Jeesus tiesi, mitä teki. Jeesuksen äiti puolestaan luotti siihen, että Jeesus tietää, mitä tekee. Veden muuttaminen viiniksi oli Jeesuksen ensimmäinen julkinen tunnusteko, mutta Maria oli jo aikaisemmin oppinut, että vaikeassa tilanteessa kannattaa kääntyä Jeesukseen puoleen.
Omalla tavallaan vaikeaan tilanteeseen oli jouduttu myös Kaa-naan häissä. Viinin loppuminen olisi ollut suuri häpeä, jota hää-pari olisi varmaan muistellut koko elämänsä ajan. Maria halusi auttaa sulhasta ja morsianta, joista toinen oli ehkä hänen suku-laisensa. Ainakin Maria tunsi heidät hyvin, olihan hän saanut kutsun häihin. Myös Jeesus oli kutsuttu, eikä hänkään kieltänyt apuaan, vaan ratkaisi ongelmatilanteen ihmeellisellä tavalla.
Useimmat muutkin Jeesuksen tunnusteot olivat sellaisia, että hän auttoi ihmisiä heidän hädässään. Toisenlaisiakin tunnuste-koja Jeesus kyllä teki. Kävelihän hän esimerkiksi veden päällä (Joh. 6:16–21) ja kirosi hedelmättömän viikunapuun (Matt. 21:18–22). Myöskään silloin, kun Pietari sai käsittämättömän suuren kalansaaliin (Luuk. 5:1–11), kysymys ei ollut hätätilan-teesta. Kanaan hääparinkaan hätää ei voi verrata niiden ihmis-ten hätään, jotka pyysivät esimerkiksi vaikean sairauden takia Jeesukselta apua. Siksi on ilmeistä, että hääparia odottanut hä-peä ei yksinään riitä viini-ihmeen selitykseksi.
Emme tällä kertaa kuitenkaan pohdi sitä, miksi Jeesus aloitti julkisen toimintansa ja “ilmaisi kirkkautensa” yllättävällä ja mei-dän mielestämme oudolla tavalla. Sen sijaan kiinnitämme huo-miomme päivän evankeliumin toiseen erikoiselta tuntuvaan seikkaan. Meitä ihmetyttää, kun Jeesus sanoo äidilleen tylyn tuntuisesti: “Anna minun olla, nainen.” Jeesuksen käyttämä pu-huttelu “nainen”, vanhan käännöksen mukaan “vaimo”, ei ollut epäystävällinen, vaan viittasi siihen, että Jeesus oli irrottautunut perheestään ja omistautunut täyttämään sen tehtävän, jonka hänen taivaallinen Isänsä oli hänelle antanut. Mutta kokonai-suudessaan Jeesuksen vastaus oli torjuva.
Maria ei kuitenkaan hätkähtänyt vaan jätti esikuvallisella tavalla kaiken Jeesuksen käsiin. Palvelijoita hän luottavaisesti kehotti tekemään, mitä Jeesus sanoo. Niinpä viini-ihmeen merkitys oli Marialle erilainen kuin muille häävieraille. Maria sai olla muiden tavoin Jeesuksen tunnusteon todistaja, mutta viini-ihme oli hä-nelle samalla rukousvastaus.
Maria oli saanut rukousvastauksia aikaisemminkin. Epäilemättä hän oli rukoillut paljon ja käynyt pitkään rukouksen koulua. En-sin Maria oli rukoillut Jumalaa, mutta varmaan hän oli jossain vaiheessa alkanut ymmärtää, että hän voi esittää pyyntöönsä myös Jeesukselle. Kun Maria sai näihin rukouksiinsa vastauk-sia, ne olivat hänelle ikään kuin henkilökohtaisia tunnustekoja, Jeesuksen jumalalallisen voiman osoituksia.
Rukouksen koulussa Maria oli oppinut, että rukoileminen on hy-vin yksinkertainen asia. Kaanaan häissäkin Marian rukous oli lyhyt ja yksinkertainen: “Heillä ei ole viiniä.” Voidaankin sanoa, että rukous on oman ja lähimmäisten hädän ja tarpeiden kerto-mista Jeesukselle tai Jeesuksen nimessä Jumalalle – emmehän me voi lähestyä taivaallista Isäämme omissa nimissämme vaan ainoastaan Jeesuksen nimessä.
