Päivän evankeliumi on perusvireeltään hyvin myönteinen ja valaa uskoa Jumalan mahdollisuuksiin. Tekstin laajemmasta yhteydestä käy kuitenkin ilmi myös se pessimistinen puoli. Kaikki eivät näet ottaneet vastaan Jeesuksen julistusta vaan näyttivät paatumukseltaan ymmärtävän sitä vähemmän mitä havainnollisemmin vertauksin hän puhui. Niinpä Jeesus sanoi: ”Autuaat ovat teidän silmänne, koska ne näkevät, ja korvanne, koska ne kuulevat! Totisesti: monet profeetat ja vanhurskaat ovat halunneet nähdä mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.” Usko ja luottamus Jumalaan ja ennen muuta hänen Poikaansa maailman Vapahtajana ei ole mikään itsestäänselvyys. Se on Pyhän Hengen uutta luovan työn tulosta.
Tulisi samalla kertaa nähdä ihmisen myönteiset mahdollisuudet tehdä työtä Jumalan valtakunnan hyväksi ja se, että kaikki kasvu on Jumalan siunauksen varassa. Ei pidä vähätellä meissä olevaa Luojan kuvaa eli kutsua toimia hänen työtoverinaan, mutta samalla ei pidä unohtaa ihmisen vajavaisuutta. Väellä ja voimalla ei tuloksia välttämättä synny, jos niin ei Jumalan aivoitusten mukaan ole suunniteltu käyväksi. Työntekomme pohjaa siihen, että meille on annettu vastuu luomakunnasta sekä tehtävä viedä sanoma Jumalan rakkaudesta Jeesuksessa Kristuksessa kaikille kansoille kastamalla ja opettamalla. Tämän suuren suunnitelman sisällä emme kuitenkaan voi aina yksityiskohtaisesti nähdä, mitä tuleman pitää ja mikä ratkaisuvaihtoehdoista on paras. Tulee vain pyrkiä olemaan annetuille lähtökohdille uskollinen ja palauttaa mieleen seurakunnan tapauksessa kirkon perustehtävä. Sen kärsivällinen hoitaminen ei ole turhaa, vaikka suuria joukkoja ei tavoitettaisikaan. Silti voimme käyttää harkintaa siinä, mikä on mielekkäintä kokonaisuuden kannalta.
Aikamme suosii suuria ja tehokkaita yksiköitä. Suuri on kaunista, kuuluu viesti. Seurakunnissa on viime vuosina haettu toimivaa kompromissia panostamalla hallinnolliseen keskittämiseen, jotta säästettäisiin tukitoiminnoissa ja siten voitaisiin hoitaa seurakunnan päätehtävää alueellisen kattavasti ja lähellä ihmisiä. Yhtenä esimerkkinä ovat kappeliseurakunnat, kuten Sahalahti ja Kuhmalahti. Niin pienissä kuin joskus suurissakin seurakunnissa joudutaan joskus silti nöyrtymään siihen, että toiminnot eivät toivotulla tavalla menesty. On opeteltava nöyryyttä ja sitkeänhiljaisen ahertamisen merkitystä. On muistettava, että emme uskon salaisuuksien äärellä lopulta ole tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joita voitaisiin tarkasti mitata. Tämä ei kuitenkaan anna lupaa vetäytyä vastuusta. Joskus taas annetaan seurakunnalle rohkaisevia toivon näköaloja, kuten esimerkiksi Sahalahdella nuorisotyön vähin erin kehittynyt noususuhdanne osoittaa. Sinapinsiemen kasvaa aikanaan.
Joissakin kristillisissä suuntauksissa on Jumalan valintaa ja suosiota haluttu nähdä maallisessa menestyksessä nykyaikaisen, näkyvien todisteiden nimeen vannovan ajattelumallin mukaisesti. Yhtenä esimerkkinä maallistuneesta tavasta ymmärtää pieniin alkuihin ja kovaan työhön sisältyvä tulevan siunauksen lupaus on niin sanottu amerikkalainen unelma eli tie oman työn kautta ryysyistä rikkauksiin. Koominen esimerkki tästä on rikas itarus, sarjakuvahahmo Roope Ankka, jonka keskeisiin tunnuslauseisiin kuuluu: ”sentissä on miljoonan alku”. Kaikki kunnia työnteolle yhteisen hyvän lähteenä, mutta päämäärä on kristillisestä näkökulmasta arveluttava, jos tavoitteena on vain suuri omaisuus eikä niinkään Jumalan valtakunnan työ omassa sisimmässä ja ympärillä. Jatkuvan kasvun ja kehityksen ajatus voi pahimmillaan johtaa siihen, mikä meitäkin uhkaa: että menevät välineet ja päämäärät sekaisin. Raha on vaihdon väline, ei muuta. Sen pitäisi olla alisteinen tärkeämmille, varsinaisille arvoille eli sille, mitä pidetään tärkeänä.
