“Kukaan ei ole tullut kertomaan.” Näin saatetaan sanoa, kun keskustellaan siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Ajatellaan, että kaikki päättyy kuolemaan, tai meillä ei ainakaan ole kuolemanjälkeisestä elämästä mitään tietoa, jolloin siitä on turha puhua.
Mutta onhan niitä, jotka ovat tulleet kertomaan! Johanneksen evankeliumissa esimerkiksi puhutaan Jeesuksen hyvästä ystävästä, Lasaruksesta, jonka Jeesus herätti kuolleista.
Päivän evankeliumin Lasaruksella on sama nimi kuin Jeesuksen ystävällä. Viittaako hän todelliseen Lasarukseen, koska hän on ainoa henkilö Jeesuksen vertauksissa, joka mainitaan nimeltä? Tuskinpa. Kahden Lasaruksen välillä on kuitenkin yhtymäkohta, sillä Jeesuksen ystävän kuolleista herättäminen vahvistaa vertauksen keskeisen sanoman. Vertauksessa rikas mies esittää, että Lasarus lähetettäisiin varoittamaan hänen veljiään, jotka silloin varmaan uskoisivat ja välttäisivät hänen kohtalonsa. Fariseukset ja ylipapit eivät kuitenkaan uskoneet Jeesusta, kun hän herätti todellisen Lasaruksen kuolleista, vaan päinvastoin he päättivät tappaa hänet.
Rikas mies ei tuonelan tuskissa suinkaan huolehtinut veljistään, vaan puolusteli itseään. Hän halusi sanoa, että häntä itseään ei varoitettu riittävän selvästi. Mutta kun hän ei kuunnellut Moosesta ja profeettoja, hän ei olisi uskonut, vaikka joku olisi noussut kuolleista. Samoin olisi käynyt, jos Lasarus olisi lähetetty hänen veljiensä luokse, ja samoin kävi, kun toinen Lasarus oikeasti herättiin kuolleista.
Usko on tapa suhtautua asioihin. Ihminen ei voi elää ilman uskoa. Kysymys ei ole siitä, uskommeko me, vaan siitä, mihin me uskomme. Mikään ei ole sillä tavalla varmaa, että sitä ei voi asettaa kyseenalaiseksi. Emme voi olla ehdottoman varmoja edes siitä, että meidän lisäksemme on olemassa myös jotain muuta. Jos joku uskoo, että ulkopuolinen todellisuus on vain hänen oman mielensä tuotetta, kukaan ei voi osoittaa, että hän on väärässä. Arkinen elämä käy toki mahdottomaksi, jos ajatellaan näin.
Filosofeja askarruttanut äärimmäinen esimerkkimme osoittaa, että koko elämä rakentuu uskon varaan. Jos uskoa tarvitaan jopa ikään kuin kaikkein perustavimmalla tasolla, meidän on helppo ymmärtää, että toimivat ihmisten väliset suhteet eivät ole mahdollisia ilman uskoa ja luottamusta. Meidän täytyy luot-taa siihen, mitä ihmiset meille sanovat, vaikka tiedämme, että joku puhuu välillä omiaan.
Uskon ja luottamuksen merkitys korostuu sitä enemmän, mitä tärkeämpi jokin ihmissuhde on. Läheisen ihmisen kohdalla ei ole kysymys vain hänen yksittäisiin sanoihinsa uskomisesta, sillä meidän on uskottava myös hänen rakkauteensa. Me emme viime kädessä voi tietää, että meitä rakastetaan, vaan meidän on uskottava, että olemme läheisillemme tärkeitä ja rakkaita.
Suhteemme läheisiimme on siis uskon ja rakkauden suhde. Jumalaankaan emme voi olla muunlaisessa suhteessa. Päi-vän evankeliumi todistaa, että kun me emme usko Jumalaan ja Jumalaa, perimmäinen syy ei ole tiedon puute vaan epäusko, haluttomuus uskoa. Rikkaalla miehellä oli tuone-lassa edessään karut tosiasiat mahdollisimman selvinä ja yksiselitteisinä – vaikka vertauksen yksityiskohtia ei epäilemättä pidä ymmärtää kirjaimellisesti –, mutta sokeassa epäuskossaan hän kaikesta huolimatta kieltäytyi uskomasta eikä tunnustanut pahoja tekojaan. Ajan rajan taakse siirtyminen ei muuttanut mitään, se ainoastaan sinetöi rikkaan miehen epäuskon. Hänellä oli jo eläessään täysi syy uskoa, että hän on Jumalalle vastuussa teoistaan. Samoin on meidän laitamme. Meillä ei ole vain Moosesta ja profeettoja. Meillä on myös Uusi testamentti, meillä on itse Jeesus Kristus! Kuulkaamme häntä!
