Jeesus oli kulkemassa opetuslapsineen läpi Samarian ilmeisesti Galileasta Juudeaan. Vaikka hurskaat juutalaiset yleensä kiersivät pidempää reittiä Jordanin itäpuolelta välttääkseen samarialaisten kohtaamista, historioitsija Josefuksen mukaan ihmiset yleensä menivät suorinta tietä.
Tällä matkalla ryhmä oli tullut Sykar-nimiseen kaupunkiin muinaisen Sikemin, nykyisen Nablusin lähelle, joka oli syntynyt Jaakobin kaivon ympärille. Jeesus oli jäänyt kaupungin keskustassa olevalle kaivolle ja opetuslapset olivat lähteneet hankkimaan lounasta. Opetuslasten poissa ollessa kaivolle tuli yksinäinen nainen täyttämään vesiastioita ja Jeesus pyysi vettä. Tästä sukeutui monitulkintainen keskustelu, jossa päivän tekstimme kannalta olennaista oli korostus elävästä vedestä. Siis siitä, joka on antanut nimen myös tuolla seurakuntasalissa olevalle alttaritaululuonnokselle.
Perusmerkitykseltään elävä vesi tarkoittaa lähde- tai muuten juoksevaa vettä vastakohtana sadekautena kootulle säiliövedelle ja toisaalta wadien ja merien tuhoisasti syöksyville vesimassoille. Juutalaisessa uskonnollisuudessa ilmaisulla ”elävä vesi” tarkoitettiin usein Jumala lahjoja – ennen kaikkea Mooseksen lakia tai – kuten Qumranin yhteisössä – Pyhää Henkeä. Se on jotain, joka tekee elämän mahdolliseksi.
Teksti jatkuu siitä kun opetuslapset tulevat hankkimiensa elintarvikkeiden kanssa takaisin. He ihmettelivät kun huomasivat Jeesuksen puhuvan naisen kanssa. Juutalaiset oppineet kun välttivät keskustelua naisten kanssa julkisella paikalla toisaalta suojellakseen itseään juoruilta ja toisaalta välttääkseen naisen kohtaamisen tuomaa ajattelun harhautumista Mooseksen lain pohtimisesta. Jeesus ei ilmiselvästi tehnyt tällaista jakoa.
Naisen lähdettyä opetuslapset kutsuvat Jeesuksen syömään. Tämä on kuitenkin vielä niin keskittynyt edelliseen keskusteluun, että ikään kuin jatkaa elävän veden teeman mukaisesti sanomalla, että Hänellä ”on ruokaa, josta te ette tiedä.” Opetuslapset eivät ymmärrä Jeesuksen viipyvän ajatuksissaan vaan kyselevät kukakohan on mahtanut ruokkia Hänet.
Koko tämän päivän tekstimme on ymmärrettävä niin, että Jeesus on ikään kuin aivan eri maailmoissa kuin opetuslapset. Nämä puhuvat konkretiasta kun Jeesus selvittelee omaa teoreettista pohdiskeluaan.
Toki tässä on muistettava, että evankelista Johannes punoo taitavasti tarinaa ja ujuttaa sinne 100-luvun eli oman aikansa seurakuntien kysymyksiä. Johanneksella on mm. ainutlaatuinen taito eräällä tavalla ennakoida sitä, mitä hän muutaman luvun päästä esittää tekstissään laajemmin. Tässäkin hän jo vihjaa pari lukua myöhemmin tulevaan ruokkimisihmeeseen ja pitkään ”Elämän leipä” –teeman käsittelyyn.
Leipä oli tuon ajan tärkein elintarvike. Herran rukouksessakin mainittu ”jokapäiväinen leipämme” tarkoittaa sitä vilja-annosta, jolla nelihenkinen perhe pystyy itsensä elättämään. Sen rahallinen arvo oli yleensä sekatyömiehen päiväpalkka eli denaari. Kyseessä oli jo muinaisesta Sumerista periytyvä ajatus sellaisesta minimipalkasta, jolla ihminen saattoi elää.
Jeesus siis jatkaa omissa ajatuksissaan nälkänsä unohtaen ja puhuen konkreettisen leivän sijasta elämän tarkoituksesta: ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.” Vaikka koko Vanha testamentti on täynnä kohtia, jossa vaaditaan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja köyhistä huolta pitämistä, juutalaisuus ei kuitenkaan ollut ensi sijassa vain yhteiskunnallista moraalioppia. Sen ydin oli suhteessa Jumalaan.
Jeesuksen lausuma tulee ymmärrettäväksi kun muistaa, että tuon ajan yhteiskunta oli hyvin feodaalinen: jokaisella oli oma paikkansa, johon hän syntyi, jossa eli ja jossa kuoli. Jokainen oli osa suhdeverkkoa ja se toi hänelle myös velvollisuuden täyttää ylempänsä hänelle antamat tehtävät. Ihminen tuon suhdeverkon ulkopuolella oli säälittävä olento. Hieman samalla tavoin kuin saamme nähdä japanilaisista samurai-elokuvista, mikä oli roninin – isännättömän soturin – asema.
