Jeesuksen vanhemmat menivät joka vuosi Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Kun Jeesus oli tullut kahdentoista vuoden ikään, he taas juhlan aikaan matkasivat sinne, niin kuin tapa oli. Juhlapäivien päätyttyä he lähtivät paluumatkalle, mutta poika jäi vanhempien huomaamatta Jerusalemiin. Nämä luulivat hänen olevan matkaseurueessa ja kulkivat päivän matkan, ennen kuin alkoivat haeskella häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Kun he eivät löytäneet häntä, he palasivat Jerusalemiin jatkaen etsintäänsä.
Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet temppelistä. Hän istui opettajien keskellä, kuunteli heitä ja teki heille kysymyksiä. Kaikki, jotka kuulivat mitä hän puhui, ihmettelivät hänen ymmärrystään ja hänen antamiaan vastauksia. Hänet nähdessään vanhemmat hämmästyivät kovasti, ja hänen äitinsä sanoi: ”Poikani, miksi teit meille tämän? Isäsi ja minä olemme etsineet sinua, ja me olimme jo huolissamme.” Jeesus vastasi heille: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?” Mutta he eivät ymmärtäneet, mitä hän tällä tarkoitti.
Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen. Kaiken, mitä oli tapahtunut, hänen äitinsä kätki sydämeensä. Jeesukselle karttui ikää ja viisautta; Jumalan ja ihmisten suosio seurasi häntä.
Olemme koolla Herran huoneessa, pyhässä tilassa. Jumalanpalvelus, tuo seurakuntaelämän sydän, saa koko seurakunnan hengittämään. Erityinen kristittyjen kohtaaminen, jossa sana ja ehtoollisen sakramentti heitä hoitavat. Eikä pidä unohtaa yhteisöllisyyttä, se kun on yksi terveen kristillisyyden tunnusmerkki.
Mutta ei Herran läsnäolo rajoitu näiden seinien sisälle. Hän on läsnä kaikessa ja kaikkialla, temppeleistä ja kirkoista huolimatta.
Tämän on mahdollista siksi, koska Jumala on rakkaus. Luomakunta on rakkauden hedelmä, langenneena ja pyhänä. Siksi me elämme kauniissa maailmassa. Toisaalta ihailemme luomakuntaamme, mutta toisaalta tulemme sen kauneudelle sokeiksi. Tällöin emme näe Jumalaa siellä, missä Hän on, kaikkialla.
Siksi on ymmärrettävää, ettei kristinusko kannata ajattelua, joka väheksyy maailmaa, ainetta, arkea ja ruumiillisuutta. Tämän on kelttiläisyys oivaltanut. Kelttikristillisyys on maanläheistä ja luontoa kunnioittavaa. Rukouksissa korostuu armo, rakkaus ja Jumalan kolminaisuus. Kelttiläiset rukoukset ovat luonnonläheisiä ja kauniita. Ne ylistävät kolminaisuutta, Luojaa, kaiken alullepanijaa. Koko maailma on hiekanjyvässä, koko taivas kedon kukassa ja ikuisuus tässä hetkessä. Jumalan varjelusta ja huolenpitoa koetaan arkisen elämän tavallisissa tilanteissa.
Kelttiläisyys rohkaisee meitä huomaamaan, että Jumala on kaikessa. Silti, luodun ja luojan välille tehdään selvä ero. Jumala ei asu vain yksinoikeudella meidän rakentamissamme temppeleissä, vaan kaikkialla. Ubikviteettioppi on nimitys tälle ajattelulle. Kyseinen oppi hahmottelee teorian tasolla sen, minkä Jumalan rakkauden kyllästämä silmä näkee kaikkialla.
Kun me tämän oivallamme, oivallamme myös sen, että Jumala on läsnä joka hetkessä, monesti erityisellä tavalla hiljaisuudessa. Hiljaisuudessa saatamme löytää myös oman kutsumuksemme, josta tämän pyhä puhuu omaa kieltään.
Osaanko olla hiljaisuudessa, jossa Jumalakin on?
Voinko luottaa siihen, että kaikki tarvittava on tässä ja nyt. Tämä hetki on pyhä ja ainutlaatuinen, olen, elän ja hengitän Jumalassa.
Aika yksinäisyydessä, pyhässä hiljaisuudessa. Luovun sanoista, koska niitä ei tarvita. Entä kuulenko äänet, jotka täyttävät hiljaisuuteni? Voinko kuunnella tuulen kohinaa kuin kauneinta musiikkia? Voinko kuulla tässä musiikissa Jumalan kauneuden?
Hiljaisuudessa, sen jokaisessa hetkessä, on Jumala. Hänet saatan vaimentaa niin omalla puheellani, ajatuksilla tai ympäröivällä todellisuudella, jonka virikkeet estävät Hänen kohtaamisen? Tämä hetki on pyhä, koska se on Jumalan lahja.
Jumala ei asu vain temppelissä tai kirkossa. Hän ei asu ylhäällä, vaan alhaalla. Hän on siellä, missä ihminen pohtii omaa kutsumustaan ja elämäntarkoitustaan. Evankeliumin Jeesukselle temppeli oli pyhä paikka, jossa hän ilmaisi ensimmäistä kertaa kutsumuksensa palvella Isäänsä. Se tapahtui 12 vuotiaana.
Me saatamme usein pohtia, mikä on meidän kutsumuksemme, vai onko meillä sellaista? Näenkö kutsumuksen vain hengellisten silmälasien läpi, vai olisiko niin, että kutsumus toteutuu myös arjessa ja työssä, niissä askareissa, joiden parissa aikaani vietän. Että kutsumus on myös jotain täysin maallista, ja sellaisenaan hyvää ja riittävää? Kutsumus lähimmäisen palvelemiseen, rakkauteen ja tekoihin elämän puolesta.
Vaadinko itseltäni usein liikaa? Näenkö aivan tavallisessa arjessa oman paikkani, siinä arjessa, jota vertaan muihin ja saatan kokea alemmuutta?
Hiljaisuudessa Jumala kuiskaa: ”sinä olet minun, en koskaan hylkää sinua. Tule, niin näytän kutsumuksesi. Se saattaa olla lähempänä, kuin arvaatkaan. Minäkin olen lähempänä, kuin arvaatkaan.”