“Minun tulee olla Isäni luona”. Näin Jeesus siis sanoi äidilleen, joka oli lähtenyt etsimään häntä. Tuohon aikaan Jeesus alkoi olla siinä iässä, jolloin miespuolisesta juutalaisesta tuli “lain poika”, Israelin seurakunnan täysivaltainen jäsen. Ennen tätä tärkeää hetkeä täytyi käydä senaikainen rippikoulu, joka kesti kaksi vuotta. Opetus tapahtui niin, että oppilaat vastasivat opettajien kysymyksiin ja tekivät näille kysymyksiä. Jerusalemin pääsiäisjuhlilla Jeesukselle tarjoutui mahdollisuus saada lisävalaistusta niihin keskusteluihin, joita hän oli käynyt kotikaupungissaan paikallisten lainopettajien kanssa. Temppelin yhteydessä oli synagoga, jossa lainopettajat antoivat jatkuvasti opetusta. Jeesus viihtyi heidän seurassaan niin hyvin, että hän ei pannut merkille edes juhlien loppumista. Jeesus oli jo tullut tietoiseksi suhteestaan Taivaalliseen Isäänsä ja halusi olla “Isänsä luona” – siellä, missä puhuttiin Hänestä.
“Isäni luona” voitaisiin kääntää myös “Isäni huoneessa”. Jeesus tunsi olevansa kotonaan temppelin synagogassa, joka oli pyhitetty rukouksen ja Jumalan sanan tutkimisen paikaksi. Itse temppeliäkin Jeesus arvosti. Vaikka temppelissä toimitetut uhrit eivät voineet sovittaa syntejä, niillä oli esikuvallinen merkitys. Temppelin uhrikultin aika päättyi, kun Jeesus antoi täydellisen uhrin, ja temppelin väliverho repesi kahtia, ylhäältä alas asti. (Matt. 27:50,51)
Meidän kaikkien, jotka on kastettu Jeesuksen Kristuksen omiksi, tulee olla hänen luonaan, niin kuin hän itse halusi olla Isänsä luona. Siksi mikään ei ole tärkeämpää kuin se, että kokoonnumme tähän kirkkoon, tähän Jumalan huoneeseen, missä me kohtaamme Jeesuksen ja saamme olla hänen kanssaan.
Juutalaiset arvostivat suuresti temppeliään, vaikka siellä toimitetut uhrit eivät puhdistaneet jumalanpalvelukseen osallistuneiden omiatuntoja, kuten heprealaiskirjeessä sanotaan. (Hepr. 9:9) Eikö meillä ole paljon suurempi syy arvostaa tätä Jumalan huonetta, missä toteutuu se, mitä temppelijumalanpalvelus vasta ennakoi?
Kuhmoisten kaunis kirkko on seudun merkittävin rakennus, ja kirkko sijaitsee täällä keskeisellä paikalla kuten niin monella muullakin paikkakunnalla maassamme. Kirkot saarnaavat pelkällä olemassaolollaan ja muistuttavat siitä, mikä elämässämme on tärkeintä. Kun vieraspaikkakuntalaiset ajavat Kuhmoisten ohi, heidän huomionsa kiinnittyy väistämättä kirkkoon ja sen viereen rakennettuun seurakuntataloon, joka sekin on tyylikäs rakennus. Mutta tulemmeko me useinkaan ajatelleeksi, kuinka suuri siunaus liittyy siihen, että nämä rakennukset seisovat paikoillaan? Ja osaammeko olla kiitollisia siitä, että kirkonkellot kutsuvat meitä yhteiseen jumalanpalvelukseen?
Jumalan toiminta ei tietenkään ole sidottu kirkkorakennukseen. Paavali totesi Ateenan Areiopagilla, että “Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mikä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä.” (Apt. 17:24) Silti kirkko ei ole vain rakennus toisten joukossa. Kirkkoa voidaan kutsua Herran huoneeksi, koska se on vihitty omaan erityiseen tehtäväänsä. Toisin kuin aikoinaan Jerusalemin temppelissä kirkossa ei uhrata mitään, mutta täällä Vapahtajamme lahjoittaa meille henkilökohtaisesti sanan ja sakramenttien välityksellä kaiken sen, mitä hän on täydellisellä ja kertakaikkisella uhrillaan tehnyt jokaisen ihmisen hyväksi. Jumalan sanaa julistetaan toki muuallakin kuin kirkossa, eikä kastaminen ja ehtoollisen viettokaan tapahdu aina kirkossa, mutta kirkko on rakennettu ja pyhitetty nimenomaan sanan julistamisen ja sakramenttien toimittamisen paikaksi.
