2. sunnuntai loppiaisesta, Joh. 4: 5–26, Olli Hallikainen

Olli Hallikainen
Tampereen tuomiokirkkoseurakunta

Olemme aloittaneet juhlavuoden. Juhlimme tänä vuonna kotimaamme 100 vuoden historiaa. Siinä on aihetta juhlaan.

Juhlimme myös reformaation, uskonpuhdistuksen 500 vuotista historiaa. Juhlavuoden teema on ’Armoa!’. Kyselemme, mitä se on meille antanut ja lahjoittanut. Mitä Luther löysi?

Luther löysi jotain samaa, mitä muukalaisnainen evankeliumissa. Nainen löysi armon. Jeesus hyväksyi hänet ilman ehtoja, ilman vaatimuksia. Nainen sai elävää vettä. Jeesus sanoi: ”Siitä vedestä, jota minä annan, tulee lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä.”

Lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä. Tämä on Kristus –lähde. Tämän lähteen löysi myös Luther, lähteen, joka pulppuaa raikasta armon vettä, puhdasta, elävää vettä, joka ei pilaannu.

Tästä elävästä vedestä tulee mieleen kaste ja kastevesi. Katekismuksessa Luther kirjoitti kastevedestä:
”Kastevesi on tavallista, puhdasta vettä. Jumalan sanaan liitettynä se on pelastavaa vettä, sillä se pesee meidät puhtaaksi kaikesta synnistä.”

Näin tapahtui samarialaisen naisen kohdalla. Hän havahtui elämänsä likaan, janoon ja kuivuuteen. Hän pyysi Jeesukselta: ”Herra, anna minulle sitä vettä.” Tuo vesi puhdisti hänen sisimpänsä, antoi hänen elämäänsä toivon ja tarkoituksen. Miessuhteissaan epäonnistunut nainen kohtasi Kristuksessa hyväksynnän, anteeksiannon ja sovinnon.

Oli hyvin erikoista, että Jeesus, juutalainen mies puhutteli halveksitun kansanryhmän naista. On hämmentävää, miten Jeesus vastaa nolona olevalle samarialaiselle naiselle. ”Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala on antanut ja ymmärtäisit, kuka sinulta pyytää juotavaa, pyytäisit itse häneltä, ja hän antaisi sinulle elävää vettä.”

”Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala on antanut…”

Onko meidän ihmisten tietämättömyys siinä, että me emme tiedä tai me emme muista, mitä hyvää Jumala on meille kaikille antanut? Suurin erehdys elämän suhteen on, että unohdamme ne lahjat, jotka Jumala on meille antanut. Jos minulta puuttuu yksi asia, ajattelen, ettei Jumala ole antanut minulle mitään.

Sellainen ihminen, joka unohtaa, miten paljon hän on Jumalalta saanut, joutuu helposti ylpeyden kiusauksen. Jos ihminen ei muista Jumalan hyvyyttä, hän alkaa kuvitella, että kaikki hyvyys on meidän omaa aikaansaannostamme, minun omaa ansiotani. Ihminen, joka unohtaa Jumalan, alkaa pian luulotella, että tämä maailma ja elämä on minun hallinnassani. Ja niin ihmisestä tulee itse itselleen Jumala.

Oletko huomannut, miten raskasta on olla sellaisen ihmisen lähellä, joka uskoo osaavansa ja tietävänsä kaiken? Me nimittäisimme sellaista ihmistä narsistiseksi, itseriittoiseksi tai ylpeäksi ihmiseksi. Hänelle riittää oma minä ja omat suoritukset. Muita ei tarvita, muilta ei pidä pyytää mitään. Ja pian käy niin kuin evankeliumi sanoo juutalaisten suhteesta samarialaisiin. ”Juutalaiset eivät näet ole missään tekemisissä samarialaisten kanssa.” Aika pelottava kohtalo: kuvitella itse olevansa kaiken valtias ja juuri sen vuoksi joutua eroon toisista ihmisistä.

Evankeliumin viesti meille tänään on: ”Jos tietäisit, minkä lahjan Jumala on antanut…” Muistammeko me, miten hyvä Jumala on meitä kohtaan, miten paljon lahjoja hän meille on antanut, miten paljon hän meitä rakastaa?

Luther totesi aikanaan näin: ”Ei ole niin, että koska me olemme kauniita, Jumala rakastaa meitä, vaan on niin, että koska Jumala rakastaa meitä, me olemme kauniita.”

Jumala on antanut meille elämän ja tehnyt meistä kauniita. Syntymästään alkaen ihminen on kuin Jumalan lahjakasan keskellä. Terveys, koti, isänmaa, puhdas ympäristö, hyvät naapurit. Katekismuksessaan Luther luettelee, mitä kaikkea Jumalan antama jokapäiväinen leipä tarkoittaa:

”Siihen kuuluvat ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, pelto, karja, raha, omaisuus, kelpo aviopuoliso, kunnolliset lapset, kunnollinen palvelusväki, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, järjestys, kunnia, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sellainen.”

Tulee mieleen myös keskustelu eutanasiasta. Unohtuuko siinä, että elämä on lahjaa, Jumalalta saatua. Se on kaikkineen arvokasta. Elämän jokainen päivä, kivun ja tuskankin päivä on tullut Jumalan kädestä.

Eikä tämä tarkoita kipujen vähättelyä tai ”kärsi, kärsi sitä kirkkaamman kruunun saat”. Ei, totta kai ihmisen kipua ja tuskaa kuoleman lähellä on lievitettävä kaikin keinoin. Kipulääkkeiden lisäksi tarvitaan joku, joka on vierellä. Kuolevaa ei jätetä yksin.

Näyttää siltä, että viimeisinä hetkinä ihmisellä on jano. Moni pyytää silloin vettä. Mutta vielä suurempi on toisen ihmisen jano. Ja Jumalan läsnäolon jano. Tätä janoa on lievitettävä niin, että vierellä on joku, joka pitää kädestä ja vaikka hyräilee virttä.

Jumalan lahjat eivät lopu tähän elämään, eikä vain näihin maallisiin hyviin, vaan hän antaa meille myös hengellistä hyvää, syntien anteeksiantamisen, uskon, luottamuksen, toivon, sisäisen rauhan, uuden rohkeuden ja lopulta iankaikkisen elämän. Tämän kaiken hän antaa meille pyhän sanansa, kasteen ja ehtoollisen kautta.

Kaikkein suurin Jumalan lahja on hänen Poikansa Jeesus Kristus. ”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.” (Joh. 3:16)

Lauloimme äsken virren ’Oi ihmeellistä armoa’. Se kuvaa sitä lahjaa, minkä Jumala antaa ihmiselle.

’Oi ihmeellistä armoa,
kun löysit eksyneen.
Nyt uusin silmin nähdä saan.
Nyt katson Jeesukseen.

Vain armo murtaa syntisen
ja rauhan lahjoittaa.
Voi suurta päivää ihmeiden!
Sain armon oivaltaa.’

Näin kävi naiselle, jonka Jeesus kohtasi Syykarin kaivolla. Hän sai oivaltaa armon. Näin käy myös sinulle ja minulle. Janoamme armoa ja hyväksyntää. Kristuksessa se on meille tarjolla. Tänään kohtaamme hänet, Vapahtajamme pyhässä ehtoollisessa. Siinä hän antaa rakkautensa jokaiselle ja tyydyttää elämämme janon.

Raamatun viimeisellä sivulla Ilm. 22 on Herran Kristuksen lupaus:

”Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä.”