2. sunnuntai loppiaisesta, Joh. 2: 1-11, Hans-Christian Daniel

Sinua, Jeesus lähestyn.
Rauhoita sydämeni,
Kun rukoukseen hiljennyn
Lepoa saadakseni.
Syvälle sanaan johdata,
Uskossa anna katsella Rakkaita kasvojasi. (Siionin virsi 115:1)
Eräässä kodissa tultiin iloisiksi. Siellä kiitettiin Jumalaa siitä, että Jeesus oli tullut heidän kotiinsa ja tullessaan muutti viinan huonekaluiksi ja ruokasi.
Päivämme evankeliumissa sanotaan: myös Jeesus ja hänen opetus lapsensa kutsuttiin häihin. Jeesuksen läsnäolo toi Jumalan kirkkauden, hänen kunniansa ja rakkautensa hääparin uuteen kotiin.
Sulhanen ja vaimo yhteisen elämänsä alkutaipaleella: hääjuhla parhaimmillaan! Hääpari sai armon, kun Jeesus opetuslapsineen saapui heidän kotiinsa. Hääpari sai armon toisessakin merkityksessä: he saivat sen armon, että he pääsivät huomaamaan oman tilansa, oman puutteensa. Heillä loppui tarjoiltavaa. Vieraat jo huomasivat puutteen, piinallista!
On ehkä viisasta, että me ihmisten edessä pidämme esillä kauniin ja hyvän ulkokuoren. On kai oikein vastata vointikyselyyn, että Kiitos minulle kuuluu hyvää. Mutta kaikkein parasta on, että me saamme sen armon, että voimme viedä puutteemme Jumalan eteen. Parasta on, että hän huomaa puutteemme. Suuri armo on, että pääsemme piinalliseen pulaan pyhän Jumalan edessä. Kun meillä loppuu tarjoiltavaa Jumalan edessä, emme voi jatkaa itsevanhurskauden eli tekovanhurskauden tiellä, vaan joudumme isäntinä ja emäntinä Jumalan eteen kerjäläisiksi.
Kun Jumala päästää meidät pulaan, pääsemme hänen kouluunsa, jonka ensimmäisiä alkeita meidän on opiskeltava koko elämämme ajan. Jumalan koulun ensimmäiset alkeet ovat siinä, että kaikki, mikä meillä on, on Jumalan antamaa. Luojan lahja on elämä, elämän tarpeet, jokapäiväinen leipä. Sitä meidän tulee pyytää häneltä.
Älkää ymmärtäkö väärin: ei täällä ylistetä puutetta. Puutteesta ihminen saattaa tulla vaikka varkaaksi. Puute ei tee autuaaksi. Armo on siinä, että saa huomata puutteensa tai pulmansa ja käydä Jumalan eteen pyytämään apua häneltä, jolla on kaikkea. Autuasta on odottaa hänen aikaansa.
Hääjuhlassa Jeesus näyttää Jumalan kasvot. Kun Maria änkeää välittäjäksi hääparin pulman ja Jeesuksen väliin, tämä vastaa äkäisesti: Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.
Martti Luther sanoo siitä: Mikä hirmuinen survaisu! Ihminen hädässään… tuntee ikäänkuin Jumala sanoisi: ’Mitä sinulla on minun kanssani tekemistä?’ Totisesti ihmisen täytyy silloin joutua toivottomaksi, ellei hän tiedä ja tunne Jumalan menettelytapaa eikä ole harjaantunut uskossa, vaan seuraa tunteitaan, ajattelematta Jumalasta muuta kuin sitä, mitä sanat tuntuvat sanovan. Hän tuntee silloin pelkkä vihaa ja armottomuutta eikä hän sen tähden pidäkään Jumalaa muuna kuin vihollisenaan ja vihastuneena tuomarina. Hän tapaa Jumalan semmoisena, millaiseksi hän Jumalan ajattelee. Hän ei siis saata toivoa häneltä mitään hyvää. Tämä on Jumalan ja hänen hyvyytensä kieltämistä, ja tämän seurauksena ovat kaikenlaiset epäuskon hedelmät, kuten Jumalan pakeneminen, vihaaminen ja häpäiseminen. Mutta huomaa, mitä Jeesuksen äiti tässä tekee ja opettaa: meidänkin on annettava Jumalalle se kunnia, että hän kuitenkin on lempeä ja armollinen, vaikka hän toisenlaiselta näyttääkin, ja vaikka omatuntomme ja mielemme toista kokisi! … meille ei jää jäljelle mitään tuntemista, vaan ainoastaan sula usko Jumalan hyvyyteen. Huomaathan tästä: Jeesuksen äiti pitää puhtaana uskon, meidän esikuvaksemme. Hän on varma siitä, että Jumala on armollinen, vaikka hän ei sitä tunnekaan; varmaa onkin, että hän nyt toista tuntee, toista uskoo.” (Manna Jumalan lapsille, 1981, s.257).
