Mitä tämä tuttu ja kaunis kertomus Kaanaan häistä kertoo meille Jeesuksesta? Ainakin sen, miten Jeesus astui esiin lähikylien ja koko Galilean tietoisuuteen rakentajan pojan tuntemattomasta roolistaan. Näemme myös sen, miten Jeesus ilmaisi voimansa kutsumilleen opetuslapsilleen. Ja nämä uskoivat häneen. Mutta mikä on tämän kertomuksen hengellinen sanoma meille tämän päivän kuulijoille, tämän päivän opetuslapsille.
Hyvin varhain kristikunnassa juuri tämä on ollut juuri se evankeliumiteksti, joka on luettu kristilliseen avioliittoon vihkimisen yhteydessä. Jeesus teki ensimmäisen tunnustekonsa häissä, johon hänet oli kutsuttu Nasaretin naapurikylään Kaanaan. Hän oli juhlan ilossa mukana, mutta hän kantoi huolta myös nuorta paria hääpäivänä kohtaavasta vastoinkäymisestä ja häpeästä. Hän pelasti heidän juhlansa ja toi siihen ylenpalttisen siunauksensa. Hän pelasti myös nuoren parin yhteisen taipaleen saattamalla heidät näin siunauksin matkaan.
Suurin ja tavallisin avioliittojen ongelma ei taida olla se, että hääjuhla olisi tehty liian pienellä budjetilla, että hääpöydän antimet loppuisivat kesken, tai että juhlista jäisi jotain välttämätöntä puuttumaan. Siitä tosin tuntuu joskus häitä valmistellessa olevan suurin huoli. Suurimmat ongelmat taitavat olla kuitenkin juhlan jälkeen avioliiton arjessa: Riittävätkö eväät yhteiselle elämän matkalle, riittääkö tahto rakastaa ja osoittaa se, olla uskollinen, jakaa yhdessä ilot ja vastoinkäymiset, elämän haasteet, palvella ja tukea toinen toistaan.
Rakkaus koetellaan silloin, kun ihastuminen ja rakastuminen ja samalla ihastumisen ja rakastumisen kohteena oleminen muuttuu työn ja huolten painamaksi arjeksi. Silloin toisessa alkaa ärsyttää se, etteivät samat asiat tunnu olevan tärkeitä ja arvokkaita, että toinen ajattelee asioista niin eri tavalla, kokee asiat niin toisin, ilmaisee tunteensa ja tahtonsa tavalla, jota toinen ei ymmärrä. Lopulta käy niin, että senkin pahan, sen rakkaudettomuuden, jota ei pysty itsessään näkemään ja tunnustamaan, juuri sen heittääkin toisen kasvoille. Hänestä tulee syypää ja yhteyden tuhoaja.
Kärsivällinen ja kestävä rakkaus etsii elämän arjessa yhdessä tietä eteenpäin. Se antaa anteeksi ja oppii erehdyksistään. Syvä ja kestävä rakkaus ei lakkaa etsimästä yhteistä kieltä, keinoja ymmärtää toista ja tulla itse ymmärretyksi. Se opettelee tuntemaan toista ja kunnioittaa kumppaninsa erilaisuutta. Rakkaus näkee erilaisuuden yhteisen elämän rikkautena. Se tunnustaa, ettei koskaan opi täysin ymmärtämään toista eikä edes itseään.
Rakkaus, elämän jakaminen yhdessä taitaa olla se viini, joka tuntuu avioliiton arjessa liian usein loppuvan kesken. Kysymys on siitä, riittääkö sitä elämän arkeen, arjen huolten ja paineiden keskelle, yhä uusiin elämänvaiheisiin ja haasteisiin. Senkin on moni aviopari saanut kokea, että toisistaan etääntymisen, jopa lopulliselta katastrofilta näyttäneiden vaikeuksien jälkeen, Kristus on auttanut ja johtanut yhteisessä elämässä aikaan, joka on tuntunut lopulta kaikkein parhaalta. Paras viini on ollut odottamassa, niin kuin kerran Kaanaan häissä. Se on saatu lahjaksi häneltä, jonka puoleen on hädässä käännytty ja jolta apua on pyydetty.
Tämä sunnuntai osuu keskelle joka vuosi tammikuun 18. ja 25. päivän välillä vietettävää maailmanlaajaa kristittyjen ykseyden rukousviikkoa. Sen aikana seurakuntia ja yksityisiä kristittyjä kehotetaan rukoilemaan Kristuksen seuraajien puolesta, että he olisivat yhtä. Sitähän Jeesus itse rukoili viimeisenä iltana ennen kuolemaansa. Näin hän rukoili: ”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.
Olemmeko me Kristuksen kirkkona, eri kirkkoihin kuuluvina kristittyinä, tai oman kirkkomme sisällä suhteessa eri tavoin ajatteleviin kristittyihin kun arjen keskellä erillemme kasvaneet aviopuolisot. Huomaamme, että emme aina ymmärrä toisiamme, emme toistemme tapaa ilmaista uskoaan, emme toistemme kieltä emmekä ratkaisuja. Vertaamme omia ihanteitamme ja jaloja periaatteitamme toisen heikkouksiin ja epäonnistumisiin, emmekä koskaan päinvastoin. Erilaisten ajatusten, ratkaisujen ja käytäntöjen vuoksi, alamme epäillä toistemme uskoa, suhdetta Kristukseen, pidämme sitäkin vääränä, vähättelemme sitä, mitätöimme sen. Mehän voisimme erilaisuudestamme, erilaisesta ymmärryksestä, kielestä, tavoista ja ratkaisuista huolimatta tunnustaa yhteisen uskomme ja iloita siitä ja voisimme sen vuoksi pyrkiä, kunnioittamaan, kuuntelemaan ja ymmärtämään ja kunnioittamaan. Se jos mikä olisi rakkautta.
