Täällä Somerolla on todella suuri kirkko. Hiippakunnan suurin kirkko on Tampereen tuomiokirkko, ja Arto-suntion mukaan tämä kirkko on toiseksi suurin. Henkilökohtaisesti kyllä arvelen, että kotipaikkakuntani Valkeakosken kirkko on suurempi – ainakin kuutioissa mitattuna. Täytyy tosin myöntää, että täällä on enemmän istumapaikkoja – ja niiden perusteellahan kirkkojen suuruutta yleensä arvioidaan.
Kirkko on mahtava, ja vielä mahtavampaa olisi, jos seurakuntalaiset täyttäisivät sen sunnuntaisin. En ole perehtynyt kirkon historiaan enkä osaa sanoa, miksi somerolaiset päättivät 150 vuotta sitten rakentaa näin suuren kirkon. Periaatteessa on tietysti mahdollista, että naapuripitäjille tahdottiin näyttää, kuinka varakkaita täällä ollaan. Toinen selitys – jota haluan pitää oikean – on se, että entisaikojen somerolaiset olivat uskon ihmisiä. He uskoivat, että suurikin kirkko täyttyy, kun Jumalan sanaa kylvetään uskollisesti ihmisten sydämiin.
Samanlainen usko näyttää nyt olevan seurakuntamme kirkkoherralla. Hänhän totesi saarnassaan kaksi viikkoa sitten, kun luottamushenkilöt siunattiin tehtäväänsä, että uskomme tämän kirkon seisovan paikallaan vielä seuraavien 150 vuoden kuluttuakin. Tämä edellyttää tietysti sitä, että nykyinen maailmanaika ei pääty aikaisemmin. Toinen edellytys on se, että entistä useammat somerolaiset löytävät jatkossa tien yhteiseen jumalanpalvelukseen.
On toki mahdollista, että kirkko jää paikoilleen, vaikka sitä ei käytettäisikään. Mutta varsinainen kirkko se ei siinä tapauksessa enää oikeastaan ole, sillä kirkon tekee kirkoksi, Jumalan huoneeksi, siellä kokoontuva Jumalan kansa. Ja tuskinpa aina tyhjänä seisova kirkko säästyy. Se rapistuu ja lopulta hajotetaan. Jotkut kaikkein arvokkaimmat kirkot ehkä pidetään kunnossa, vaikka niitä ei käytettäisikään. Mutta Someron kirkko ei koostaan huolimatta kuulu niiden joukkoon.
Jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä on jatkuvasti vähentynyt eri puolilla Suomea. Jos samanlainen kehityssuunta jatkuu, kirkot jäävät tyhjilleen muutaman vuosikymmenen kuluttua. Mutta kirkkoherra siis uskoo, että ainakin Somerolla kehityksen suunta muuttuu. Ja kun hän puhui monikossa ja sanoi “uskomme”, hän ei kaiketi ole yksin uskossaan. Ainakaan hänen ei pitäisi olla.
Sillä miksi me kylväisimme Jumalan sanaa, jos emme usko, että se vaikuttaa ihmisten sydämissä? Ehkä me saamme nähdä, miten ennen meitä tehty kylvötyö tuottaa hedelmää. Mutta ehkä meidän ei anneta olla leikkaajia. Ehkä osamme on ainoastaan kylvää luottaen siihen, että jälkipolvet saavat aikanaan leikata kypsää viljaa.
Raamattu vakuuttaa, että Jumalan sana ei palaa tyhjänä, vaan täyttää tehtävän, jonka Jumala sille antaa. (Jes, 55:11). Kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun, kuten päivän epistolassa sanotaan. Kun maanviljelijäkään ei saa kylvämäänsä siementä kasvamaan, kuinka sitten Jumalan sanan kylväjällä voisi olla jotain tekemistä sen kanssa, miten Jumalan vilja itää, kasvaa ja kypsyy leikattavaksi?
Mutta kylvämään meidät on siis kutsuttu – viisaasti ja harkitusti. Emme kuitenkaan saa laskelmoida ja tavoitella inhimilliseen viisauteen nojautuen mahdollisimman suurta satoa. Jumalan sanan viljely eroaa tässä suhteessa tavallisesta maanviljelystä, sillä meille on annettu tehtäväksi kylvää sanaa tuhlaillen. Niinpä viisas harkinta tarkoittaa sitä, että mietimme, miten sanaa voidaan kylvää kaikkialle, kaikkiin paikkoihin ja kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Näin on syytä menetellä esimerkiksi silloin, kun seurakunnassa työstetään strategiasuunnitelmaa. Seurakunnillehan on annettu tehtäväksi tällaisen suunnitelman laatiminen. Someron seurakunnan strategiaa en ole nähnyt – sellainen lienee olemassa –, mutta useiden muiden seurakuntien strategioihin olen tutustunut. Valitettavasti niistä tuntuu löytyvän aika vähän sellaista, millä voi olettaa olevan jotain todellista merkitystä. Ehkä arvioni johtuu vain sokeudesta tai kyynisestä asenteesta. Ajattelen kuitenkin jopa niin, että seurakuntien strategiasuunnitelmat eivät ole aina edes pelkästään harmittomia, vaan ne voivat johtaa harhaan.
