Uimaseuralaisten siunaus matkaan harjoitusleirille Australiaan.
Ajatus siitä, että pienistä pienimmästä voi kasvaa jotain suurta, on asia, joka näyttäytyy eteemme historiakirjojen lehdiltä yhä uudelleen ja uudelleen. Kristinuskokin alkoi hyvin pienestä. Voisi sanoa, että Jeesuksen kuoleman jälkeen oli jäljellä vain yhdentoista pelokkaan miehen ja muutaman naisen joukko.
Tuo joukko sai nähdä Herransa ylösnousseena ja he lähtivät julistamaan sitä, että kuoleman valta ei olekaan rikkumaton.
Alussa oli vain pieni joukko ja vastassa suuri maailma. Mutta noilla ensimmäisillä opetuslapsilla oli jotain, joka ajoi heitä eteenpäin. Heillä oli tehtävä. Ei ollut heidän asiansa miettiä, oliko tuon tehtävän täyttäminen mahdollista heille vai ei. He menivät sinne minne heidät lähetettiin – kaikkeen maailmaan.
Meni kolmesataa vuotta ja tuo joukko oli kasvanut ja lopulta tuo mahtava Rooman valtakunta notkisti polvensa tuon rikollisena ristiinnaulitun Nasaretin puusepän edessä.
Nuo muutamat miehet ja naiset eivät olleet enää näkemässä tätä voittoa, mutta heidän näkynsä eli.
Tuo näky on elänyt läpi kahden vuosituhannen. Innoittanut ihmisiä tekemään mahdottomia. Innoittanut ihmisiä menemään evankeliumin sanoman kanssa sinne, missä sitä ei vielä oltu kuultu.
Tuo näky on innostanut sekä yksittäisiä ihmisiä että joukkoja. Ajatellaanpa vain sitä nuorta albanialaissyntyistä nunnaa, joka sai tehtäväkseen koota kuolevia Kalkutan kaduilta ja pitää heistä huolta. Miksi? siksi, että he edes kerran elämässään ennen kuolemaansa saisivat kokea, että joku rakastaa heitä. Tuo nunna oli Äiti Teresa.
Kerron teille erään toisen tarinan. 1800-luvun puolivälin paikkeilla Lontoo oli täynnä nuoria. Joidenkin arvioiden mukaan n. 80% Lontooseen muuttajista oli 15-25-vuotiaita. Teollisuus veti maaseudun köyhälistöä kaupunkiin etsimään parempaa elämää.
Todellisuus ei kuitenkaan ollut niin ruusuinen kuin nämä nuoret odottivat. Työpäivät olivat 12-tuntisia. Asumisolot kehnot, ei juurikaan harrastemahdollisuuksia. Köyhyys oli päällekaatuvaa.
Tällaisessa tilanteessa kokoontui erässä nuorille miehille tarkoitetussa asuntolassa pieni 12 hengen raamattupiiri. He perustivat yhdistyksen nimeltään Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys edesauttamaan nuorten tilannetta. Tuo heidän aloittamansa liike levisi, sai yhteyksiä muissa maissa oleviin samankaltaisiin liikkeisiin – ja nyt siinä on noin 45 miljoonaa jäsentä. Se liike on välillisesti vaikuttanut valtaosaan maailman asukkaista eri toimintojensa kautta.
Miksi kerron teille tästä? Siihen on kaksi syytä. Ensimmäinen on se, että tuon liikkeen piirissä on todennäköisesti enemmän kuin missään muualla pohdittu urheilun ja uskonnon suhdetta. Toinen liittyy tuohon sinapinsiemeneen ja nuoruuteen.
Kuten sanoin, NMKY-liike syntyi 1800-luvun puolenvälin tienoilla. Siihen aikaan urheilua ei suinkaan arvostettu samalla tavoin kuin nyt. Yläluokalla toki oli omat lähinnä sotilaallisiin taitoihin liittyvät urheilulajinsa. Tavallisen kansa urheilulajit olivat lähinnä ilman hanskoja nyrkkeily ja kukkotappelut – ja kummassakin pääasia oli enemmän vedonlyönti kuin itse urheilusuoritus. Urheilu katsottiin enemmän turmiolliseksi kuin hyväksi harrasteeksi.
NMKY-liike teki merkittävän työn saadessaan urheilun hyväksytyksi harrasteeksi. Siinä käytettiin mm. ajatusta siitä, että ihmisruumis on Pyhän Hengen temppeli ja siitä täytyy pitää huolta. Liike kehittikin oman ihmiskäsityksensä, jonka mukaan ihminen on henkinen, fyysinen ja hengellinen kokonaisuus ja kaikista osa-alueista täytyy huolehtia tasapainoisesti.
Omassa yhteiskunnassamme urheilu nähdään hyvänä harrasteena. Sitä tuetaan sekä asenteellisesti että konkreettisesti. Mutta tiedämme hyvin, että urheilu yksistään ei kasvata tasapainoista ihmistä. Meillä on ollut ihan liikaa niitä, jotka erehtyvät luulemaan, että kun ovat maailman parhaita jossain lajissa, niin ovat myös maailman parhaita muussa elämässä – ja ovat sitten tulleet rymisten alas.
