Vaalisaarna Pyhäselän kirkkoherranvaalissa
Armo teille ja rauha meidän Jumalaltamme ja Herralta Jeesukselta Kristukselta
Kylväjävertaus on eräs tutuimmista Uuden testamentin kertomuksista. Sen kielikuva on maanläheinen – peltomies kylvövasu edessään mies kulkee pitkin peltoaan ja tasaisin kädenliikkein hän levittää siemeniä vuoroon oikealle, vuoroon vasemmalle. Kylvötapa on tuttu varmasti vielä monen vanhemman ihmisen lapsuudestakin.
Palestiinalaisessa kylvössä oli kuitenkin eräs piirre joka on tiedettävä tämän vertauksen ymmärtämiseksi. Siellä pelto kynnettiin vasta kylvämisen jälkeen. Siten pellon poikki tehdyt polut tulivat uudelleen kynnetyiksi kylvön jälkeen. Valitettavasti linnut olivat vain usein nopeampia. Ennen kyntöä ei myöskään aina tiennyt kuinka ohueksi maaperä oli missäkin paikoin kallion päällä käynyt. Samoin kylväjän oli mahdoton tietää mihin tuuli oli kuljettanut ohdakkeiden tai, kuten vanha käännös niitä nimittää, orjantappuroiden siemeniä.
Viljelijällä ei ollut käytössään nykyaikaisen tehomaatalouden antamaa tietoutta maaperän laadusta, ei torjunta-aineita eikä välineitä kylvää erilaiseen maaperään parhaiten soveltuva määrä siementä. Hän saattoi vain levittää siemenet pellolle ja luottaa siihen, että Jumala antaa kasvun.
Tässä luottamuksessa onkin kylväjävertauksen sanoma. Vertauksen kärki ei ole siinä, että on erilaisia ihmisiä, jotka ottavat sanan vastaan eri tavoin vaan siinä, että hukkaan menevästä työstä huolimatta satoakin tulee.
Opetuksen kärki on siis siinä, että meidän ei tule lannistua vastoinkäymisistämme eikä meidän pidä katsoa ennenkaikkea sitä missä epäonnistuimme. Ei. Meidän tulee tämän kylväjän tavoin tehdä parhaamme ja uskoa Jumalan antavan kasvun. Usein tilanne onkin sellainen, joksi Jeesus Johanneksen evankeliumissa kuvasi sanankylvön: ”Toinen kylvää, toinen korjaa.”
Usein sana tai opetus, jonka kylvämme itää kauan ja kantaa hedelmää vasta vuosien päästä. Palestiinan karussa maaperässä siemenet saattoivat odottaa sadekautta pitkäänkin ja kasvaa vasta sateiden tultua. Tätä samaa kärsivällisyyttä tämäkin vertaus opettaa meille.
Tämä vertaus ei koske ainoastaan Jumalan sanan saarnaa ja lähetystyötä vaan kaikkea opetusta, jota annamme. Me vanhemmat olemme usein epätietoisia siitä miten osaisimme antaa lapsillemme oikeita eväitä elämän varrelle. Uskon, että meitä on monia, jotka ovat joskus enemmän tai vähemmän ahdistuneina pohtineet sitä tekikö vanhempana oikein jossain tilanteessa. Mitä tämä vertaus antaa meille ohjeeksi jokapäiväiseen elämäämme?
Keskeisin opetus on sama kuin yleensä sanankylvössä. Lapsia on opetettava ja kasvatettava vaikka tietäisikin jo etukateen, että jotkut opetukset kaikuvat kuuroille korville ja jotkut synnyttävät riitojakin. Kyseessä on sama asia kuin Jeesuksen vertauksessa talenteista – se joka pelkäsi epäonnistumista, ei saanut mitään aikaan. Vaikka tiedämme jo etukäteen, että tulemme epäonnistumaan joissain asioissa, se ei saisi johtaa meitä apaattisuuteen ja välinpitämättömyyteen.
Sama asia koskee myös ns. sosiaalista kontrollia eli puuttumista myös muiden lasten tekemisiin. Vaikka toisten lasten ojentamisessa antautuukin riskiin saada tämän vanhempien vihat niskoilleen, on yleinen välinpitämättömyys vielä pahempi vaihtoehto. Sanaa ja opetusta on kylvettävä uskoen siihen, että Jumala antaa kasvun sille siemenelle, jonka on tarkoituskin kasvaa.
Kylväjävertaus on meille myös henkilökohtainen peili. Onkin sanottu ettemme vain me lue Raamattua vaan, että Raamattukin lukee meitä. Tämä vertaus panee meidät pohtimaan omia ohdakkeitamme, tienpenkereitä ja kalliopohjiamme. Miten me sovitamme yhteen ajalliset huolemme ja Kristuksen seuraamisen? Estävätkö jokapäiväiset askareemme meitä sitoutumasta Kristuksen opetuslapsiksi kuten Lasse Mårtenson lauloi 1960-luvulla ”Herra, ymmärräthän, heillä ei ole aikaa… Nuori mies, hän on urheilemassa. Ei hänellä ole juuri nyt aikaa. perheen-emännällä on huolensa. Ei hänellä ole juuri nyt aikaa… Herra ymmärräthän.” Meidän onneksemme Hän ymmärtää meitä varsin hyvin. Kuten vanhemmat lapsiaan.
Edelleen joudumme kysymään olemmeko ailahtelevaisia ja menemme joka ikisen uuden asian perässä? Se mitä Kristus meiltä odottaa on kestäväisyyttä – vaikeuksienkin keskellä. Meille luterilaisille tuttu Paavalin sana ”vanhurskas on elävä uskosta” on Vanhassa testamentissa alunperin muodossa ”vanhurskas on elävä uskollisuudestaan.” Vanhurskaus ei Raamatussa tarkoita jotain ihmisen ominaisuutta tai asemaa vaan se on suhdetta kuvaava käsite. Siten se, mitä Jumala meiltä odottaa, on se, että pysymme yhteydessä Häneen.
Usein tämänkaltainen itsetutkiskelu on meille kipeä asia. Kuva, jonka Raamattu piirtää, ei juuri mairittele meitä. Tämä on myös eräs niistä syistä, jotka saavat monet kieltämään Jumalan. Sana on satuttanut liian kovaa. Kuitenkaan Raamatun sanoma ei koskaan jää tähän synnintunnon herättämiseen. Herättäessään meissä synnintunnon, Jumalan Sana julistaa meille myös armoa. Tämänkin vertauksen keskeisin sanoma on lohdutus. Lohdutus siitä, että huolimatta kaikista virheistämme ja puutteistamme, Jumala rakastaa meitä ja voi käyttää meidän vajavaisia taitojamme omassa työssään.
Tätä siemenen kylvöä kuvaa myös nuoruuteni sielunhoitajan hellimä sanonta ”Ken on kerran koukun nielaissut, tietäköön, että kyllä Jumalalla siimaa piisaa.” Joillekin Jumalansa löytäminen on pidempi prosessi kuin toisille. Silloinkin on lohdullista tietää, ettei lopultakaan tärkeitä ole se, että me tunnemme Jumalan vaan se, että Jumala tuntee meidät ja pitää meistä huolta. Silloinkin kun itse emme sitä tiedä.