Näin siis uskonpuhdistajamme. Hän korottaa Marian peräti uskonpuhdistajan asemaan, koska Maria ei masennu Jeesuksen ankarasta vastauksesta huolimatta. Maria tarttuu uskossa Jumalan näkymättömään hyvyyteen ja perusteettomaan armoon. Hän odottaa Jumalaa. Usko antaa aikaa ja lepoa. Usko tarttuu vain sanaan eikä näkemiseen tai tuntemiseen. Maria käskee: Mitä hän teille sanookin, tehkää se.
Maria viittaa sanaan. Vaikka Jumalan armo viipyisikin, meillä on Jumalan pyhä sana. Tämä sana ei ole tyhjä, vaan se on elämän sana, elämisen sana. Tämä sana ei ole vain koristeena tai juhlallista sokerikuorrutusta tyhjänpäiväisen ja onton elämisen päällä. Ei. Vaan Jumalan pyhä sana on aina tekosana, Jumalan tekemisen sana. Se sana on nykyisyyttä, mitä hän teille sanookin se pitää sisällään menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Koska Jumala elää, hänen pyhä sanansakin elää. Koko pyhän Raamatun tunnuslauseena voisi olla Marian kehotus: Mitä hän teille sanookin, tehkää se. Jumala sanoo, ja se tapahtuu. Herra Jeesus puhuu, ja se toteutuu. Pyhä Henki ei ole mykkä henki, vaan rakkaudessa toimelias ja Jumalan rakkauden moni-ilmeistä kieltä välittävä Pyhä Henki. Tehkää se, kehottaa Maria. Se on siis mahdollista ja tarpeellista.
Tehkää se viittaa tähän päivään ja huomiseen, joka päivään. Koska Jumala sanassaan toimii ja elää, hän on sanassaan läsnä elämässämme. Siksi tämä tekeminen on mahdollista. Se ei vie tekovanhurskauteen, vaan läsnä olevan Jumalan armosyliin. Tämä tekeminen on uskossa kiinnittyneenä siihen, mitä Hän sanookin. Silloin oma tahtoo on alistettu Jumalan sanalle: tapahtukoon sinun tahtosi.
Ei ole sattumaa, että Jeesus tekee tunnustekojensa prototyypin juuri hääjuhlassa. Häissä juhlitaan miehen ja naisen yhdeksi tulemista, yhteenliittymistä. Iankaikkista elämää usein kuvataan juuri hääjuhlana. Jeesus puhuu itsestään usein ylkänä eli sulhasena. Koko pelastushistoria on sitä, että taivas maata koskettaa; koko Raamattu kuvaa ikään kuin suurta häätapahtumaa, jossa suuri kolmiyhteinen Jumala ottaa omakseen ihmisen sielua.
Ei ole sattumaa, että Jeesus tekee tunnustekonsa käyttäen vettä. Vesi viittaa pyhään kasteeseen, armonliittoon ja Jumalan lapseuteen. Siitä meidän tulee ammentaa. Vesi muuttuu viiniksi. Tämä toinen elementti liittyy pyhään ehtoolliseen.
Jeesuksen tunnusteko merkitsee uuden maailmanajan koittamista ihmiskunnalle. Jeesuksen ihmeteot eivät olleet temppuja, vaan ne ovat Jumalan kunnian ja hänen rakkautensa ilmenemismuotoja. Ne tähtäävät uskoon, Herran lahjaan. Usko on kuin tyhjä käsi, joka ojentuu armoistuinta kohden.
Vanhalta kirkkoisältä aikoinaan kysyttiin, mitä tehtiin näin suurella viinimäärällä siellä Kaanan häissä. Kirkkoisä vastasi yksinkertaisesti, että siitä me juomme edelleen.
Yhä edelleen Herra tulee meidän elämäämme, meidän kotiimme ja sydämiimme, kun. me nöyrästi häntä pyydämme. Yhä edelleen hän muuttaa elämämme pyhäksi, syntimme vanhurskaudeksi, epätoivomme uskoksi. Saamme kiittää häntä, että hän voi muuttaa viinan huonekaluiksi ja ruoaksi. Saamme kiittää, että pyhässä kasteessa Jumala ammentaa meidät pelastuksen astioihin, ja pyhässä ehtoollisessa saamme juoda pelastuksen kallista juomaa, viiniä, joka on Herramme Jeesuksen Kristuksen kallisarvoinen veri, meidän edestämme vuodatettu. Mitä hän sanookin, tehkäämme se!