Monessa lajissa on myös omat pimeät puolensa. Tiedämme Kiinan ja entisen DDR:n urheilukasvatuslaitoksista, joissa ei paljon ihmisaroa kunnioitettu. Mutta on niitä meilläkin. Monessa joukkuelajissa raja c- ja b-junnujen välillä merkitsee sitä, että joukkueiden määrä seurassa putoaa ikäkaudessa monesta yhteen. Voi vain pohtia mikä vaikutus on kun murrosikäiselle kerrotaan, että sinä et olekaan tarpeeksi hyvä. Et kelpaa vaikka olet rakentanut ison osan elämääsi ja ystävyyssuhteitasi tuon joukkueen ympärille.
Sitten ovat nämä urheiluvammat. Vanha sanonta on, ettei huippu-urheilija tervettä päivää näe. Monissa lajeissa on nivelrikkoja ja muita rasitusvammoja. Uinnissa on vedessä olevan kloorin vuoksi kohonnut astman riski.
Toisaalta urheilu opettaa kurinalaisuutta ja tavoitteellisuutta. se antaa hyvän peruskunnon, joka auttaa monessa muussa asiassa. Hyväkuntoinen jaksaa paremmin myös henkisissä suorituksissa.
Näillä esimerkeillä haluan osoittaa sen, ettei urheilu sinänsä ole hyvä eikä huono asia. Se on väline, joka auttaa meitä kasvamaan. On itsestämme kiinni mihin tuo kasvu johtaa.
Ihmisen tasapainoinen kasvu edellyttää sitä, että noista NMKY:n kolmion kahdesta muustakin kulmasta – henkisestä ja hengellisestä kasvusta – tulisi myös pitää huolta. Henkiseen kasvuun liittyy kaikki se koulutus minkä saamme, kulttuuri sekä kyky luovuuteen.
Hengellinen kasvu liittyy niihin kysymyksiin, joissa pohditaan elämän tarkoitusta ja tehtäväämme täällä maailmassa. Se liittyy siihen miten hahmotamme tämän maailmamme ja miten rakennamme arvomme. Ja tietysti siihen liittyy myös se, mitä seuraa kuoleman jälkeen.
Monesti tuon NMKY:n kolmion ympärille on piirretty ympyrä. se kuvaa sitä, että ihminen on sosiaalinen olento. Kaikki nuo yksilön ominaisuuksiin kuuluvat asiat liittyvät suurempaan kokonaisuuteen – siihen yhteisöön, jossa elämme. Ja lopulta siihen maailmaan, joka on kaikkien meidän kotiplaneettamme.
Tästä yhteisöllisyyden näkökulmasta urheilussa ei siten olekaan kyse ennen kaikkea siitä kuka voittaa ja kuka ei. Siinä on kyse siitä, että se tuo ihmisiä yhteen eri puolilta maailmaa. Tämä kansainvälisyys ja sitä kautta saatavat kontaktit ovat ehkä se kaikkein merkittävin anti jonka urheilu tarjoaa.
Tuo kansainvälisyys liittyy myös tuohon sinapinsiemeneen, josta evankeliumimme kertoo. Ehkä yllättäen sen sanoma on aika samanlainen kuin moderni yhteiskuntatieteellinen ns. kaaosteoria. Tuon kaaosteorian mukaan maailmamme on niin sidoksissa, että kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ja ennen kaikkea pienet asiat vaikuttavat myös suuriin. Tuon teorian eräs kuvaavimpia ilmaisuja on se, että ”perhosen siivenisku Tyynellä merellä vaikuttaa Lontoon pörssikursseihin.” Sen idea on sama kuin ns. dominoteoriassa. Dominoteoria perustuu siihen varsinkin Itä-Aasiassa suosittuun harrasteeseen, jossa dominonappuloita laitetaan peräkkäin ja kun laitimmaista tönäisee, niin se kaataa seuraavan ja lopulta koko rivin. Tuon ensimmäisen sysäyksen ei tarvitse olla kovin suuri mutta seurausvaikutukset voivat olla hyvinkin mittavat.
Eräällä tavalla tuo sinapinsiemenvertaus, kaaosteoria ja dominoteoria rohkaisevat meitä silloin kun tuntuu, että onko omasta työstämme mitään hyötyä. Nuo alkuseurakunnan pelokkaista rohkeiksi muuttuneet miehet ja naiset eivät nähneet mitä heidän työnsä on saanut aikaan. Samoin eivät ne pienen lontoolaisen raamattupiirin jäsenet. He toimivat kuitenkin uskollisesti omalla paikallaan sen näyn innoittamina, että Herra itse siunaa heidän työnsä.
Kun Äiti Teresalta kerran kysyttiin, eikö noita köyhiä ollut liikaa, hän vastasi ”Kuinka kukkia voi olla liikaa.” Jokainen matka alkaa yhdellä askeleella. Tulevaisuudestamme emme tiedä, mutta tiedämme, että tänään auttaa Herra.
Me vastaamme tuohon Herramme huolenpitoon nousemalla tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…