Tämän päivän evankeliumitekstimme käsittaa kertomuksen Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamisesta Sykarin kaivolla. Jeesus oli tuolla kaivolla yksin, koska opetuslapset olivat ostamassa ruokaa ja myös nainen tuli kaivolie yksin. Naisen yksin kaivolle tulo antaa jo viitteen hänen haiveksitusta asemastaan kylän muun naisväen parissa – kaivollakäynti oli nimittäin eräs päivän merkittäviä naisväen sosiaalisen kohtaamisen tilanteita ja täytyi olla todella painavat perusteet, ettei sinne voinut tulla muiden seuraan. Ilmeisesti kylän muu naisväki ei hyväksynyt sitä, että tämä nainen eli ns. ylläpidettynä naisena tai rakastajattarena.
Alkanut keskustelu sai naisen ymmälleen ja vielä enemmän hän hämmentyi kun huomasi Jeesuksen tuntevan häven elämänvaiheensa ja elintapansa. Päästäkseen kiusallisesta aiheesta nainen kääntää keskustelun juutaiaisten ja samarialaisten kiistaan pääpyhäkön sijaintipaikasta – samarialaisilie se oli Jerusalemin sijasta Garissimin vuori. Tämä keskustelu johtaa kysymykseen tulevasta Messiaasta ja silloin Jeesus paljastaa olevansa tuo luvattu Messias.
Jeesuksen käyttämä ”Mina se olen”-ilmaisu on täysin sama, millä Jumala muinoin ilmoitti itsensä Moosekselle. Jeesus siis käytti itsestään Jumalan pyhää nimeä: Jahve – Minä olen.
Juutaiaisten keskuudessa tämän nimen käyttaminen sai aina aikaan melkoisen myrskyn – se tajuttiin mitä törkeimmäksi jumalanpilkaksi.
Ennenkuin nainen ehti reagoida Jeesuksen ilmoitukseen, teksti jatkuu kertomuksella siitä kuinka opetuslapset tulivat takaisin ja nainen vetäytyi paikalta.
Päivän tekstimme jatko antaa kuitenkin ymmärtää, että Jeesuksen ilmoitus jäi kuitenkin vaivaamaan naista ja tultuaan kaupunkiin hän – v-välittämättä asemansa tuomasta halveksunnasta – kertoi kokemastaan: ”…tuolla on mies, joka kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt! Olisiko hän Messias?”
Edelleen jatkoteksti kertoo, että kaupunkilaiset lähtivät katsomaan ja kuuntelemaan tuota ilmestystä ja pyysivät Jeesusta jäämään pidemmäksi aikaa.
Parin päivän päästä kaupunkilaiset sanoivatkin jo naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”
Tässä kertomuksessa on montakin opetusta. meille. Ensimmäinen on se, että taas kerran huomaamme Jeesuksen antaneen piupaut yhteiskunnalliselle arvostukselle ja valinneen lähettilääkseen kaikkien hyljeksimän porton. Asia on sitäkin merkittavämpi kun katsoo minkä painoarvon evankelista tälle asettaa: tähän asti verbiä ”todistaa” on käytetty vain Johannes Kastajan ja. Jeesuksen julistuksen yhteydessä. Ensimmäinen ”tavallinen” ihminen, joka todisti Jeesuksesta oli tuo Sykarin ilonainen. – Sanansaattajaenkeleita löytyy odottamattomista paikoista.
Siina onkin meille hyvin toimeentuleville elintasokristityille jatkuva kilvoittelun aihe. Miten oppisimme todella konkreettisesti tajuamaan sen, että Herramme on kertakaikkiaan päättänyt kulkea ennenmuuta siellä, missä yhteiskunnan laitapuoien kulkijat ovat. Mikäli me aiomme olla Herramme seurassa,meidän ei auta kuin tallustaa perässä ja tehdä sitä mitä Herrammekin tekee: auttaa kärsivää ja sorrettua, olla ystävä halveksitulle, jakaa omastamme puutteessa olevalle jne. Toisin sanoen, kukistaa oma keskiluokkainen mukavuudenhalumme, lakata luokittelemasta ihmisiä kunnollisiin ja vähemmän kunnollisiin ja sen sijaan toimia niinkuin Herrammekin toimisi tänään.
Toinen opetus mikä tekstistä löytyy liittyy paivän varsinaiseen aiheeseen eli uskon syntymiseen. Nuo Syyarin ihmiset saivat ensimmäisen kosketuksensa Jeesukseen tuon naisen julistuksessa. Se ei kuitenkaan ritä – ilman persoonallista kosketusta Jeesukseen kaupungin asukkaid.en kohdalla naisen kertomus olisi jäänyt vain kertomukseksi merkillisesta miehestä.
