2. sunnuntai loppiaisesta, Luuk. 4: 16–21, Martti Muukkonen

Martti Muukkonen
Juuan seurakunta

Tämä Luukkaan taltioima katkelma Jeesuksen puheesta Nasaretin synagoogassaon samalla Hänen ohjelmajulistuksensa.Hän oli tullut ”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”Tämä ilmoitus sai välittömästi ristiriitaisen vastaanoton. Luukas kertoo päivän tekstin jälkeen, että jotkut kiittelivät häntä mutta toiset vähättelivät sanomalla ”Eikö tuo ole Joosefin poika? (j. 22)” Tähän yhteyteen liittyy myös Jeesuksen kuuluisaksi tullut sanonta ”Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan (j. 24).”

Voisi sanoa, että tuosta alkaen tämä Nasaretin puuseppä on ollut kiistelty henkilö tähän päivään saakka. Hän ei yleensä jätä ketään kylmäksi vaan herättää voimakkaita tunteita niin puoleen jos toiseenkin. Eivät edes kristityt ole yksimielisiä siitä kuka Hän oikein oli tai on ja mikä Hänen roolinsa ja tehtävänsä oli ja on tässä maailmassa. Tämä erimielisyys on pirstonut kristikunnan lukemattomiin keskenään kiisteleviin ryhmittymiin, jotka vastustavat toistensa tulkintoja joskus hyvinkin kiivaasti.

Tänään vietämme ensimmäistä vuosittaisista neljästä erityisestä rukouspäivästä. Se on nimetty kristittyjen yhteyden päiväksi. Se aloittaa ekumeenisen rukousviikon, jolloin kristityt eri kirkkokunnista kokoontuvat rukoilemaan keskenään. Se muistuttaa meitä siitä, että meillä on loppujen lopuksi ”yksi Herra, yksi usko ja yksi kaste (Ef. 4:5)”

Lähes kahden vuosituhannen jälkeen kristityt ovat pienin askelin alkaneet lähestyä toisiaan muistaen Jeesuksen oman rukouksen ”että he kaikki olisivat yhtä (Joh 17:21).” Tämä yhteyden kokemus lähti liikkeelle 1800luvun suurista maallikkoliikkeistä, erityisesti Nuorten Miesten Kristillisestä Yhdistyksestä, joka ensimmäisessä maailmankokouksessaan Pariisissa julisti kristillisen yhteyden olevan Pyhän Hengen työtä inhimillisistä ratkaisuista huolimatta. Kului kuitenkin lähes sata vuotta ennen kuin kirkot aloittivat virallisesti yhteyspyrkimyksensä. Näistä yhteyspyrkimyksistä huolimatta kristityt ovat edelleenkin riitaisia ja jatkuvasti syntyy uusia kirkkoja erilaisten riitojen seurauksena.

Miksi me kristityt emme Jeesuksen opetuksesta huolimatta osaa elää sovussa keskenämme? Miksi emme ota tosissamme niitä Raamatun kohtia jotka puhuvat opetuslasten yhteydestä? Tunnetaanko meidät Kristuksen opetuslapsiksi siitä, että meillä on keskinäinen rakkaus?

Henkilökohtaisen inhimillisen raadollisuuden lisäksi eräs syy tähän on siinä prosessissa, jossa kristillinen kirkko muuttui juutalaisesta lahkosta Euroopan valtauskonnoksi. Jos tätä prosessia ei tunne, on vaikea ymmärtää miksi kristityt ovat niin riitaisia keskenään.

Kuten alussa mainitsin, Jeesuksen persoona herätti ristiriitoja. Alusta alkaen kristityt ovat pyrkineet ymmärtämään tuon galilealaisen saarnaajan persoonaa ja opetusta. Rooman valtakunnassa tuota ymmärtämistä ja selittämistä pyrittiin toteuttamaan ajan valtafilosofian platonismin avulla. Jeesuksen vertauksilla antama opetus puettiin Platonin filosofian kaapuun ja näin pyrittiin selittämään erityisesti eurooppalaiselle sivistyneistölle mistä kristinuskossa oli kyse.

Kun kristinusko siirtyi Eurooppaan sitä alettiin tulkita eurooppalaisen filosofian avulla ja tämä filosofia muutti sitä. Tyypillisin esimerkki tästä muutoksesta on keskiaikaisen kirkon maailmankuva, joka löytyy pikemminkin Platonin Valtioteoksesta (Plat.Rep.614b–621b.) kuin Raamatusta. Ei siis ihme, että kun Dante kirjoitti kuuluisan teoksensa Jumalallinen näytelmä, jossa hän kuvaa helvettiä ja taivasta, hänen oppaanaan tuolla matkalla ei ollut kukaan apostoleista, profeetoista tai enkeleistä vaan roomalainen runoilija Vergilius.

Samaan aikaan Egyptissä ja Mesopotamiassa Jeesuksen persoonaa ja opetusta tulkittiin näiden maiden kulttuuriperintöjen kautta. Nuo tulkinnat olivat monissa asioissa erilaisia ja tämä johti vanhan kirkon kuuluisiin oppiriitoihin.

