2. sunnuntai helluntaista, Lk. 12: 13 – 21, Esko Väyrynen

”Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä.”
Moni meistä keski-iän ylittäneistä löytää itsensä tämän päivän evankeliumin rikkaan miehen tavoin haaveilemasta huolettomista eläkepäivistä. Luterilaisen kutsumusetiikan mukaan kristityn velvollisuus on olla tunnollinen ja ahkera työssään, elää vaatimattomasti ja säästeliäästi. Totta kai silloin karttuu varallisuutta.
Haapaveden Yhteiskoulun ylioppilasluokka 1954, joka osallistuu tähän jumalanpalvelukseen, lähti täältä toivorikkaana etsimään elämänuraa voidakseen palvella isänmaata ja osaltaan rakentaa valoisampaa huomista tuleville sukupolville. Neljänkymmenen vuoden jälkeen olemme, ellei jo eläkkeellä, niin ainakin muutaman vuoden kuluttua. Meillä on kaikkea hyvää nauttia elämästä.
Kuitenkin Jumala sanoi evankeliumin rikkaalle: ”Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut – kenelle se joutuu?” Mikä tuolla eläkkeelle siirtymistä suunnittelevalla rikkaalla meni vikaan?
Raha on välttämätön vaihtoväline tämän elämän hyödykkeitä hankittaessa. Rahalla saa mukavan sängyn, mutta sillä ei voi ostaa unta. Rahaa tarvitaan lääkkeisiin, mutta sillä ei saa terveyttä. Vertauksella rikkaasta miehestä Jeesus haluaa sanoa: ”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?”, Mt. 16:26. Tämä elämä on rajallinen, katoava. Kuolemaa ei voi välttää.
Rohkenen ottaa esimerkiksi elämän katoavaisuudesta mainitsemani ylioppilasluokan. Meitä on seitsemän veljestä, kuten Aleksis Kiven Jukolassa, ja heidän kuusi Venlaansa. Lakkiaispäivän jälkeen emme ole aikaisemmin olleet kaikki koolla. Erään veljeksen kanssa asumme runsaan kahdenkymmenen kilometrin päässä toisistamme. Näinä vuosikymmeninä emme ole kertaakaan kohdanneet. Puhelimessa hän luonnehti tapaamistamme järkyttäväksi. Tavatessamme hän kohtaa kuusikymppisen äijän, joka hänen muistikuvissaan on parikymppinen poikanen. Kädenpuristuksessa vilahtaa neljäkymmentä vuotta.
Nuoruutta ei voi varastoida. Nuoruus haihtuu vierivän virran lailla. Varallisuuteen tai nuoruuteen elämän perustaminen antaa väärän suunnan elämälle. Lama on antanut meille käytännön opetusta, miten omaisuuden arvo voi romahtaa.
Me harhaudumme etsimään aarretta katoavista, tavarasta tai nuoruudesta. Mutta niistä ei ole tukea lähdön hetkellä, kun sielu vaaditaan takaisin. Ihminen ei voi ostaa elettyä elämää takaisin sen paremmin kuin kadotettua sieluakaan.
Aarretta etsiessämme katoavista unohdamme, että meillä on katoamaton aarre taivaissa. Meillä on iankaikkinen elämä, jonka Jumala on meille valmistanut. Jumala teki meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen, joka oli rikas, meidän tähtemme köyhäksi, jotta me hänen köyhyydestään rikastuisimme, 2.Kor. 8:9. Meidän ei tarvitse yrittääkään ostaa sieluamme. Lunnaat on jo maksettu.
Jeesus Kristus on lunastanut meidät vapaiksi kuolemasta ja sielunvihollisen vallasta, ei katoavaisilla aarteilla, vaan pyhällä ja kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan. Meistä katoavaisten aarteitten etsimisessä loppuun palaneista ja kadotustuomion ansainneista on näin kalliit lunnaat maksettu. Me aarteen perässä juoksijat olemme itse Jumalan armotaloudessa Jumalan aarteita. Jumala on maksanut meistä kalleimman mahdollisen hinnan. Hän on uhranut ainokaisen Poikansa viattoman veren meidän syntiemme sovitukseksi. ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” Jh. 15: 13.
Kun joku koululuokka kokoontuu vuosikymmenten jälkeen yhteen, tavoitteena ei ole järkyttyä kavereiden kokemasta elämän yltäkylläisyydestä, joka näkyy vartalosta. Me emme haikaile vuosikymmenien takaista nuoruutta. Me kokoonnumme osoittamaan kiitollisuuttamme sekä sanoin että elein kaikesta siitä hyvästä ja arvokkaasta, jota saimme täällä osaksemme ja joka on antanut meille turvallisen suunnan elämällemme. Me kiitämme opettajiamme ja koulukotejamme. Sen me nyt ymmärrämme Taivaan Isän huolenpidoksi. He ovat olleet Jumalan antamia suojelusenkeleitämme. Tämän kiitoksen kohdistamme myös koulutovereihimme.
Jumalan huolenpitoa opettajan välityksellä on sekin, kun heti ensimmäisenä kouluvuotena uskontotunnilla jonkun mieleen painuu lähtemättömästi Jeesuksen sana: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan.” Mt. 6:33.
Vielä yksi esimerkki katoavaisuudesta: sitä kirkkoa, jonka alttarin äärellä helluntaina 1951 konfirmoitiin lähes pari sataa nuorta, sitä kirkkoa ei enää ole. Kuitenkin joku meistä muistaa, että silloin kirkon täyteinen seurakunta veisasi: ”Sinulle kiitos Isä maan ja taivaan, mua kohtaan myös sun armosi on suuri.”
Kaiken katoavan keskellä Pyhä kuolematon, iankaikkinen Jumala on valmistanut meille katoamattoman aarteen Jumalan luona, iankaikkisen elämän, ilman meidän omaa ansiotamme tai mahdollisuuttamme. Pyhän Henkensä voimalla Jumala kirkastaa meille, että me olemme hänen omiaan. Meillä on lapsenoikeus iankaikkiseen elämään. Meistä kuolevaisista Jumala voimallaan tekee kuolemattomia, katoavaisista katoamattomia.
Jumala on elämän antaja ja Luoja. Hänellä on myös valta ottaa elämä pois. Kun Herra armossaan saa Henkensä kautta kirkastua meille elämän turvaksi ja valoksi, silloin meillä ei ole mitään pelättävää, Ps. 27:1. Me olemme Herran omat, elimmepä tai kuolimme.
Kukistaakseen sielunvihollisen kylvämän epäuskon Herra Jeesus Kristus kutsuu meitä tänäänkin Pyhälle Ehtoolliselle, jossa hän antaa meille itsensä leivässä ja viinissä syntiemme sovitukseksi. Joka häneen uskoo, saa iankaikkisen elämän.