Unissakävelijän varmuudella
Saarna papiston päivässä Maarian kirkossa Pyhän Henrikin muistopäivänä
Painajaisia
Tämän vuoden aikana olen jo kahdesti nähnyt unta tilanteesta, jossa minun on saarnattava, mutta jossa jokin tihkaisee ja estää. Tämä on papillinen muunnos siitä unityypistä, jossa perille ei pääse sitten millään. Millään ei pääse paikalle tai tekemään sitä mitä pitäisi, vaan sotkeutuu aina uusiin ja uusiin kiemuroihin. Niin sitten myöhästyy auttamatta eikä lopulta oikein enää saa kiinni edes siitäkään, minne oli menossa ja miksi.
Nuo uneni eivät sentään olleet kovin painajaismaisia. Toisessa etsin luettavaa evankeliumitekstiä loputtomasti, kun se siellä Jerusalemissa tai Ramallahissa tai missä lie oli käytettävissä vain arabiaksi – saarna aivan ilmeisesti oli valmiina. Toisessa unessa puolestaan etenin hitaasti kohti Turun tuomiokirkon etuosaa samalla pyytäen jotakuta siellä jo penkissä istuvaa pappia näyttämään minulle, mikä olikaan se teksti, josta minun nyt pitäisi saarnaaman.
Tämä toinen uni minua hämmästytti. Kun siinä minulle näytettiin asianomainen Vanhan testamentin paikka, mielessä kehittyi oitis saarnan juuri. Teksti joko oli täynnään kaikenlaista tai siinä puhuttiin jostakin täyteydestä: sen todettuani valmistauduin puhumaan tyhjyydestä ja tyhjän täyttymisestä, tyhjiön imusta.
Taisin herätä hämmästykseeni. Noinko se käy? Ja jos käy, onko hyvä vai paha niin? Onko tuollainen nopea puheen hahmottuminen yhteydessä siihen, että kun kerran elää tietynmuotoista elämää, tottahan sen aina saa sanoiksikin? Vai kertooko se siitä, että aina papilta uskontopuhetta valuu, liittyi se sitten mihinkään tai ei, oli sitten ajatusta tai oli olematta?
Painoa köliin
Tämän pyhän Henrikin muistopäivän rukoukseksi olisi ollut tarjolla sellainenkin, jossa me olisimme hetki sitten voineet pyytää: ”Puhalla ajatustemme purjeisiin toivon tuulta, niin että voimme toteuttaa tehtävämme sinun maailmassasi.” Tämmöinen kovin lyyrinen toivomus tuo aivan automaattisesti mieleen, että samalla passaisi pyytää myös painoa köliin, jotta meillä olisi jotakin, jonka varassa nousta tuulta vasten. Papin semminkin sopii pitää kiinni konkretiasta ja realiteeteista, voidakseen ”toteuttaa tehtäväänsä Jumalan maailmassa”, ollakseen puhumatta pehmoisia.
Kuten tiedämme, piispa Henrik ei saanut asiaansa ymmärretyksi. Hänen koettiin edustavan sellaista valtaa, joka hakee etua itselleen eikä tarjoavan sellaista uutta elämäntodellisuutta ja elämänmuotoa, joka rohkaisisi ja virkistäisi tai joka tuottaisi toivoa ja mieltä. Aika ja maailma on nyt siinä määrin toinen, ettei meidän ole tarpeen häneen perin voimakkaasti samastua. Sen verran kuitenkin, että jokaisen pappi ja piispa on koko ajan ja jatkuvasti kahtalaisesti haastettu: Miten ja missä määrin edustamani Kristuksen asia on muovannut minua ja elämääni – mitä minusta luetaankaan? Ja millä sanoin ja millä keinoin voin pyyhkiä todellisuuden pintaa sen verran puhtaaksi, että sen läpikuultoisuus Jumalaan nähden on tavoitettavissa, että maailman sakramentaalisuus alkaa loistaa tai tuottaa edes armon välähdyksiä?
Pappi on Jumalan uhkayritys
Varmaankin jokainen meistä on pappisvihkimyksensä yhteydessä kuullut ylistettävän ilosanoman tuojan koipia vuorella samaan tapaan kuin tänäänkin kuulimme. Kuva on hieno, mutta kukapa ei myös olisi kokenut pikemminkin laahustavansa ja ontuvansa näillä perin tavanomaisilla kintuillaan.
Ei ole yksinkertaista olla pappi, kahdelta taholta haastettu. On kaikkea muuta kuin simppeliä puhua ja saarnata – ja varokoon se, josta se on helppoa. Kolmiyhteisen Jumalan salaisuutta ei ole meille uskottu avattuna ja paljastettuna saati ratkottuna. Niin kuin jokainen ihminen myös pappi on Jumalan uhkayritys, subjektiksi eriytetty mahdollisuus vastata kutsuun tulla itsekseen toinen toisensa ja Jumalan kohtaamisessa. Ei ole odotettavissa, että taivaan portilla on pieni sivuovi, jossa lukee ”henkilökunnalle” (tai ”sulojaloille”) ja että papit vinkattaisiin ohi jonon sinne.
