Rakkaat kristityt,
On torstain iltapäivä. Aloitan saarnanteon. Istun työpöytäni äärellä, musiikki soi hiljaa. Rauhallista ja levollista jazzia. Mieli rauhoittuu. Välillä nostan katseeni ja katson pihalle hämärtyvään iltapäivään. On ollut kiire – edellisellä viikolla muutto, seurakunnassa monenlaista yllättävää. Surullista, hämmentävää. On vaikea tarttua mihinkään. Aika tuntuu lipuvan jonnekin.
Mistä löytää sanat, jotka koskettavat. Koskettavat omaa sydäntä – ja ehkä kuulijoidenkin sydämiä. Liika tekeminen, liika vauhti ohentaa otetta. Ja kuitenkin olisi annettava jotain, joka kantaa alkavaan viikkoon.
Pysähdyn tekstin ääreen, jossa Jeesus kertoo ruuasta. Ruuasta, joka hänellä on annettavana. Hän kertoo jostain sellaisesta, joka tyydyttää ihmisen sisäisen etsinnän. Hän kertoo ravinnosta, jota nauttiessa elämän tarkoitus toteutuu. ”Minun ruokani on se, että täytän lähettäjäni tahdon ja vien hänen työnsä päätökseen.” Mikä tuo tahto on minun kohdallani? Mikä tuo Jumalan tahto on sinun kohdallasi? Onko sellaista – tai onko sellainen löydettävissä? Sellainen tahto, joka toteutuessaan antaa elämälle merkityksen?
Meidän aikamme huutaa merkityksen perään. Elämän nälkää pyritään tyydyttämään monin, monin tavoin. Anna minulle tarkoitus. Tuohon nälkään pyritään antamaan monenlaista tyydytystä. Mainokset ovat pullollaan asioita, joiden luvataan antavan seitsemän hyvää ja kahdeksan kaunista. Elämän tarkoitus näyttäisi olevan kuluttaminen – en vain jaksa uskoa siihen. Sillä onhan minulla omaakin kokemusta siitä, kuinka saatuani haluamani – ilo haihtuu nopeasti.
Tänään ylitin Loviisan joen useampaan kertaan. Minua ihmetytti se, että nyt helmikuussa vedet jo virtaavat – muutama sorsapariskunta uiskentelee suvannossa. Kevään merkkejä keskellä talvea.
Sulat virtaavat vedet pysäyttävät minut joka kevät. Ne ovat ensimmäiset varmat merkit kevään tulosta. Talvi on voitettu – vaan vielä on helmikuu. Vielä talvi kiristää varmasti otettaan. Mutta elämän merkit ovat näkyvissä.
Asiat tapahtuvat ajallaan. Kevät tulee, kylvämisen aika. Luodussa maailmassa asiat tapahtuvat ajallaan. Talvea seuraa kevät, kevättä kesä, kesää syksy.
Viikolla oli katekismusillassa puhetta Isä meidän –rukouksesta ja siitä, kuinka Jeesuksen julistuksessa Jumalan valtakunta on keskeisellä paikalla. Valtakunta on läsnä nyt – tässä, tänään, meidän keskellämme, Loviisassa, kirkossa. Niin kuin kerran Nasaretin synagogassa Jeesuksen aloittaessa julkisen toimintansa. Sairaat paranevat, sokeat saavat näön, köyhille julistetaan evankeliumi.
Jeesuksen aloittaessa julistuksensa jotain lähti liikkeelle. Jotain alkoi tapahtua. Valtakunta alkoi kasvaa.
Luonnossa näen, kuinka kasvu tapahtuu ajallaan. Ei näy leikkuupuimureita pelloilla tähän aikaan – kukaan ei lähde edes marjaan. Ei tietenkään – on talvi. On odotettava ensin kevättä, sitten kesää ja lopulta syksyllä monenlainen sato on korjattavissa.
Jumalan valtakunta toteutuu siellä missä viriää usko Jumalan hyvyyteen, Kristuksen rakkauteen. Missä me ihmiset löydämme toisemme ja heidät, jotka elävät monenlaisen hädän keskellä – ja huomaamme, että sydän alkaa avautua heille. Jumalan sanalla on merkillinen vaikutus. Se synnyttää ajan kanssa tuota uskoa, luottamusta, toivoa ja ennen kaikkea rakkautta.
Mitä aikaa me elämme tänään täällä Loviisassa? Mitä aikaa minä elän? Mitä aikaa sinä elät? Talvea, alkavaa kevättä, kesää, sadonkorjuun syksyä? Mitä sinun sydämessäsi tai mielessäsi tapahtuu?
Huomaan iloitsevani siitä, että Jeesus kuvaa uskon syntymistä kasvun vertauksella. Kasvamiseen liittyy ihme. Kasvamiseen liittyy pakottomuus. Ketään eikä mitään voi pakottaa kasvamaan. Kasvun ihme tapahtuu varmasti, kunhan vain edellytykset ovat olemassa: siemen lähtee kasvuun, kun vain on lämpöä, ravintoa, kosteutta. Onko sitä keskellämme?
Näissä mietteissä pitäisi alkaa kirjoittamaan saarnaa – mutta pää on aivan tyhjä. On vaikea saada sanoja syntymään tietokoneen ruudulle. Mitä tästä kaikesta oikein pitäisi sanoa. Jään sanattomaksi. Tiedän toki, että vasta rakkaus antaa elämään merkityksen. Herra armahda meitä.
Hyvä Vapahtaja siunaa seurakuntaasi rakkaudellasi. Aamen.