Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin? Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.”
”Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa.”
Jeesus ei sano tätä syyttäen, hän vain toteaa, niin kuin todetaan sellainen, mikä on perimmältään totta.
Kun Jeesuksen sanat lukee nyt, ne tuntuvat osuvan johonkin hyvin olennaiseen. Vaurauden keskellä, menestystä arvostavassa, janoavassa ja ihmiseltä odottavassa yhteiskunnassa, jossain aivan keskellä tuntuu oudolla tavalla ontolta ja tyhjältä. Mitä se hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman, mutta menettää sielunsa, ja kadottaa elämänsä.
Tämä Naantalin kirkko on olemassa sielun takia. Sielun pelastuksen takia. Yksinkertaisesti. Jotta ihminen ei menettäisi sieluaan, sitä, mikä on kaikkein sisimpänä ja keskellä ihmisessä ja elämässä. Sitä, missä Jumala ihmistä ja elämää koskettaa.
Sitä varten tämä on rakennettu, jumalanpalvelustilaksi, ja toiminut ensin birgittalaisluostarin kirkkona, sitten seurakuntakirkkona. Keskiajalta lähtien sukupolvi toisensa jälkeen on huolehtinut tästä, suorittanut korjauksia ja muutoksia. Nyt on ollut tämän sukupolven vuoro. Kirkko on korjattu, jotta se voisi edelleen toimia siinä tarkoituksessa, johon se on tarkoitettu, ja jotta se säilyisi edelleen, tuleville sukupolville.
Korjaus on vaatinut ihmisten paneutumista ja työtä, se on vaatinut varoja. Mutta tämän kirkon arvoa ei mitata niillä. Tätä ei mitata kiinteistömarkkinoilla.
Tämä ei myöskään ole sitä varten, että täällä tuotettaisiin uskonnollisia palveluita tai musiikkipalveluita.
Ei, juuri sellaisen todellisuuden keskellä, jossa talous on arvon mittari ja elämä alkaa näkyä erilaisten tuotteitten kuluttamisena, ostamisena ja myymisenä, tämä on merkki toisenlaisesta todellisuudesta. Tämä seisoo tässä, niin kuin on seissyt sadat vuodet, ja muistuttaa, että kaikkein perustavin elämässä ei ole kulutustuotteita ja hankittavissa markkinoilta. Jumalaa ei voi ostaa ja myydä, elämää ei voi ostaa ja myydä, ihmistä ei voi ostaa ja myydä. Sielua ei voi ostaa ja myydä.
Pelkällä olemassaolollaan kirkko sanoo jykevästi ja lujasti: mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman…
Kun kirkko näin korjauksen jälkeen otetaan käyttöön, se tapahtuu erityisessä toimituksessa. Kirkko pyhitetään. Kirkko erotetaan omaan tarkoitukseensa, Sanan ja sakramenttien paikaksi, rukouksen paikaksi, paikaksi, jossa käydään vuoropuhelua Jumalan kanssa.
Tämä on Jumalan kohtaamisen tila, eikä se riipu siitä, miten tai missä tarkoituksessa tänne tullaan. Tänne tullaan uteliaana turistina ihailemaan historiallista perintöä, tänne tullaan elämään musiikin mukana sellaista, mihin sanat eivät riitä, tänne tullaan yksin hiljentymään ja yhdessä jumalanpalvelukseen.
Ja aina, tulijasta riippumatta, tämä on jumalanpalvelustila, täällä ihminen on Jumalan edessä. Sitä musiikki, esineet, historia, sanat viime kädessä palvelevat.
Ja tämä kysyy hiljaa, tunkeilematta, niin kuin Jumala ihmiseltä kysyy: miten sielusi voi, miten sinä ihmisenä juuri nyt syvimmältäsi olet olemassa ja elämässäsi jaksat. Toinen kuulee kysymyksen, toinen ei juuri sillä hetkellä. Mutta se kysymys täällä on.
Jonkun sielu on ehkä pakahtumaisillaan ilosta ja täyteläisestä elämän tunnusta, toisen tuskasta, pelosta ja ahdistuksesta. Joku huomaa sielunsa hajanaisuuden ja repaleisuuden, jonkun sielu on peittynyt asioiden paljouden alle, eikä sitä tavoita, ei oikein tiedäkään, kuka syvimmältään on. Jonkun sielu on tyhjä, jonkun vain väsynyt ja eksyksissä.
Sitä varten tämä kirkko on, sitä varten tämä pyhitetään, jotta sielulla on tila tulla tunnistetuksi, niin kuin ihminen Jumalan edessä tulee tunnistetuksi aj tunnistaa itsensä.
Vanhassa Ruotsi-Suomen laissa kirkko määriteltiin turvapaikaksi. Se tarkoitti, että olipa ihminen tehnyt mitä tahansa, olipa kenen tahansa takaa-ajama, kirkko oli paikka, jossa oli turvassa. Kirkossa ihmiseen ei saanut kajota, ei kukaan.
Se kertoo jotain siitä, miksi tämä erikseen pyhitetään käyttöönsä Jumalan sanalla ja rukouksella. Tämä on tarkoitettu turvapaikaksi. Ajattelen monenlaista mielen, sielun ja koko elämän uupumusta, ahdistusta ja painetta, joka ihmistä ajaa. Tänne voi tulla, olipa sielu miten karrella, kadoksissa tai haavoilla tai väsynyt tahansa.
Tämä kirkko itsessään, seinien hiljaisuus, musiikki ja jumalanpalvelus, sana ja sakramentit ovat olemassa, jotta välittyisi se, että perimmältään ihminen tulee otetuksi vastaan ja armahdetuksi niin kuin Kristus ottaa ihmisen vastaan ja armahtaa.
Tämä on sielun turvapaikka ja lepopaikka.