Apostoli Paavali vertaa avioliittoa Kristuksen kirkkoon. Siinä vertauksessa Kristus itse on puoliso, joka ei lakkaa rakastamasta kirkkoaan. Hän rakastaa sillä rakkaudella, jota Paavali kuvaa sanoilla: ”Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus ei koskaan katoa.”
Kysymys on Kristuksen kirkon, hänen omiensa uskollisuudesta ja rakkaudesta tässä liitossa. Jeesus itse sanoo, että hänen rakkautensa vastarakkaus on sitä, että hänen omansa rakastavat toisiaan: ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.”
Onko siis tuo rakkauden ja yhteyden viini päässyt yhä uudelleen loppumaan kesken maailmanlaajassa Kristuksen kirkossa ja omassa kirkossammekin? Puuttuuko siitä se yhteys ja keskinäinen rakkaus, joka on tarpeen, jotta maailma uskoisi. Näyttääkö Kristuksen kirkko ulospäin toisiaan kyräilevältä, tuomitsevalta ja epäilevältä joukolta, jolta puuttuu yhteinen ilo, toistensa kunnioitus ja huolenpito. Onko viini siis väljähtynyt ja etikoitunut elämäksi, jonka täyttää riitaisuus ja tuomionhalu.
Ehtoollispöydässä tilanteen ristiriitaisuus korostuu. Joku miettii, mihin pöytään hän voi mennä, keitä muita siellä on ja keitä palvelemassa. Joskus tunnemme kipeänä sen, että aito pöytäyhteys puuttuu, emme voi mennä toisen kirkon ehtoollispöytään, vaikka tiedämme senkin olevan Kristuksen omien yhteyttä. Silti olemme eri pöydissäkin osallisia yhdestä ja samasta Kristuksesta, hänen ruumiistaan ja verestään.
Ehtoollisvirressä veisaamme
Syksyllä viinirinteet aurinko kypsyttää,
ja rypäleistä saadaan taas uutta elämää.
Veresi pyhä voima, virratkoon meissä niin,
ja kootkoon kaikki yhteen hääjuhliin iäisiin.
Kristuksen elämä meissä, hänen antamansa usko, keskinäinen yhteys ja palveleva rakkaus ovat se viini, joka kokoaa meidät kerran hääjuhliin taivaaseen. Mutta jo nyt hän tuo seurakunnat ja kirkon elämään rakkauden, ilon ja yhteyden, kuin hyvään avioliittoon konsanaan. Tätä Kaanaan juhlien ihmettä me kaipaamme, tarvitsemme ja rukoilemme.
Mutta palataanpa vielä tuohon Kaanaan häiden kertomukseen. Mitä siinä oikein tapahtui? Jeesuksen tunnusteko oli siinä, että vesi muuttui viiniksi. Se, mikä ei maistunut juuri miltään, muuttui juhlajuomaksi. Voisiko meidän elämämme muuttua näin, minun, sinun, tai tämä seurakuntamme ja kirkkomme elämä? Miksi ei?
Mitä ennen sitä tapahtui? Kertomuksen palvelijat tekivät, niin kuin Jeesus oli käskenyt. Me olemme näitä palvelijoita. Olemmeko tehneet, niin kuin Jeesus on sanonut? Olemmeko kuunnelleet häntä, palvelleet toisiamme ja erityisesti kaikkein heikoimpia, yhteydestä osattomia, kääntyneet hänen nimessään huolinemme Isän puoleen? Tähän liittyy se, mitä ensiksi tapahtui. Maria kääntyi ystäviään uhkaavan katastrofin tähden poikansa puoleen. Hän ei masentunut edes vastaväitteistä eikä siitä oliko oikea aika nyt vai myöhemmin. Hän luotti Jeesukseen ja jätti asian kokonaan hänen huolekseen. Hän sanoi vain: tehkää niin kuin hän sanoo.
Maria on tässäkin meille todellinen uskon esikuva. Hän ei jäänyt miettimään, oliko hän oikea henkilö esittämään pyyntöjään, oliko aika oikea tai oliko pyyntö sopiva. Ei hänellä ollut asiaan ratkaisua eikä hän selittänyt pojalleen, miten asia pitäisi hoitaa. Hän vain yksinkertaisesti jätti huolensa hänelle.
Kristuksen kirkko ja seurakunta on eräässä mielessä Maria. Kirkko on hengellinen äitimme. Se sanoo teille: ”Tehkää, mitä Kristus käskee! Kuulkaa häntä! Ilman häntä, te ette voi mitään, mutta hänessä kaikki on mahdollista. Tämä koskee meitä kaikkia. Jokainen meistä on kutsuttu rakentamaan Kristuksen kirkkoa, omilla armolahjoillamme ja omalla paikallamme. Kaiken alkaja ja täyttäjä on Kristus itse. Hän antaa uskon ja luottamuksen. Hän antaa rohkeuden ja rakkauden ja keskinäisen yhteyden.