Yksi syy tähän on se, että Jumalan sanan kylvö ei ole strategioissa välttämättä keskeisessä asemassa. Niissä myös saatetaan pitää sanan kylvöä jonkinlaisena itsestäänselvyytenä, joka toteutuu, kunhan hengellisistä asioista vain jotain puhutaan. Augsburgin tunnustuksessa, kirkkomme tärkeimmässä tunnustuskirjassa, kuitenkin sanotaan, että Kristuksen seurakunta tunnetaan siitä, että sen keskuudessa julistetaan puhtaasti evankeliumia.
Mitä sitten puhdas evankeliumin julistaminen eli Jumalan sanan kylväminen tarkoittaa? Jos evankeliumi ymmärretään laajasti, se tarkoittaa samaa kuin Jumalan sana. Evankeliumi toisin sanoen sisältää Jumalan sanan keskeiset totuudet luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja lunastuksesta. Suppeasti ymmärrettynä evankeliumi on hyvä sanoma Jeesuksesta Kristuksesta. Jos keskitytään johonkin muuhun kuin Häneen ja siihen, mitä Hän on tehnyt puolestamme, evankeliumia ei julisteta puhtaasti – tai ei oikeastaan ollenkaan – ja Jumalan sana jää kylvämättä.
Evankeliumi ei ole aate, evankeliumi on henkilö. Johannes kirjoittaa ensimmäisen kirjeensä alussa: “Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille.” (1. Joh. 1:1,2)
Apostolit olivat kohdanneet elämän Sanan, Jeesuksen Kristuksen, ja hänestä he puhuivat. Hänet oli kohdannut ja hänestä puhui myös samarialainen nainen, josta kerrotaan päivän evankeliumia edeltävissä ja seuraavissa jakeissa. Päivän evankeliumin keskustelu Jeesuksen ja opetuslasten välillä on ikään kuin kertomuksen välisoitto. Kun saarnasin edellisen kerran muutama viikko sitten, evankeliumina oli silloin kertomuksen loppu. (Joh. 4:39–42) Siinähän kuvataan, miten samarialaisen naisen kotikaupungissa syntyi herätys. Ihmiset uskoivat Jeesukseen, kun itse kohtasivat hänet, mutta he lähtivät hänen luokseen, kun syntistä elämää viettänyt nainen todisti hänestä.
Apostolit ja Samarian nainen olivat kohdanneet ja omin silmin nähneet täysin ainutlaatuisen henkilön. He eivät voineet olla kertomatta ja halusivat kertoa toisillekin hänestä, elämän Sanasta ja syntisten Vapahtajasta.
Näin käy meillekin, kun kohtaamme Jeesuksen. Kirkossa on erityinen saarna- ja paimenvirka, johon kutsuttujen tehtävänä on pitää huoltaa Jumalan seurakunnasta ja julistaa Jumalan sanaa. Mutta samalla Jumalan sanan kylväminen on jokaisen Jumalan perheen jäsenen tehtävä. Jokainen Jeesukseen Kristukseen kastettu on kutsuttu omassa elämässään viemään eteenpäin hyvää sanomaa hänestä.
Meidän ei tule ymmärtää tätä vaatimukseksi. Ajatelkaamme sen sijaan kaikkea sitä, mitä Jeesus on tehnyt hyväksemme: Kuinka häntä on pilkattu ja häpäisty meidän tähtemme. Kuinka hänet on naulittu ristille ja kuinka hän on kohdannut helvetin, Jumalan hylkäämäksi tulemisen, meidän syntiemme tähden. Kuinka hän samalla sovittanut syntimme, jotka on annettu anteeksi ja joita ei enää muisteta. Kuinka hän on voittanut kuoleman vallan ja avannut meille oven ikuiseen elämään. Ajatelkaamme sitä, kuinka paljon Jeesus on rakastanut meitä ja kuinka me saamme kaiken lahjaksi eikä meiltä vaadita mitään – ei sitäkään, että keromme muille Vapahtajastamme.
Mutta eikö ole niin, että jos Jeesus on meille tärkeä ja rakas, me joskus, Jumalan antaman sopivan tilaisuuden tullen, lausumme hänestä lähimmäisellemme jonkun hyvän sanan. Silloin Jumalan sana tekee salatusti työtään, ja kun Jumalan aika koittaa, yhä useampi löytää tiensä kirkkoon ja yhä harvempi penkki jää tyhjäksi.