Kohdatessaan Jeesuksen, kaupungin asukkaat tulivat vakuuttuneiksi siitä, että tämä mies oii todellinen maailman Vapahtaja.
Todellinen-sanalla on tässä oma painava merkityksensa: Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen aikaan vastakohta keisarinpalvonnan ja kristinuskon välillä kärjistyi. Rooman keisareita – erityisesti Hadrianusta – sanottiin maaiman vapahtajiksi. Samoin erilaisista itämaisistä mysteeriuskontojen jumalista sanottiin samaa. Kuitenkin vain tämä mies, Jeesus Nasaretilainen, on maailman todellinen Vapahtaja.
Muistan jostain lukeneeni erään 60-70-luvun yliopistomaailmaa anaiysoineen kirjoituksen ja siinä keskeinen asia oli, että ensin poliitikot veivät meilta uskonnon ja sitten ideologian.
60-luvulia vannottiin ihmisen omien mahdollisuuksien nimeen ennenkaikkea uskottiin ihmisen sosiaaliseen omaantuntoon – ihmisen ainoa synti kasitettiin tiedon puutteeksi ja monet uskoivat, että yhteiskuntajärjestelmän muutos loisi myös parempia ihmisiä.
70-luvulla tämä usko rornahti. Huomattiin ihmisen olevan samanlainen peto koulutti häntä miten tahansa.Uskon mentyä meni ideologiakin ja tänään ollaan tilanteessa, jossa etsitään jotain uutta, jonka nimeen voisi vannoa. Etsitään jotain uutta maailman vapahtajaa. Varsin yksimielisesti tuota vapahtajaa etsitään siitä, jonka Jeesus itse tuomitsi – nimittäin mammonan palvonnasta. Siihen me tämän ajan ihmiset perustamme elämämme ja se on meidän evankeliumimme.
Tässä tilanteessa tulisi pysähtyä pohtimaan miksi usko Kristukseen vaistyi ensin ideologian ja sitten rahanpalvonnan tieltä. Oliko syynä Kristus itse, vai jokin muu asia?
Ilmeistä on, ettei perinteellinen kristillisyys ollut enää pitkiin aikoihin vastannut ihmisten tarpeeseen elämän sisällöstä ja kaupungistumisen myötä yhteisön paine uskonnollisten tapojen noudattamiseen hölleni. Miksi?
Erään vastauksen antaa päivän tekstimme. Tekstin ydin on Kristuksen henkilökohtaisessa kohtaamisessa. Ilman sitä usko jää vain kuulopuheiden uskomiseksi. Perinne ja yhteisö voi pitää tällaista yllä ns. perinteisten arvojen kunnioittamisena, mutta pidemmän päälle se ei kestä.
Toisen vastauksen antaa tämän rukouspäivän teema: kristittyjen ykseys. Jeesus itse sanoo, että ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne (Joh 13:35).” Tänään voi perustellusti kysyä tunnetaanko meidät Kristuksen opetuslapsiksi nimenomaan tästä. Eikö pikemminkin ole niin, että meidän keskinäiset riitamme kyseenalaistavat koko ajatuksen Kristuksen rakkaudesta?
Sen sijaan, että me tuon halveksitun samarialaisen naisen tavoin lähtisimme kertomaan kohtaamisestamme Messiaan kanssa, me olemme hiljaa, käännämme huomiomme toisarvoisiin asioihin, joista sitten riitelemme lähes verissäpäin. Naispappeus ja homoseksuaalisuus eivät todellakaan ole uskon keskeisiä ns. taivaspaikkakysymyksiä.
Käykö taaskin niin, että Herra nostaa omat laähettiläänsä halveksittujen ja vähäosaisten parista kun me, Hänen seuraajikseen tunnustautuvat, käperrymme omiin kirkollisiin bunkkereihimme emmekä ole valmiita rakastamaan edes toisia kritittyjä puhumattakaan siitä, että rakastaisimme maailman Kristukselle, kuten körteillä oli joskus tapana sanoa.
Kristityt ovat näissä keskinäisissä riidoissaan nostaneet esiin erilaisia Raamatunlauseita. Miksei kukaan ole koroatanut Herramme yksinkertaista ja selkeää käskyä: ”Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.”
Tätä olisi syytä itse kunkin pohtia kun taas kerran nousemme tunnustamaan sen uskon, johon me yli herätysliike- ja kirkkokuntarajojen sitoudumme:
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan…