavakseen. Laskeudutaan kuin virtaan, joka saa viedä ja kannatella. Näyttävä hurskauden harjoitus saati hurskastelu ei suinkaan saa olla johtoajatus, mutta voidaan keskittyä olennaiseen. Aika on täyttynyt; Jlan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!” Aika on täyttynyt, kairos-hetki, Jlan tarkoittama pelastuksen hetki, on koittanut hänen oman toimintansa myötä, hänen omalla ajallaan. Julistaessaan Jlan valtakunnan olevan lähellä Jeesus ottaa käyttöön VT:lle tyypillisen käsitteen. Ei puhu uppo-outoja, virtuaalitodellisuuden kielellä maanmiehilleen. Kokonaisuutta ajatellen julistuksen painopiste on vanhoihin Kirjoituksiin verrattuna siirtynyt tulevaisuuteen, vaikka erityisesti Johanneksen evankeliumissa tulee paljolti esiin myös valtakunnan läsnäolo jo tässä ajassa. Yhtä kaikki kyseessä on Jlan valtakunta. Emme itse voi omin voimin valtakuntaa pystyttää, edes astua yhtä askelta oikeaan suuntaan ilman Luojamme ja Lunastajamme valmistamaa tietä, jota pitkin sisään astua. Ihminen voi vain odottaa, etsiä, ottaa vastaan tai periä, mutta ei omin avuin hankkia itselleen. Muuten kysymyksessä olisi jokin toinen valtakunta. Kenties jokin kolmanteen valtakuntaan verrattava.
”Kääntykää”, sanoo Herramme. Tässä tulee harvinaisen konkreettisesti esille, miten sanoma tulee keskelle arkea ilman omia esivalmisteluja tavallisille ihmisille ilman erityisiä uskonnollisia erityistemppuja. Puhumattakaan psykologisesta manipuloinnista. Kääntyminen merkitsee kääntymistä kohti ilosanomaa. Päivän evankeliumissa konkreettisesti kohti Jeesuksen persoonaa. Nasaretin mestarin kutsu, arvovaltainen kuten Jlan luomissana, saa aikaan seuraamisen, ja mitä kutsutuille sitten tapahtuukin, riippuu yksinomaan Jeesuksesta. ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia.” Siksi Messiaan kutsun jälkeen seuraamaan lähteminen tuntuu itsestäänselvyydeltä. Kuten Eduard Schweitzer toteaa: Tekstissä ei kerrota kalastajien harkinneen toimenpidettään tai pohtineen, kuinka he selvittäisivät siihen liittyvät vaikeudet. Näin toimii Jlan armo, ilman että sitä nimenomaisesti mainitaan. Seuraamisessa ei siis ole kysymys itsenäisestä, eettisestä ratkaisusta eikä mietiskelyn tuloksena tapahtuneesta oppilauselmien omaksumisesta tai valaistumisesta. Kuitenkin seuraaminen on hyvin konkreettista uutta toimintaa ja ajattelua, joka elää armosta. Jeesus liittyy profeettojen arvovaltaiseen toimintaan, mutta jatkaa siitä vielä pitemmälle. Juutalainen rabbi saattoi toimia pitkälti samaan tapaan kuin Jeesus, mutta eroavuuskin on selvä: Rabbi ei kutsu oppilastaan, vaan tämä hakeutuu itse hänen luokseen. Rabbi ei voisi kuvitella esittävänsä sellaista kutsua, josta käy ilmi, että oleminen opettajan kanssa on tärkeämpää kuin kaikki Jlan käskyt. Jeesuksen oppilas ei voi kuvitella tulevansa opettajansa vertaiseksi tai jopa paremmaksi. Jeesus ei myöskään keskustele oppilaidensa kanssa samaan tapaan kuin rabbit. Jeesuksen viesti on samankaltainen kuin VT:ssa: ihminen voi seurata joko Baalia tai Jahvea. Ajankohtainen viesti ajalle, jossa maailmantaloudesta on tullut kultainen vasikka.
Aika on täyttynyt. Kinkerikirjasen sanoin ”Nasaretin Mestarin salaisuus on siinä, että Hän itse antaa meille sen, mitä hän vaatii. Tällaisen Mestarin seurassa kulkeminen on yhtä aikaa vavisuttavaa ja kiehtovaa, pelottavaa ja hurmaavaa, mahdotonta ja kuitenkin ainoa mahdoll. – Kelpaisiko seura?