Tänä sunnuntaina evankeliumitekstissä on isoja sanoja, jotka herättävät vahvoja tunteita. Jeesus puhuu itsensä kieltämisestä, ristin ottamisesta ja hänen seuraamisestaan. Hän asettaa vastakkain elämän kadottamisen ja elämän löytämisen.
Millaisia mielikuvia mahtavat nämä sanat ja kehotukset herättävät sinussa? Miten on, houkuttaako itsensä kieltäminen? Koukuttaako ristin kantaminen?
Nämä teemat palauttivat minut muistoissani omiin nuoruus- ja teinivuosiini. Minussa oli herännyt kiinnostus hengellisiä asioita kohtaan. Raamattu ja hengellisyys ylipäätänsä kiinnostivat. Tai itse asiassa olivat kiinnostaneet aina. Mutta nyt rippikoulun jälkeisinä vuosina etsin jotakin syvempää kuin vain mopon rassaaminen ja sillä päristely, mikä toki oli meistä pojista kiinnostavaa puuhaa sekin.
Pienessä maaseudun kotiseurakunnassani ei kuitenkaan ollut kovin paljon nuorten toimintaa, josta olisin saanut nuoren kristityn ja seurakuntanuoren mallia. Pikemminkin kristityn tai uskovan prototyyppi oli mielessäni tiukasti leuan alle huivin sitonut naapurin täti, joka keinutuolissa hyräili virsiä. Häntä kyllä arvostin suuresti, ja aavistelin hänen löytäneen jotakin sellaista mitä itsekin kaipasin.
Minusta siis tuntui itseäni etsivänä nuorena, että jotenkin samankaltaiseksi minunkin olisi muututtava, jos haluaisin elää tietoisesti kristityn elämää. Tuollainen tulevaisuuden kuva tuntui minusta, joka olin varsin aktiivinen kouluneuvostojen puheenjohtaja, jotenkin rajoittavalta.
Nämä nuoruusmuistot palautuivat mieleeni, kun luin päivän evankeliumia ja Jeesuksen sanoja itsensä kieltämisestä. Tuollainen oli siis minun kuvani itsensä kieltämisestä ja Jeesuksen seuraamisesta 1970-luvun jälkipuoliskon Tornionlaaksossa. Mielikuvissani kristityn elämä sijoittui väriskaalalla jonnekin harmaan ja mustan väliin.
Voin tietysti nyt hymähtää teinivuosieni pohdinnoille. Ne kuitenkin kertovat ainakin minulle jotakin huomionarvoista. Ensinnäkin nuo muistot kertovat mielikuvien vahvuudesta. Mielikuvat ja kuvitelmat ohjaavat meitä usein silloinkin, kun niillä ei olisi varsinaista todellisuuspohjaa. Toiseksi nuo muistot kertovat siitä, että ainakin minulle oli aika lailla hukassa se, mitä Jeesus mahtoi tarkoittaa itsensä kieltämisellä ja hänen seuraamisellaan.
Niin, mitä siis Jeesus mahtaa tarkoittaa, kun hän sanoo evankeliumissa hyvin kohti käyvästi: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.?” Ja Jeesus jatkaa puhettaan oppilailleen: ”Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä. Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa?”
Sen voi sanoa, että Jeesus ei ainakaan kosiskele kuulijoitaan siirappisilla sanoilla. Hän asettaa oppilaidensa – ja meidän – eteen peilin, joka ei valehtele. To peili pakottaa meitä kysymään, mitä itsensä kieltäminen ja Jeesuksen seuraaminen merkitsevät.
Ehkäpä on helpompi vastata – ainakin näin aluksi – mitä itsensä kieltäminen ei ole, kuin mitä se on. Ensinnäkään itsensä kieltäminen ei ole itsensä mitätöimistä. Se ei ole sitä, että vähättelisimme itseämme tai Jumalan kuvaa meissä. Jumala on luonut meidät kaikki omaksi kuvakseen, mutta samalla erilaisiksi ja omanlaisiksemme. Tämä Jumalan luomistyö on hyvää ja kaunista. Tätä Jumalan kuvaa meissä ei tarvitse, eikä tule kieltää.
Ja varmaa on, ettei Jeesus tällaista tarkoittanutkaan kehottaessaan opetuslapsiaan kieltämään itsensä ja seuraamaan häntä. Jumalan silmissä jokainen ihminen on kirkas helmi. Jumala näkee meissä jokaisessa kauneutta silloinkin, kun emme itse pysty sitä näkemään. Saamme katsoa itseämme Jumalan rakkauden läpi, arvostaa ja rakastaa itseämme.
Jos itsensä kieltäminen ei siis ole tuollaista äsken kuvaamaani, niin mitä se sitten voisi olla. Meidän aikamme tarjoaa siitä yllin kyllin esimerkkejä. Aikamme suosii narsistista persoonallisuutta, joka ajaa omaa etuaan ja pitää itsestään kovaa ääntä, ja samalla unohtaa lähimmäisen. Tällainen ihminen näkee helposti sen mikä on pintaa, mutta syvemmälle hän ei uskalla katsoa. Pinta peittää sisimmän. Oman edun tavoittelu muiden kustannuksella on ominaista narsistiselle kulttuurille. Siihen kuuluu läheisesti myös elämän instant-kokemusten arvostaminen; kaikki minulle heti nyt -asenne.
