Rakkaat kristityt!
Kirkko on jotain muuta. Kun astun kirkon ovesta sisään – en milloinkaan astu samalla tavalla kuin jonnekin muualle. En puhu nyt vain tästä kotikirkostani, Loviisan kirkosta – vaan ihan kaikista kirkoista. On sama, onko kirkko Suomessa vai ulkomailla. Sekin on aivan sama, onko kirkko luterilainen vai jonkin muun kirkkokunnan kirkko. Kun astun kirkkoon, astun johonkin aivan erityiseen tilaan.
Kokemusta voi hyvin kutsua pyhän kokemukseksi. Kirkko kutsuu hiljentymään. Kirkko kutsuu pysähtymään. Kirkko kutsuu kohtaamaan niin Jumalan kuin itseni ja toiset, jotka ovat astuneet samasta ovesta sisälle. Kirkko on jotain muuta.
Tämän sunnuntain Raamatun tekstit kutsuvat meidät tämän saman peilin äärelle kohtaamaan niin Jumalaa, itseämme kuin toisiammekin.
Kertomus rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta lienee aika tuttu. Rikas mies oli rakkaudeton köyhää Lasarusta kohtaan ja sai lopulta rakkaudettomuudestaan tuomion. Kertomus on vahva muistutus siitä, mikä taitaa usein tämän ajan ihmisiltä unohtua: me olemme vastuussa elämästämme. Lopulta, viime kädessä, me vastaamme elämästämme elämän antajalle, Jumalalle. Kertomus yllättää, koska se asettaa meidät kasvokkain sen todellisuuden kanssa, joka on näkymätön, ikuinen. Kertomus voi tuntua sekä lohduttavalta että pelottavalta. Riippuen näkökulmasta, josta sitä lähestyy.
Kertomus on lohduttava, koska se muistuttaa siitä, että kerran oikeudenmukaisuus tapahtuu. Se on pelottava, koska se asettaa omat arvoni ja tekoni puntariin.
Mitkä ovat minun arvoni? Mikä minua elämässäni ohjaa? Mikä on tärkeää?
Luetut lukukappaleet avaavat meille muutaman tärkeän näköalan.
Vanhan testamentin saarnaajan viisaus tuntuu kovin ajankohtaiselta:
” Joka rakastaa rahaa, ei saa sitä kyllin,
eikä se, joka rakastaa rikkautta, saa voittoa tarpeekseen.
Tämäkin on turhuutta.
Kun omaisuus karttuu, karttuvat sen syöjätkin.
Mitä iloa siitä on omistajalleen,
paitsi että saa nähdä sen kuluvan?”
Elämme ajassa, jossa kaikki arvotetaan rahassa. Kaikki – tai ainakin melkein kaikki. Talous on mittareiden mittari. Jos talous on hyvin – kaikki on hyvin. Vai onko sittenkään?
Luther opetti Jumalasta näin: ”Mitä tietää se, että jollakulla on Jumala, ja mikä Jumala? Tähän vastaamme: Jumalaksi sanotaan sellaista, jolta meidän on odotettava kaikkea hyvää ja jonka turviin meidän kaikissa hädissämme on paettava. Siis se, että jollakulla on Jumala, merkitsee oikeastaan vain sitä, että sydämestä häneen turvaudutaan ja uskotaan.” Näin Luther. Missä on minun turvani, minkä uskon auttavan hädässä? Siinä miettimistä.
Saarnaaja totesi, että rahaa ei voi saada kyllin eikä voittoa tarpeekseen, omaisuudestakaan ei ole muuta iloa, kuin että se kuluu…
Aikamoinen peili – ja sotii aikaamme vastaan. Aikamme arvoja vastaan. Aikana, jolloin turvallisuuden tunne ja lompakko kulkevat yhtä matkaa.
Peili, jonka edessä kirkossa olemme – heijastaa myös toisenlaista kuvaa. Siitä toisenlaisesta kuvasta kertoi Uuden Testamentin lukukappale. Johanneksen kirjeen katkelma alkoi sanoilla: ”Jumala on rakkaus.”
Jeesus Kristus avaa silmiemme eteen näkymän siitä, kuinka Jumala rakastaa. Rakastaa, koska rakastaa – kysymättä rakkauden kohteen ansioita. Tällaista Jumalaa me saamme olla kirkossa kohtaamassa. Jumala ei tarvitse kirkkoja – me tarvitsemme. Me tarvitsemme niitä paikkoja ja niitä hetkiä, joissa me osaamme pysähtyä. Me tarvitsemme niitä hetkiä, jolloin hetkeksi edes voimme jättää arjen huolet taaksemme ja pysähtyä kuulemaan ja kokemaan sitä, että olemme Jumalalle rakkaita. Hän haluaa meille hyvää.
Tämän sunnuntain aiheena on katoavat ja katoamattomat aarteet. Me saamme iloita molemmista – niin katoavista, kuin katoamattomista. Meidän katoavia aarteita ovat hyvinkin esimerkiksi rakkaat ihmiset, rakkaat paikat, kaunis luonto, tämä elämä – kaikki katoavaa, mutta hyviä aarteita.
Mutta saamme iloita myös katoamattomasta: Jumalalla on varattuna meille hyvää.