Varsinainen Herran huone on kirkkoon kokoontuva Kristuksen seurakunta. Päivän epistolassa puhutaan Kristuksen haltuun uskotusta Jumalan rakennuksesta ja todetaan, että “tämä rakennus olemme me”. (Hepr. 3:6) Paavali puolestaan kirjoittaa Efesolaiskirjeessä: “Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.” (Ef 2:20–22) Kristukseen uskominen on henkilökohtainen mutta samalla myös syvästi yhteisöllinen asia. Kristukseen uskovat kuuluvat yhteen, jokainen heitä on yksi elävä kivi Jumalan suu-ressa rakennuksessa. Siksi Kristuksen seurakunta myös kokoontuu yhteen joka viikko Herran huoneeseen sanan ja sakramenttien äärelle.
Yhteiseen jumalanpalvelukseen osallistuminen on paitsi tärkeää myös hyvin luonnollista. Vanha sanonta “ei tapakristillisyys kristillisyyttä tapa” pitää varmasti paikkansa. Jos lähdemme Jumalan kansan juhlaan jo tavan vuoksi, ilman mitään erityistä syytä, me olemme omaksuneet mitä parhaimman tavan!
Sellainen vaara on kyllä olemassa, että jumalanpalvelus tulee meille väärällä tavalla tutuksi, ja unohdamme sen, että me olemme täällä Jumalan huoneessa hänen edessään ja hänen tutkivan katseensa alla.
Vanhan testamentin profeetat joutuivat aikoinaan puhumaan kovia sanoja vanhan liiton Jumalan kansaa vastaan sen vääristyneen jumalanpalveluselämän takia. Esimerkiksi Jesaja julisti: “Lakatkaa jo tarjoamasta turhia uhrejanne, minä inhoan niiden savua! Uusikuu ja sapatti, kokoukset ja juhlat – minä en siedä teidän pyhiä juhlianne ja pahoja tekojanne. … Vaikka te levitätte kätenne rukoukseen, minä peitän silmäni, en tahdo teitä nähdä. Vaikka te rukoilemistanne rukoilisitte, minä en teitä kuuntele, koska kätenne ovat veren tahrimat. Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa.” (Jes. 1:13–17) Aamoksen kirjassa taas sanotaan: “Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä, minä en voi sietää juhlakokouksianne. … Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.” (Aam. 5:21–24)
Jumalanpalveluksen viettäminen ei enää koitunut siunaukseksi vaan päinvastoin kiroukseksi, kun synti ja syyllisyys jäivät koh-taamatta. Myös uuden liiton jumalanpalvelus voi vääristyä ja muuttua ihmiskeskeiseksi. Vanhan liiton jumalanpalvelus oli vain varjo tulevasta, mutta me olemme osallisia Jumalan todelli-suudesta Kristuksessa. Kuinka suuri syy meillä onkaan hiljentyä Jumalan tutkittaviksi ja tuomittaviksi, kun tulemme Herran huoneeseen!
Jumalan todellisuus Kristuksessa on kuitenkin armon todellisuutta. Tämän päivän otsikko on “Herran huoneessa”, vanhassa kirkkokäsikirjassa otsikkona oli “Jumalan huoneen ihanuus”. Olemme koolla maailman ihanimmassa ja ihmeellisimmässä huoneessa! Täällä Jumala tutkii ja tuomitsee meidät, mutta ei tuomion tähden, vaan siksi, että hän voisi armahtaa meidät! Tuomio on jo kärsitty! Täydellinen uhri on annettu!
Paavali kirjoittaa roomalaisille: “… sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut armoistuimeksi (sovitusuhriksi), hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaan-otettavaksi.” (Room. 3:23–25) Vanhan liiton temppelin kaikkein pyhimmässä osassa oli liitonarkku, jossa säilytettiin lain tauluja ja jonka kantta kutsuttiin armoistuimeksi. Kaikkein pyhimpään sai mennä vain ylimmäinen pappi ja hänkin vain kerran vuodes-sa, Suurena sovintopäivänä. Silloin ylimmäinen pappi pirskotti armoistuimelle uhrieläimen verta sekä kansan puolesta että itsensä puolesta, jotta Jumala ei pyhyydessään tuomitsisi heitä. Kysymys oli siis vain ennakoivasta merkistä, todellista sovitusta ei siltä armoistuimelta julistettu. Mutta nyt on todellinen sovitus tapahtunut. Jeesus Kristus on taivaassa todellisena armoistuimena Jumalan lain kaikkien vaatimusten ja syytösten yläpuolella. Laki tuomitsee meidät oikeutetusti, mutta Jeesus puhuu meille armon sanoja. Jeesus vakuuttaa, että hän on antanut itsensä sovitusuhriksi ja vuodattanut verensä puolestamme. Siksi mikään ei ole varmempaa kuin se, että kaikki syntimme on pyyhitty pois eikä niitä enää muisteta!
Kunpa alkaneena vuonna meidän askeleemme ja mahdollisimman monen muunkin askeleet suuntautuisivat usein tähän ihmeelliseen huoneeseen Jeesuksen luokse!