Evankeliumi kertoo vainioiden vaalenneen leikkuukuntoon. Joku toinen on kylvön tehnyt, joku edeltäjä. Kun tätä tekstiä on toistettu noin 1900 vuotta, sekä pellot että niiden tila ovat ehtineet vaihtua moneen kertaan. Silti, heikkojalkaisen ja muutenkin itsestään terveellisen epävarman papin helpotukseksi, paikkansa pitää jatkuvasti se, ettemme me ole ensimmäisiä emmekä ainoita. Tämä pohjustaa kaksi olennaista asiaa.
Ensiksikin sen, että ennen meitä ja meidän aikanammekin moni muu on jo kysynyt ja kysyy samojen asioiden perään. Vaikka onkin aivan olennaista itse havainnoida ja reflektoida sen maailman menoa, jossa elää, vaikka onkin tyystin luovuttamatonta lukea itse elämää, ”itse” ei ole sama kuin ”yksin”. Syvemmälle pappeuteen vie keskustelu, oli keskustelussa sitten kysymys keskinäisestä kasvokkaisesta kohtaamisesta tai kirkkaitten kirjoitusten lukemisesta (juuri siksi jakamisella on niin hallitseva rooli hiippakuntamme Syvemmälle pappeuteen –koulutuksessa). Meidän on mahdollista hyötyä toisista ja toinen toisistamme jokseenkin loputtomasti, toisten vaivannäön hedelmistä riittää.
Toiseksi työtä pelloilla ovat tehneet ne kanssaihmiset, jotka aivan ilman metaforia ovat tehneet työtä pelloilla, laitoksissa, toimistoissa, kaupoissa, tehtaissa ja mitä niitä työpaikkoja nyt onkaan – myös ne, jotka ovat tehneet etätöitä tai jotka kuluvat prekariaattiin. Ihmisenä olemisen työssä ovat nekin, joilla ei ole työtä tai jotka ovat eläkkeellä. Ja ne, joiden elämistä sanan ’työ’ tavanomainen merkitys ei oikeastaan ollenkaan kosketa, mutta jotka yhtä kaikki jakavat ihmisen osan ja edustavat ihmisyyttä.
Muovia ja krääsää
Lähtökohtaisesti jokainen yritys ihmiseksi on kunnioitettava, jokainen ihminen on kuulemisen arvoinen. Jokainen ihminen on osaltaan luonut sitä vaalenneiden peltojen maailmaa, sitä tosiasiallisen elämän kokonaisuutta, jota pappi ei rakenna, vaan joka tarjoaa hänelle vähintään ihmiskunnan ellei suorastaan luomakunnan kokoista kokemusta olemassaolosta. Tässä Jumalan maailmassa Jumala jo on – pappi pääsee hänen ja kaikkien hänen luomiensa vaivannäön hedelmille, kun hän sanoittaa ja selventää. Hän tuo käsille ja tavoitettavaksi, hän ei rakenna, luo tai tee.
Maailma on kovin täysi ja siinä käyty keskustelu varsin runsas. Vaikka tämä pohjustaakin papin mahdollisuutta leikata sieltä mihin toinen on kylvänyt, ehkei sitä silti syyttä suotta näe unta siitä, että saarnaisi täyttymistään odottavasta tyhjiöstä. Vaikka maailma ylenpalttisesti viittaakin Jumalaan, vaikka se kuinka olisikin täyteyttään tiukkuva sakramentti, me nyt vain koemme maailman täyteyden toisin.
Se mitä maailma tulvii, onkin hälyisää sosiaalisuutta ja viihdettä, ja siinä käy päälle muovi ja krääsä. Ihminen yrittää tämänpuoleistaa maailman omaksi tarkoituksekseen; sellaisessa maailmassa ei uskalla rauhoittua kuuntelemaan ja katselemaan kaikkea kannattelevaa pohjatonta syvyyttä, Kolmiyhteisen Jumalan mysteeriä. Ja kun niin on, meissä aukeaa kuin aukeaakin tyhjä tila, Jumalan kaipuun ja ikävän huone, nälän ja janon kamari.
Jospa uni on totta. Jospa meidät nyt vain yksinkertaisesti viedään tyhjän ja ei-minkään eteen, että tajuaisimme, mikä imee meidät tuolle puolen, tätäkin todellisempaan todellisuuteen, taivaan kansalaisuuteen ja taivasten valtakunnan logiikkaan.
Kuinka suloista onkaan tämän todellisuuden kuuluttajan käynti, useimmiten verkkainen, joskus onnahteleva, harvoin kepeä, aina tosipohjainen.