Ehkä jotakin tällaista Jeesus saattoi tarkoittaa sanoessaan, että ”mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa.” Jeesus ei todellakaan päästä kuulijaansa helpolla. Hän haastaa ja raastaa totuttuja ajatustottumuksia kysymällä näitä vaikeita kysymyksiä. ”Mitä se hyödyttää ihmistä!” Sielunsa voi siis tuon perusteella menettää myös silloin – ja ehkä ennen muuta silloin – kun saa itselleen paljon; liian paljon.
Suurten tavoitteiden tavoittelussa ei ole mitään pahaa. Ei Jeesus kutsu seuraajiaan elämään elämään varjoissa. Päinvastoin. Mutta hyvä on tiedostaa, että itsensä – ”sielunsa”, kuten Jeesus sanoo – voi menettää myös silloin kun tavoittelee ja saa paljon – liian paljon. Menestyksenkin keskellä pieni ihminen voi joutua itseltään hukkaan, jos hän ohjautuu vain ympäristön asettamien ihanteiden ja tavoitteiden mukaan.
Entäpä, mitä sitten voisi merkitä Jeesuksen sana: ”joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Jännitteinen ja paradokseja täynnä oleva lause, kuten Jeesuksen puheet usein. Ne pakottavat pohtimaan ja pureskelemaan. Ne eivät päästä helpolla.
Vain itselleen eläminen ja vain oman olemisen loputon varmistaminen voi johtaa juuri siihen, että yrittää itse pelastaa oman elämänsä. Paradoksaalisesti kyllä elämänsä voi kadottaa juuri yrittämällä pelastaa sen omin konstein. Elämänsä voi kadottaa elämällä vain itselleen ja toteuttamalla sellaista kertomusta, jossa näyttelee itselleen vieraassa roolissa. Jos oikein vimmaisesti yrittää pelastaa ja varmistaa elämänsä, voi lopulta joutua jopa itseltään hukkaan.
Jeesus asettaa haastavaksi ihanteeksi oman elämän kadottamisen hänen, Jeesuksen, vuoksi. Mutta paradoksaalisesti kyllä, näin elämänsä kadottava löytää elämän. Oman elämänsä kadottamisessa Jeesuksen tähden on oikeastaan kysymys itsensä ja oman elämänsä antamisesta siihen käyttöön, johon Luoja on meidät tarkoittanut. Siinä on kysymys elämän mielekkyyden löytämisestä Jumalan yhteydessä, joka on elämän lähde. Siinä on kysymys suhteessa toisiin elämisestä ja yhteydestä koko luomakunnan kanssa.
Itsensä kieltäminen ja oman elämän kadottaminen ei ole elämänkielteisyyttä, vaan kieltäytymistä pyörimästä koko aikaa niin sanotusti oman navan ympärillä. Itsensä kieltäminen on avoimuutta Jumalan avaamille poluille omassa elämässämme. Se on avoimuutta lähimmäisille, heidän huomioon ottamistaan.
”Joka tahtoo kulkea jäljessäni, hän seuratkoon minua.” Enemmän kuin mistään muusta, kristinuskossa on kysymys juuri Vapahtajan seuraamisesta. Jeesuksen seuraaminen on ensinnäkin armossa elämistä. Se on ansaitsemattoman armon omistamista omalle kohdalle joka päivä. Toiseksi Jeesuksen seuraaminen on sitä, että annan elämäni, lahjani ja heikkouteni Jumalan käyttöön.
Yhteys Jeesukseen muuttaa aina jotakin minussa ja sinussa. Jumala avaa silmämme elämän kauneudelle ja lähimmäisten tarpeille. Silloin huomaamme, että kaikki hyvä ei ole yksin meissä itsessämme, emmekä ole maailman napa. Saamme olla jakamassa hyvää eteenpäin ja luomassa kauneutta ja tasapainoa ympärillemme. Jeesuksen seuraaminen on elämistä jatkuvassa vuorovaikutuksessa Jumalan kanssa. Jeesuksen seuraaminen on Jumalan läsnäolon hengittämistä oman arkisen elämän keskellä.
Niinpä nyt tällä elämänkokemuksella voin tosiaankin hieman hymähtää nuoruusvuosieni pohdinnoille. Silloin mielikuvat Jeesuksen seuraamisen mukanaan tuomasta elämän rajoittuneisuudesta olivat tietysti ihan todellisia. Nyt näen asian kuta kuinkin päinvastoin. Vain itselle eläminen ja oman itsensä ympärillä pyöriminen se vasta rajoittunutta elämää onkin. Jeesuksen seuraamisen tiellä saamme sen sijaan luopua kuvitelmasta, että me itse olisimme kaiken keskus.
Tämä puhutteleva ja kohti käyvä evankeliumiteksti ja Jeesuksen sanat lankeavat teidän papiksi vihittävien ajatuksissa varmasti aivan tietynlaiseen maaperään. Raili, Jan, Sanna ja Lauri, te olette sydämessänne kuulleet kutsun palvella Kristuksen kirkkoa pappina ”aina ja kaikkialla”, kuten vihkisanoissa sanotaan. Myös seurakunta sekä minä piispana ja tuomiokapituli on näyttänyt vihreää valoa pappiskutsumuksellenne.
Pian sanotte useampaan isoon kysymykseen ”tahdon”. Tuo vastaus kertoo halusta astua sille polulle, jonka Jumala on teille avannut. Sillä polulla antaessaan saa. Sillä polulla kadottaessaan löytää elämän – mielekkään elämän.