On toki hyvääksyttävää, että evankeliumia saarnataan kullekin kansalle sillä tavoin, että se ymmärtää sanoman. Tragedia on siinä, että näistä tulkinnoista tehtiin oppilauselmia. Kuviteltiin, että selittämätöntä kyetään selittämään ja ääretön voidaan puristaa inhimillisen ajattelun muottiin.

Kun tähän lisättiin vielä valtapoliittiset tekijät, riidat edelleen syvenivät. Jeesuksen olemusta käsittelevät kiistat olivat vanhan kirkon kitkerimpiä. Kreikkalaisroomalaiset tulkinnat julistettiin dogmeiksi ja itäiset tulkinnat harhaopeiksi. Usein nämä päätökset tehtiin kirkolliskokouksessa äänestämällä ja kun keisari oli asevoimin varmistanut, etteivät toista mieltä olevat piispat päässeet paikalle, juopa edelleen syveni.

Traagisimmat seuraukset näistä juntatuista päätöksistä nähtiin 600luvulta 1000luvulle. Idässä oli monia kirkkoja, jotka eivät hyväksyneet kolminaisuusoppia lainkaan. Heille Jeesus oli juutalaisen opetuksen mukainen Messias – öljyllä voitelun kautta Jumalan pojakseen adoptoima, ei kreikkalaisen tulkinnan mukaisesti Jumalan Pojaksi syntynyt. Kun islam sitten nousi 600luvulla, näiden itäisten kristittyjen oli helpompi samaistua sen ehdottomaan yksijumalaisuuteen kuin läntiseen kolminaisuuskäsitykseen. Niinpä he kääntyivät joukolla uuden profeetan oppiin.

Seuraava tragedia kohdattiin kun – taas valtapoliittisista syistä – paavi ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa pannaan. Muodollisesti kyse oli yhdestä sanasta. Latinan sana filioque (ja Pojasta) lisättiin Nikean uskontunnustukseen korostamaan, että Pyhä Henki lähtee sekä Isästä että Pojasta. Tuosta yhdestä sanasta johtuu se, etteivät Suomenkaan luterilaiset ja ortodoksit lausu Nikean uskontunnustusta tänäkään päivänä.

Vallan, filosofian ja uskon liitto kesti lännessä uskonpuhdistukseen saakka. Tosin uskon tulkintaavain muuttui Platonin filosofiasta tämän oppilaan Aristoteleen filosofiaksi. Edelleen säilyi kuitenkin se periaate, että kreikkalainen filosofia antoi ne ohjenuorat, joiden mukaan Raamattua tuli tulkita.

Luther ja muut uskonpuhdistajat kiistivät tämän perinteen oikeutuksen ja vaativat ihmisille oikeutta itse lukea ja tulkita Raamattua. Tämä johti kuitenkin ojasta allikkoon. Filosofian ote ihmisten ajattelusta oli edelleen voimakas ja kun jokainen tulkitsee itse itämaista uskontoa länsimaisin käsittein, on selvää, että se synnytti vain entistä enemmän kiistoja. 1900luvulle mennessä protestanttisuus oli pirstoutunut lukuisiin pienempiin kirkkokuntiin, jotka enemmän tai vähemmän kilpailivat keskenään.

Kun alussa mainitut 1800luvun maallikkoliikkeet käynnistivät ekumeeniset pyrkimyksensä, ne korostivat rukousta ja yhteistä palvelua oppilauselmien sijaan. Teollisen vallankumouksen mukanaan tuomassa yhteiskunnallisessa kurjuudessa nälkäinen ei ollut kiinnostunut opillisista hienouksista vaan siitä miten saisi perheensä elätettyä. Hyvä sanoma köyhille tarkoitti enemmän ”soppaa ja saippuaa” kuin puhtaan opin julistusta. Siten hyvä sanoma kerrottiin kristillisen lähimmäisenrakkauden avulla eri kristillisten ryhmien yhteistyönä. Myöhemmin syntyikin sanonta – ”oppi erottaa mutta palvelu yhdistää.”

1800luvun lopun merkittäviin kristillisiin liikkeisiin kuului Amerikassa syntynyt Sosiaalisen evankeliumin liike, joka vaikutti merkittävästi koko ekumeenisten liikkeen ajatteluun. Se korosti toiminnassaan kahta Raamatun keskeisintä käsitettä: vanhurskaus ja rauha (hepreaksi sedek ja shalom). Sen julistuksen mukaan kirkon tehtävä ei olekaan ensisijaisesti huolehtia jäsentensä taivaspaikan varmistamisesta vaan Jumalan työtovereina julistaa oikeudenmukaisuutta ja rauhaa Jumalan luomakunnalle.

Oli palattu noihin päivän evankeliumissa oleviin Jeesuksen sanoihin Nasaretin synagoogassa. Oli hyväksytty, ettei ihmisjärki voi koskaan ymmärtää Jumalan suuruutta. Oli ymmärretty, ettei Jeesus kehoittanut seuraajiaan varjelemaan jotain puhdasta oppirakennelmaa. Ei. Hän kehoitti seuraajiaan ottamaan ristinsä ja seuraamaan Häntä tuossa muiden palvelemisessa. Hän tuli: ”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” Tähän samaan palvelutehtävään kutsutaan meitä kaikkia kristityiksi tunnustautuvia riippumatta opillisista eroistamme.