Maria oli rukouksen koulussa saanut myös kokea, että hänen rukouksiinsa ei aina vastattu hänen odottamallaan tavalla, mutta Maria oli oppinut luottamaan siihen, että Jumala tietää, mikä koituu hänen ja hänen lähimmäistensä parhaaksi. Joskus oli käynyt niinkin, että Maria oli saanut pyyntöihinsä Jeesukselta vastauksen, jonka perusteella vaikutti siltä, että Jeesus suhtau-tuu häneen torjuvasti eikä ole kiinnostanut hänen asioistaan. Maria oli siis kohdannut ennenkin jotain vastaavanlaista kuin Kanaan häissä. Mutta ei Jeesus Kanaan häissä eikä aikaisem-minkaan todellisuudessa torjunut Mariaa eikä ollut tyly häntä kohtaan. Jeesus ainoastaan koetteli Mariaa, ja Maria myös ihail-tavasti kesti koetuksen. Kun Maria sitten sai viini-ihmeessä ru-kousvastauksen, hänen uskonsa vahvistui, mutta ennen kaikkea Marian uskoa vahvisti se, että hän joutui sitä harjoittamaan ja luottamaan Jeesukseen, vaikka tämä näytti kääntävän hänelle selkänsä.
Meidänkin uskomme vahvistuu, kun saamme Marian tavoin ru-kousvastauksia. Jeesus vakuuttaa, että “jokainen pyytävä saa”. (Matt. 7:8) Kun tuomme hätämme ja tarpeemme Jeesukselle, hän auttaa joskus ihmeellisellä tavalla ja ilmaisee samalla juma-lallisen voimansa. Silloin kiitollinen luottamus täyttää sydä-memme, mutta me myös hämmästymme ja hämmennymme. Psalmissa sanotaan: “Huuda minua avuksi hädän päivänä! Mi-nä pelastan sinut, ja sinä kunnioitat minua.” (Ps. 50:15) Kun Jumala vastaa rukouksiimme lupauksensa mukaan, me emme voi olla kunnioittamatta häntä. Joskus me menemme täysin sa-nattomiksi ja joudumme kunnioittavan pelon valtaan. Saatamme jopa järkyttyä sydänjuuriamme myöten. Näin käy, jos meille ta-pahtuu jotain samankaltaista kuin Pietarille. Kun Pietari sai kuu-luisan kalansaaliinsa, hän heittäytyi järkyttynenä Jeesuksen jal-kojen juuren ja sanoi: “Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” (Luuk. 5:8)
Pietarin kokemus oli tietysti täysin ainutlaatuinen, ja hyvin harva kohtaa omassa elämässään edes lähimain vastaavaa kuin hän.
Tunnemme joka tapauksessa itsemme syntisiksi, mitättömiksi, ansiottomiksi ja arvottomiksi aina, kun Jeesus vastaa rukouk-siimme tai saamme muutoin aavistuksen hänen jumalallisesta voimastaan. Jo hetken päästä saatamme kuitenkin ylpistyä. Syntinen luontomme on näin merkillinen. Se kiinnittyy Jumalan asemasta hänen lahjoihinsa. Samalla me kadotamme oikean uskon, joka luottaa siihen, että Jumala antaa meille kaiken su-lasta hyvyydestään. Kun sitten kohtaamme vastoinkäymisiä, alamme nurista sydämessämme ja kuvittelemme, että Jumala ei olekaan hyvä ja armollinen meitä kohtaan.
Niinpä meidän täytyy oppia Marian tavoin uskon ja rukouksen koulussa odottamaan Jeesukselta kaikkea hyvää silloinkin, kun vastaus viipyy tai kun hän näyttää jopa torjuvan meidät. Jos me olemme päässeet niin pitkälle, että luotamme täydellisesti Jee-sukseen, meille ei merkitse mitään, kävipä meille miten tahansa, hyvin tai huonosti. Olemme silloin joka hetki tyyniä ja rauhallisia, ja Vapahtajamme yksin riittää meille. Mutta näin pitkälle me emme ole päässeet emmekä tule tässä elämässä pääsemän-kään. Joudumme aina uudestaan ja uudestaan valittamaan epäuskoamme. Jopa Maria joutui näin tekemään, niin esikuval-linen kuin uskossaan olikin.
Usko toisaalta kasvaa koetuksissa, toisaalta vähäisinkin usko riittää, emmekä me voi mitata omaa uskoamme tai lähimmäis-temme uskoa. Uskoa on sekin, että tuomme epäuskomme Jee-sukselle. Kun muistelemme, mitä sanottiin rukouksesta, huo-mamme, että rukous on uskon harjoitusta.
Kääntykäämme Jeesuksen puoleen, vaikka emme uskoa itses-tämme löydäkään – tai juuri siksi. Voimme rukoilla samoin kuin isä, joka oli suuressa hädässä poikansa takia: “Minä uskon! Au-ta minua epäuskossani!” (Mark. 9:24) Ja vesi voi vieläkin muut-tua viiniksi, voi tapahtua jotain sellaista, mitä emme ole osan-neet edes aavistaa. Jos vastaus viipyy tai se on erilainen kuin olemme odottaneet, kaikki koituu silloinkin parhaaksemme. Tär-keintä on, että jäämme Hänen käsiinsä, joka tietää, mitä tekee.