Tätäkin puolta, eli Jumalan valtakunnan etsimisen ensisijaisuutta, Jeesus painottaa vertaamalla taivasten valtakuntaan myös peltoon kätkettyyn aarteeseen. ”Kun mies löysi sen, hän heitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon.” Kyky ottaa riskejä ja kokeilla uutta onkin kuulunut kuvaan mukaan kristityissä maissa. Yhdessä toisista ihmisistä huolen kantamisen kanssa se on tuottanut aikaa myöten myös maallisen hyvän suhteen tuloksia. On kuitenkin vaarana, että unohtuu se, mitä tämä kaikki on edellyttänyt vuosisatojen kuluessa ja mitkä ovat olleet ne arvot, joiden varaan menneet sukupolvet ovat rakentaneet. Jo Vanha testamentti tiesi kertoa siitä, miten isien usko tuppaa aikaa myöten helposti unohtumaan. Menneisyyteen katsominen ei ole tässä tapauksessa menneisyyden haikailua vaan kaukokatseisuutta sellaiseen ajatteluun verrattuna, joka ei näe kuin tämän hetken ja oman hetkellisen hyvänsä.
Nykyajan vitsaus on tietty pinnallisuus. Kristillinen usko ei kuitenkaan ole luonteeltaan, mitään pintasilausta ja harrastustoimintaa muiden joukossa. Tätä puolta Jeesus korostaa vertaamalla taivasten valtakuntaa hapatteeseen, joka vähän kerrassaan hapattaa koko taikinan. Mitään suuria muutoksia ei välttämättä koeta, mutta hiljaa hiipimällä sana ja kristillinen sanoma vaikuttaa omalla painollaan muokaten sisintä ja sitä myöten arjen ihmisyyttä. Joistakin kristitystä sanotaan, että heistä huokuu sisäinen rauha. Hengen hedelmiä ilmaantuu Hengen tehdessä meissä työtään, mutta niiden olemassaolosta ei itse oikeastaan tiedä. Muuten ylpeys kävisi helposti lankeemuksen edellä. Paavalia seuraten ovatkin kristityt kilvoittelijat muistuttaneet nöyryyden merkityksestä. Siinä ei ole kyse väärästä itsesyytöksestä vaan realismin säilyttämisestä ja armon todellisuuden varassa elämisestä.
Puhe siitä, että taikina kyllä hapattuu ja että sinapinsiemenestä kasvaa suuri puu kannustavat kyllä myös elämään kristittynä Jumalan käskyjen mukaan. Armo ja määrätietoisuus eivät ole toistensa vastakohtia. Kun näet tiedämme, miten suuri asia on saada niin hengellistä, henkistä kuin materiaalis-fyysistäkin apua ja että meilläkin on mahdollisuus toimia tämän avun kanavana omilla lahjoillamme, tämä kutsuu lähtemään liikkeelle. Jonkin kohdalla kyse on laulamisesta, jonkun kohdalla hallinnollisesta kyvykkyydestä, toisen kohdalla taas piirtämisestä ja käsitöiden tai rakennustöiden tekemisestä. Yhteisvastuu- tai lähetyskeräys ovat myös tapoja saada näkyviä tuloksia aikaan sen lisäksi, että autamme toki myös verojen kautta.
Yksi näkyvä esimerkki paikallistasolta onnistuneesta oman itsensä likoon laittamisesta on se, että Sahalahdenkin sijaissuntiona viime aikoina toiminut Juha Vettenranta matkasi ystävänpäiväksi Tansaniaan kirkkoa rakentamaan paikallisille keräysvaroilla, jotka hän muutaman kuukauden aikana hankki yhdessä muiden niin kutsuttujen Kangasalan Mwika-miesten kanssa. Rohkaisevia esimerkkejä ei tarvitse sen kauempaa etsiä. Tarvitsemme monesti vähän töytäisyä, että liikkeellelähtö onnistuu. En silti halua syyllistää niitä, jotka syystä tai toisesta eivät kykene aikaansa antamaan enempään. Kirkko Kristuksen ruumiina on rajallisten ihmisten yhteisö. Se pitää nähdä ja tunnustaa. Silti juuri meidän tavallisten keskellä Jumalan Henki tekee työtään Sanan ja sakramentin kautta, kutsuu vuoropuheluun ja lähettää arkeen palvelemaan. ”Jumala on läsnä. …Uhrimme myöskin me köyhät saamme antaa, kiitoksemme kantaa” (VK 194:2).