Kristuksessa Jumala on puhunut meille mahdollisimman selvästi. Sillä miten Jumala olisi voinut ilmoittaa meille selvemmin itsestään kuin syntymällä yhdeksi meistä? Jeesus oli ja on itsessään Jumalan Sana, Jumalan puhetta meille, ja hän myös puhui maan päällä eläessään sanoja, jotka kaikki saattoivat kuulla omilla korvillaan. Eikä vielä tässäkään kylliksi. Kuolihan Jeesus ihmisen kuoleman, mutta tuli sitten ylösnousseena kuoleman voittajana kertomaan ikuisesta elämästä. Lasarus ja muut Jeesuksen kuolleista herättämät henkilöt todistivat omalla olemassaolollaan Jumalan voi-masta, mutta heillä ei ollut paljoakaan sanottavaa. Sen sijaan Jeesus puhui ennen kuolemaansa ja sen jälkeen ihmeellisiä sanoja Jumalan valtakunnasta.
Jeesuksen tärkeitä sanoja on tallennettu Uuteen testamenttiin, ja koko Raamattu on kirja, joka kertoo hänestä. Raamattu on Jumalan sanaa, sanoja Sanasta, Kristuksesta. Niinpä me olemme pohjimmiltaan samassa asemassa kuin Jeesuksen aikalaiset, joiden parissa hän eli ja jotka saivat kuulla hänen äänensä. Meillekin Jumala puhuu mahdollisimman selvästi. Kun kuulemme tai luemme Kristuksesta, ja Jumalan Henki puhuu sydämellemme, mitkään ihmisten sanat eivät ole yhtä selviä, varmoja ja luotettavia.
Mutta haluammeko me kuunnella Jumalan puhetta? Tukimmeko me vertauksen rikkaan miehen tavoin korvamme ja väitämme samalla röyhkeästi, että Jumala ei puhu riittävän selvästi? Asetammeko mekin Jumalan sanat kyseenalaisiksi emmekä luota niihin? Käykö meillekin niin, että käperrymme epäuskoomme, ja puolustelemme nyt ja kerran tuomiopäivänä itseämme?
Se, joka ei halua kuulla Jumalan puhetta tämän elämän aika-na, ei halua kuulla sitä tuomiopäivänäkään. Eikä hän tuolloin enää myöskään uskalla kuulla Jumalan puhetta, sillä epäusko on ajanut hänet epätoivoon, ja hän näkee Jumalan väärässä valossa ja pitää Jumalaa ankarana tuomarina.
Syntiemme takia meillä kaikilla on mitä suurin syy pelätä Jumalan kohtaamista ja hänen puhettaan jo nyt. Jumalan Henki ei kuitenkaan puhu meille sillä tavalla, että päädymme epätoivoon. Hän kyllä muistuttaa meitä synneistämme ja osoittaa, että emme voi kelvata Jumalalle. Itsemme suhteen meidän täytyy siis joutua epätoivoon, mutta tästä terveellisestä epätoivosta avautuu tie uskoon ja luottamukseen. Jumalan Henki vakuuttaa meille, että Jumala ei suinkaan ole ankara tuomari, joka haluaa tuomita meidät. Päinvastoin hän haluaa armahtaa ja antaa anteeksi. Itse asiassa meidät on jo armahdettu! Kun Jeesus on kärsinyt syntiemme tuomion, meitä ei enää tuomita. Eihän samasta rikoksesta tuomita kahta kertaa.
Miksi emme uskoisi Jumalaa? Miksi epäilisimme hänen rakkauttaan? Me voimme olla uskossa varmoja Jumalasta ja hänen sanastaan, vaikka kaikki muu on epävarmaa. Onhan Jumala luonut kaiken sanallaan ja hänen sanansa voimasta mekin olemme olemassa. Itsestämme emme löydä muuta kuin epäuskoa, mutta Jumalan sana kääntää katseemme Kristukseen. Kun näemme hänet, näemme pelkää armoa ja anteeksiantoa, näemme käsittämätöntä rakkautta, jota kaipaamme enemmän kun mitään muuta – ja silloin me uskomme.