Tuon ajan palestiinalaisessa yhteiskunnassa meikäläinen yksilönvapausajattelu oli aika tuntematon asia. Perheenisän, sheikin tai hallitsijan määräystä ei kyseenalaistettu. Se oli yhteisön selviämisstrategia epävarmassa maailmassa. Tämä asenne myös selittää Vt:n puolelta miksi Joosef ei pannut hanttiin kun Juuda – ilmeisesti isänsä antamalla johtajanvaltuudella – myi veljensä Egyptiin meneville kauppiaille orjaksi.
Jeesuksen lausumassa kuitenkin on kyse samasta kuin Jeesuksenkin siteeraamassa Vt:n jakeessa, joka kuuluu kokonaisuudessaan näin:
”Tehdäkseen teidät nöyriksi hän piti teitä nälässä ja ruokki teitä sitten mannalla, jota ette olleet ennen maistaneet, eivät myöskään teidän isänne. Hän halusi osoittaa teille, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan kaikesta mitä Herra sanoo. (5.Ms 8:3)”
Tämä voidaan tulkita kahdella tavalla. Toisaalta siten, että Jumala antaa meille kaiken tarvitsemamme kuten kedon kukille ja taivaan linnuille, kuten Jeesus Vuorisaarnassa sanoo. Toisaalta tämä voidaan ymmärtää myös siten, että ihmiselle ei pelkkä materia riitä. Ihminen tarvitsee mielekkyyttä ja jonkinlaista turvaa elämäänsä. Siksi meillä ilmeisesti on niin paljon erilaisia itsensäkehittämis- ja elämänhallintaoppaita.
Jeesus opettaa tässä luottamaan siihen, mitä Jumala antaa. Se tuo turvan turvattomuuden keskellä. Samalla Hän korostaa sitä, että emme ole täällä maailmassa itseämme varten vaan täyttääksemme lähettäjämme tahdon.
Tämän jälkeen Jeesuksen kielikuva muuttuu. Hän puhuu siitä neljän kuukauden jaksosta, joka on talviviljan kylvöstä kevään sadonkorjuuseen.
Vt:ssä on useita kohtia, jotka korostavat sitä, kuinka kylväjä ei saakaan palkkaansa. Kuinka hän joutuu katsomaan satonsa tuhoutuvan tai muiden ryöstävän sen. Useimmiten se on ymmärretty Jumalan rangaistukseksi kansan rikkomuksista. Vt:n profeettoja lukiessa tuo kansan synti on useimmiten sitä, että rikkaat keskittävät omaisuutta itselleen ja jättävät köyhän heitteille. Mitä jakautuneemmaksi yhteiskunta tulee, sen haavoittuvammaksi se altistaa itsensä, on profeettojen sanoma. Vain pitämällä yhtä voi kansa selvitä.
Tässä Jeesuksen kielikuvassa tämä vanha vahva mielikuva kääntyykin päälaelleen. Korjuuaika on jo nyt eikä vasta myöhemmin. Kylväjä ja korjaaja saavat iloita yhdessä.
Osin tässä ilmeisesti viitataan Johanneksen evankeliumin kirjoittamisaikaan, jolloin uusi sukupolvi sai iloita varhaisempien apostolien tekemästä kylvötyöstä. Pohjimmiltaan kuitenkin sanoma on siinä, että Herra itse tekee tuon kylvön ja opetuslapset saavat korjata sadon.
Jumalan Sanan kylvö ei ole riippuvainen meidän taidoistamme ja taidottomuudestamme. Kristillinen kirkko ei loppujen lopuksi lepää meidän varassamme. Herra tekee kylvötyön ja ylläpitää kirkkonsa. Tässä työssä hän toki käyttää meitä omina käsinään ja jalkoinaan mutta usein tavalla, joka yllättää meidät. Hän ei suinkaan valitse maan mahtavia tai viisaimpia vaan hyvin usein tekee työtään nöyrien ja hiljaisten kautta.
Hän antaa meille elävää vettä ja elämän leipää, jotta jakaisimme noita Jumalan lahjoja eteenpäin. Kuten vesi seisoessaan ummehtuu ja kuten manna Israelin erämaavaelluksella pilaantui, jos sitä yritti säilöä, Jumalan meillekin antamat lahjat alkavat haista, jos omimme niitä jakamatta eteenpäin.
Jumala kutsuu meitä ”täyttämään lähettäjämme tahtoa ja viemään hänen työnsä päätökseen.” Tähän kutsuun me vastaamme tunnustamalla yhteisen kristillisen uskomme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…